Kun epänormaalista tulee normaalia

 Tänä aamuna pysähdyin miettimään juovaa aikaani, kuinka täysin epänormaalista oli tullut minulle ja mun perheelle normaalia. Minä ja perheeni ei olla mitenkään poikkeuksia tässä kohtaa. Alkoholisti ja alkoholistin läheiset joutuvat poikkeuksetta tottumaan epänormaaliin. 

Kuinka epänormaalilta kuulostaa se, että ihminen joutuu taistella juomishimoja vastaan päivittäin, juomisen tarve on niin pakottava, että ihminen lopulta juo, vaikka aikomus olisi koko ajan täysin päinvastainen. Kuinka epänormaalilta kuulostaa se, että jatkuvasti joutuu pettymään omaan toimintaansa, pettämään lupauksia, satuttamaan rakkaitaan mitä erilaisimmilla tavoilla, ja siltikään ei vaan pysty lopettaa juomista. Kuinka epänormaalilta kuulostaa se, että sana juhliminen tarkoittaa käytännössä salaa yksin juomista autotallissa, kodinhoitohuoneessa tai sohvan nurkassa. Kuinka epänormaalilta kuulostaa se, että kun juo alkoholia, niin olo tulee normaaliksi. 

Kuinka epänormaalilta kuulostaa että vaimo joutuu etsiä piilopulloja hansikaslokerosta, pesukoneen takaa, puuvajasta, tai vaatehuoneen ylähyllyiltä. Kuinka epänormaalilta kuulostaa, että lapset joutuvat tottumaan siihen että äiti juo joka viikonloppu ja kaikilla lomilla. Että iskä lupaa aina kaikkea kivaa mutta seuraavana päivänä se ei muistakaan niitä lupauksia. Että mumma tarvii aina viinilasin kun se lukee satuja tai leipoo pullaa. Että joutuu valvoa öitä ja odottaa että tuleeko se juoppo kotiin vai ei, ja kun se tulee niin tuleeko ryminällä, herääkö lapset, mitä jos se on vihainen, mitä jos se on käyttänyt kaikki rahat, mitä jos se taas pettää, mitä jos se on kuollut, olispa se kuollut. 

Ennen kuin epänormaalista tulee normaalia, me voidaan kärkkäästi olla sitä mieltä että eihän nyt kukaan tommosta kattelis. "Ihan luuseri pitää olla ettei ite muka pysty päättää että juoko vai ei. Ja mikä saamaton vässykkä pitää olla että antaa kohdella itseään ja perhettään niin huonosti. Aivan sairasta tommonen." Sairasta todellakin, sitä se juurikin on. Alkoholismi on sairaus, jota kukaan ei itselleen valitse tai toivo, ja alkoholismi on sairaus , mikä sairastuttaa koko perheen, pikkuhiljaa ja salakavalasti. Jos pystymettästä heitettäisiin ihminen alkoholistin tai alkoholistin läheisen saappaisiin, niin niistä saappaista haluaisi välittömästi pois. 

Alkoholismi on myös sairaus josta voi päästä toipumaan, koko perhe voi päästä toipumaan. 

Juuri tänä aamuna olen kiitollinen siitä, että mun normaali on tänä päivänä hyvin erinäköistä kuin mitä se oli esim 2 vuotta sitten. Mulle on normaalia herätä aikaisin aamulla ennen kuin kello herättää, juovaan aikaan mulla oli rytmit ihan viturallaan ja aamuheräämiset vaivalloisia. Mulle on normaalia tehdä asioita joista mulle tulee hyvä mieli, juovaan aikaan ainut asia minkä koin olevan oikeesti tuovan mulle helpotusta ja hyvää mieltä oli juominen ja juomiseen liittyvät asiat. On ihan normaalia ajaa autolla kauppaan illalla klo 20.45 ja hakea sieltä vaikkapa jugurttia, juovaan aikaan kaupassa käynti tuohon kriittiseen aikaan olisi automatic tarkoittanut kaljaostoksia, enkä helpostikkaan olisi ollut ajokunnossa. Mun päivittäisiin rutiineihin kuuluu itsetutkistelu ja syvälliset pohdinnat, juovaan aikaan syvälliset pohdinnat olivat lähinnä itsesäälisiä asioilla mässäilyjä, ja mun olisi ollut mahdotonta harjoittaa itsetutkistelua, olin niin pää syvällä omassa perseessäni, että sieltä ei kummoisia näkymiä ollut yhtään mihinkään.  Mulle on normaalia pitää itsestäni huolta, syödä terveellisesti, levätä tarpeeksi, käydä ryhmissä, käydä läärissä jos tarve vaatii jne, juovaan aikaan en kyennyt mihinkään edellä mainituista. 

Sairaudesta toipuminen on täysin mahdollista, minä pääsin toipumaan minnesotamallisen hoidon avulla. 

Hoitoonlähtö pelottaa jokaista alkoholistia

Pitkästä aikaa blogin äärellä. Kesä on vietetty hiljaiseloa tällä puolen , mutta facebook-sivu on ollut aktiivinen. Jos et siis vielä seuraa Raitis Nainen facebook-sivua niin klikkaa ihmeessä tämän sivun oikeasta reunasta tykkäys.

Tänä aamuna tulee kuluneeksi yksi ja puoli vuotta siitä päivästä kun epätodellisissa fiiliksissä pakkasin laukkuani, huomenna lähtisin junalla kohti Kärkölää. Muistan kuinka mua pelotti ja jännitti. Vaikka olin jo 6 viikkoa odottanut maksusitoomusta hoitoon, ja henkisesti yrittänyt valmistautua koitokseen, tapahtui kaikki silti niin yhtäkkiä että huhhei. Muistan miettineeni että nyt tästä tulee todellista, peruuttamatonta, nyt mä oon oikeesti juoppo.

Ajattelin tosiaan että nyt musta tulee virallinen juoppo kun menen päihdekuntoutukseen. Sinänsä hassu ajatus koska täyspäiväinen alkoholisti olin ollut jo pitkään, ja nyt olin lähdössä virallisesti toipumaan. Vaikka ajatus onkin hassu, niin silti se on hyvin tavallinen. Niin kauan pidetään kiinni kulisseista ja eletään oman tilan kiellossa, kunnes uskallamme myöntää sairautemme, luovutamme omavoimaisuuden ja taistelun.

Minua pelotti hoitoon lähtö. Mitä jos mä en onnistu, kuinka mä voin onnistua, miten se voi ylipäänsä tapahtua? Kuinka mun sisälläni oleva suurin voima vain lakkaisi olemasta, kuinka pakottavaa tarvetta ei mukamas enää vaan olisi? Mua jännitti että mimmoisten ihmisten kanssa joutuisin viettää aikaani, mua hävetti oma rikkinäisyyteni, ajattelin että voiko kukaan muu edes olla näin häpeällinen ja surkea. Olin tottunut näyttäytymään ihmisille mahdollisimman reippaana ja selviävänä. Mitä kun se maski vedetään multa pois? Eihän musta jää kuin märkä läntti jäljelle. Kuinka uskaltaisin avautua, olla rehellinen omasta elämästäni? Kaikkihan pitäisi mua ihan kamalana, mä en halunnut olla niin kamala kuin miksi koin itseni.

Ihmeitä tapahtuu, sen mä olen saanut toipumismatkallani todeta. Siinä hetkessä kun on eniten hajalla, on se maailman märin läntti asfaltilla, siinä hetkessä kun sua pelottaa jatkaa entistä elämää niin kovaa, että olet valmis antautumaan. Silloin on se hetki kun on mahdollisuus muutokseen.

Hoitoon lähtö oli mulle hyppy tuntemattomaan. Jos sanon että poistuin omalta mukavuusalueeltani niin se on aika lievä ilmaisu. Mun mukavuusaluehan juovaan aikaan oli sängynlaidalla kaljan kippaaminen ja somessa sekoilu, tunsin olevani turvassa , vaikka koin mitä suurinta turvattomuutta.

Mun hyppyni tuntemattomaan oli elämäni pelastus. Sain huomata että kaikki häpeä ja pelot hoitoonlähtöä kohtaan olivat olleet turhia. Sain huomata että en ole niin ainutlaatuisen surkea kuin mitä olin ajatellut. Sain nähdä sairauteni kasvoista kasvoihin, sain nähdä sairauden ja toipumisen ympärilläni. Sain lähteä toipumisen tielle siinä kohtaa kun olin märkä läntti ja hyväskyin sen, antauduin hoito-ohjelmalle sitä kyseenalaistamatta, koin että ei mulla ollut vaihtoehtoja. Vaihtoehto mulla olisi kyllä ollut, mutta jos olisin valinnut olla epäileväinen ja epärehellinen, en olisi nyt tässä kirjoittamassa toipumismatkastani. En tiedä olisinko edes elossa enää.

Hoitoon lähtö oli minulle elämäni pelastus, olen saanut elämääni oikeaa sisältöä, elämässä tapahtuu hienoja asioita, olen saanut elämääni upeita ihmissuhteita, olen saanut perheen luottamuksen takaisin. Olen saanut itseni takaisin.

Alkoholistin suurin pelko on luopua juomisesta, ajatus tuntuu niin mahdottomalta. Toipumisentielle päässeistä alkoholisteista ei satavarmasti yksikään kadu sitä että löysivät rohkeuden lähteä kohti pahimpia pelkojaan. Sitä taas voi miettiä että miksi en luovuttanut jo aiemmin.
Minä tiedän että minun oikea hetkeni oli juuri silloin kun sain ensimmäistä kertaa myöntää että en pärjää yksin. Aiemmin en olisi ollut valmis.

Sinä rakas juova alkoholisti tai alkoholistin läheinen joka luet tätä kirjoitusta. Haluan muistuttaa sinua siitä että alkoholismi on sairaus josta voi päästä toipumaan, koko perhe voi päästä toipumaan. Haluan kertoa että juuri sinun elämäsi on niin arvokas, että ansaitset päästä toipumaan. Mikään ei muutu jos mikään ei muutu, ihmeitä ei tapahdu jos niille ei anna mahdollisuutta. Ihmeitä tapahtuu siinä kohtaa kun antaa niille mahdollisuuden.

Juovan ajan kesälomat yhtä kulissia

Kesäloma, erittäin positiivinen sana. Sana mikä pitää usein sisällään suuria odotuksia, rentoutumista, mielekästä tekemistä, iloa. Kesäloma on palkinto arjessa jaksamisesta.
Juovalle alkoholistille loma-ajat ovat raskaita, muistan kuinka ristiriitaisia tunnelmia kesäloma herätti. Kyllä mulla oli niitä positiviisia odotuksia, mutta juominen ja krapulat sotki suunnitelmia. Kun arjessa kiinnipitävät elementit poistui, en osannut oikein tehdä muuta kuin juoda. Loma-aikoina erityisesti sairaus sai minussa yliotteen. Se oli kuin niskalenkillä kanveesiin, ja siinä sitä sitten oltiin.

Muistan lapsuuden huolettomat kesälomat, päivät menivät rannalla polskutellen, nurmikolla treenailtiin käsilläseisontaa ja kärrynpyöriä, kerättiin kukkia, luettiin kirjoja, päästiin mökille mumman kanssa. Lapsuuden kesälomista mulla on hyviä ja huolettomia muistoja.

Yläasteikäisenä lomaodotukset alkoivat muuttua. Kaverit olivat mulle todella tärkeitä, kaverit ja heidän kanssa iltaisin juominen. Lämpimät kesäyöt venevajojen välikössä naureskellen, puskapissat ja hyttysten puremat peffassa, yöuinnit. Golden Cap perry ja pitkäkaulainen Koffin lasipullo, pullonkorkit paineltiin venevajan lautojen väliköihin hienoiksi riveiksi.

Jossain kohtaa kesälomiin alkoi kerääntyä ahdistavia muistoja, ylilyöntejä juomisen kanssa, lupausten ja luottamuksen pettämisiä, valehtelua vanhemmille ja kavereille. Jo ennen täysikäistymistä mulla oli ajatuksia että tän loman jälkeen pitää kyllä ryhdistäytyä, nyt ei sitte ryypätä koko syksynä. Syksyistä tuli uuden elämän alkuja, arki ja rutiinit toivat pakostakin mukanaan juomisen rajoitteita, ja kostean kesän jälkeen se oli pelastus. Varsinkin juovan ajan viimeisinä vuosina kesälomat olivat katastrofaalisia.

Äitinä koin suuria riittämättömyyden tunteita. Kesälomat olivat erittäin haastavia pitää pakkaa kasassa. Oikeutin juomistani helteisillä päivillä, sateisilla päivillä, touhukkailla päivillä, tylsillä päivillä. Erään totaalisen katastrofaalisen kylpyläloman jälkeen päätin että en juo laisinkaan kun ollaan lasten kanssa reissussa. Koin niin suurta huonommuuden tunnetta ja häpeää siitä, että olin juonut iltaisin itseni humalaan, ja päivät lomamatkalla meni aurinkolasit päässä krapulassa kärvistellen. Muistan kuinka lapset olivat innoissaan Titi-nallen talossa ja konsertissa, ja itse mietin vaan että voinko kuolla sydänkohtaukseen, kuinka helvetin kauan nuo haluaa vielä täälä olla, olispa kello jo enemmän että voi ottaa loikkaria. Muistan kuinka näin hotellin leikkihuoneessa pienen pojan, jonka vanhemmat olivat umpitunnelissa pallomeren laidalla. Katsoin näkyä inhoten, mun kävi sääliksi pientä poikaa, ja tuomitsin ajatuksissani vanhemmat, päätin että noin alas minä en halua vajota. Olin täysin kykenemätön näkemään että samaa touhua itsellänikin oli, mulla oli kulissit vaan paremmin pystyssä. Päätin siis että en enää juo kun ollaan reissussa lasten kanssa, sain sen päätöksen pidettyäkin. Se päätös toi mukanaan kuivahumalaiset lomareissut, pinna kireällä reissusta suoriutuminen ei välttämättä kuulosta rennolta lomalta, eikä se sitä kyllä ollutkaan. Kotiin päästyä sai sitten hyvällä omalla tunnolla kietasta reissunnollauskännit, palkitsin itseni kun olin selvinnyt lomasta selvinpäin.

Halusin antaa lapsilleni niitä ikimuistoisia huolettomia kesälomaelämyksiä, mulla oli itsekäs tarve hyvitellä lapsille jotta saisin itselleni edes hetkeksi paremman olon. Sain kertoa ja laittaa kuvia että ollaan kuulkaa käyty huvipuistossa ja rannalla. Sairauden edetessä kaikki tekeminen lasten kanssa oli enemmän tai vähemmän suorittamista, ne olivat vähän kuin näytönpaikkoja, todistelua itselleni ja muille, kulissia.

Tämä kesä on mun toinen kesäni raittiina. Lapsilla on alkanut ansaittu kesäloma ja itsekin aion ottaa kaiken ilon irti kesästä poikkeuksellisen kevään jälkeen. Meillä ei vielä ole sen suurempia kesälomasuunnitelmia, muuta kuin että aiotaan nauttia auringosta, uimisesta, yhdessäolosta ja kiireettömyydestä. Oon kiitollinen siitä että mun krapulat ja juomiset ei enää millään tapaa määrää meidän elämäntahtia, ei arkena, eikä lomilla.
Oon saanut myös huomata että enää ei ole mitään lomastressiä, se oli vakio juovaan aikaan. Stressiä siitä, mitä kaikkea pitää tehdä, kuinka saa kaiken tehtyä, kuinka suoriudun. Mun suoriutumismittari näkyi lähinnä somessa, kuinka paljon sain kerättyä todistusaineistoa siitä, että meillä on kaikki hyvin.

Juuri tänään oon kiitollinen siitä että saan vapauden tehdä niitä asioita jotka tuottavat minulle hyvää mieltä, ja saavat minut voimaan hyvin. Oon kiitollinen siitä että saan katsoa lapsiani tuntien että minä riitän. Meidän elämä on onnellista ja riittävää, siitä olen kiitollinen juuri tänään.

Ajatuksia omavoimaisuudesta

Kuinkahan monta kertaa juovaan aikaan taistelin sairautta vastaan? Kuinka monta kerta yritin kontrolloida juomistani, montako kertaa päätin että en enää ikinä juo, tai en enää ikinä toimi tällä tavalla? Muutama kysymys mihin mun on erittäin helppo vastata, mihin jokaisen alkoholistin on helppo vastata jos pysähtyy miettimään.

Jo hyvin nuorena aloin tehdä itselleni kaatteettomia lupauksia, kuinka en enää ikinä joisi niin paljon ja nopeasti, tai kuinka en enää ikinä toimisi arvojani vastaan. En enää ikinä asettaisi itseäni naurunalaiseksi, pettäisi ihmisten luottamusta, satuttaisi itseäni tai muita. Sain toistuvasti pettyä itseeni, aina vain lähti mopo käsistä vaikka kuinka yritin ja päätin. Näin jälkeenpäin ajateltuna toistuvat pettymykset ovat alkaneet syömään itsetuntoani ja itsekunnioitustani jo hyvin nuorena.

En enää ikinä juo niin että menee muisti, en enää ikinä juo niin paljon että sammun. Itsetuhoinen juomistyyli on asettanut minut monesti alttiiksi vaaroille. Ystävät ovat joutuneet katsomaan minun perääni, olen ajautunut vääriin porukoihin, tilanteisiin joihin en ikipäivänä olisi joutunut ilman sairauttani. Pieleen menneen illan jälkeen olen soimannut ja ruoskinut itseäni, kärsinyt suunnattomasta häpeästä ja taas tehnyt lupauksen. En enää ikinä, koskaan.

Kuinkahan monta kertaa olen taistellut sairauttani vastaan? Ei voida puhua kerroista vaan juovan ajan jatkuvasta oravanpyörästä.

Nuorempana juomishimot olivat odottavia, minä odotin että pääsen juomaan, usein oli levoton ja kutkuttava tunne kun ei olisi malttanut odottaa viikonloppua tai juhlatilannetta että pääsee juomaan. Jaksoin uskoa että illasta tulee hyvä, tulee olemaan hauskaa. Muistan kuinka odottava tunnelma purkautui aivan fyysisesti. Teki mieli hyppiä, pomppia, laulaa, nauraa, ja näin teinkin. Minun suurin elämän valonpilkahdus oli päästä juomaan.

Sairauden edetessä juomishimot muuttivat muotoaan. Juovan ajan loppupuolella en olisi enää juurikaan edes halunnut juoda. Jouduin taistella sairauttani vastaan päivittäin. Jo aamusta aloin miettiä tulevaa iltaa. En kyllä juo tänään, se oli se ajatus mikä minulla oli. Päivän mittaan jouduin käydä taistelua pääni sisällä, jokin pakotti minua ajattelemaan että kyllä se on ihan ok juoda. Mietin syitä minkä takia juominen ei ole nyt ok. Huomenna on aamusta tärkeä meno, lapset tulee huomenna kotiin, mun pitää koittaa laihduttaa, en voi juoda koska huomenna on treffit ja olisi ääreisnoloa olla krapulassa, oon juonut jo kahtena iltana en voi nyt enää tänään jne..

Iltaa kohden mentäessä ajatukset muuttivat muotoaan. Mulla on aamulla se meno mutta jos mä nyt vaan vähän juon, onko se edes niin tärkeä että sinne on pakko mennä? Lapset tulee huomenna niin munhan pitää nyt sitten tänään juoda, ei tarvitse sitten juoda kun lapset on kotona. Treffejä tulee ja menee, en minä nyt jonkun miehen takia jätä omia juttujani väliin, strong independent woman. Mitä merkitystä sillä on vaikka oon juonut eilen ja edellispäivänä, samaan konkurssiin tämä, huomenna en sitten enää juo, voin aloittaa vaikka kuntokuurin, tätä tulevaa kuntokuuria pitää nyt itseasiassa juhlistaa. Löysin aina lopulta oikeutuksen juomiseen, ja jalkani vaan veivät minut kauppaan. Usein kävi niinkin että olin jo pyhän päätöksen tehnyt olla juomatta, mutta kaupassa alkoi se hurja ajatusralli ja lopulta vaan löysin itseni kauhomasta tölkkejä rähjäisestä 24-packista.

Minä en pärjännyt sairauden kanssa yksin taistelemalla, ne taistelut oli jo ennen syntymistään tuomittu hävittäväksi. Omavoimaisesti pystyin olla juomatta muutaman päivän, joskus jopa viikon, tämmöisen "raittiusjakson" jälkeen olin jo niin elämäni voimissa että kaikki syyt miksi olin päättänyt olla juomatta pyyhkiytyi pois. Sairaus pakotti minut juomaan.

Ihminen ei voi taistella sairautta vastaan, tai voi kyllä, mutta se on hyödytöntä. Kukaan ei parannu parantumattomasta sairaudesta päättämällä että minä en nyt enää ole sairas. Kukaan ei voi päättää että minun pähkinäallergia ei enää ole olemassa ja voinkin nyt syödä loputtomasti pähkinää ilman hengenvaarallisia oireita, se ei vaan ole mahdollista.

Minä en alkuun ihan ymmärtänyt että mitä omavoimaisuudella tarkoitetaan. Ajattelin että tottakai ihmisen pitää olla omavoimainen, pitää päättää, täytyy pysyä päätöksessä, tässä on nyt kyse siitä että mitä minä päätän, selkärankaa kehiin, ei kukaan muukaan mun puolestani tee tätä päätöstä jne.

Hoidossa sain syvän ymmärryksen sairaudesta, sairaudesta jota vastaan on turha taistella, sitä minä olin tehnyt jo yli 20 vuotta. Yli puolet siihen astisesta elämästäni. Taistellut, kontrolloinut, pelännyt, hävennyt. Hoidossa luovutin taistelun, hoito tempaisi minut mukaansa kun luovutin ja annoin hoito-ohjelmalle, korkeammalle voimalle mahdollisuuden. Olin niin loppu ja väsynyt taisteluun että oli äärimmäisen helpottavaa luovuttaa.

Tänä päivänä mun ei enää tarvitse taistella, minun taisteluni jäivät perushoitojaksolle. Taistelun sijaan aloinkin nähdä toivoa, sain oivalluksia, jotka ruokkivat toinen toistaan. Pikkuhiljaa sairauden rumuus alkoi valjeta minulle, ja sain ymmärryksen siitä, mitä tulee tapahtua että toipuminen voi alkaa. Sain luovuttaa.

Alkoholisti äiti, äitiyden irvikuva

Äitiys, sisältää sanana paljon olettamuksia. Se on sanana niin suuri ja pyhä, että monet meistä äideistä kokevat jossain kohtaa elämää riittämättömyyden tunteita. Loputon syli, loputon rakkaus, loputon ymmärrys, loputon suojelu, loputon hyväksyntä, loputon lämpö. Sanasta äiti, tulee mieleen lempeästi hymyilevä lähes hengellinen olento.

Meitä äitejä on maailma täynnä. Jokaisesta maailman kolkasta löytyy äitejä, jokaisella vastaantulevalla ihmisellä äiti. Hyvin erinäköisiä äitejä elämäntarinoineen, perusarvoineen, sairauksineen. Me äidit emme ole hengellisiä olentoja, vaan ihmisiä. Se että saa lapsen, ei muuta ihmistä joksikin. Se ei poista sairauksia, ei elettyä elämää haavoineen, ei tee elämästä ruusuisempaa.

Yhteistä kaikille äideille on se, että synnytämme lapsen. Kaikki muu ympärillä on liikkuvaa, häilyvää, muuttuvaa.

Minä tulin äidiksi 20-vuotiaana, olin tuolloin jo sairastunut alkoholismiin. Olin maailman onnellisin pienestä pojasta jonka äidiksi sain tulla. Minä päätin että teen parhaani, minusta tulee hyvä äiti. Olen kaikkea sitä mitä lapseni tarvitsee ja vaatii, olen paras omalle lapselleni. Kukaan ei voi satuttaa minun kalleinta aarettani.

Oon onnekas, sillä saan tänä päivänä olla äiti viidelle lapselle. Jokaisen lapsen syntymästä olen kokenut suunnatonta iloa ja onnellisuutta, jokaiselle lapselle olen antanut saman rakkauden ja samat lupaukset. Olen paras äiti sinulle. Muistan kun odotin toista lastani, mietin että kuinka minusta voi riittää rakkautta kahdelle lapselle kun esikoista rakastin jo loputtomasti. Onko se mahdollista rakastaa useampaa lasta yhtä syvästi? Pelko ja huoli oli turhaa, rakkaus ei onneksi tunne rajoja, rakkaus kasvaa ja jokaista lasta kohtaan olen saanut tuntea saman syvän rakkauden.

Alkoholistin "suurin rakkaus" on alkoholi. Kuinka kipeetä se on tehnyt ymmärtää, että minun ja kaiken rakastamani välissä on ollut perkeleellinen sairaus.
Juovaan aikaan ajattelin aina että lapset ovat minulle tärkeintä. Mikään ei voi tulla minun ja lasten väliin. Teen kaikkeni lasten hyvinvoinnin eteen. Näin minä ajattelin.
Tänä päivänä näen että alkoholi oli minulle ykkönen elämässäni, se kiilasi ivallisesti hymyillen kaikista pyhimmän eteen. Tein oman parhaani äitinä, mutta sairaus minussa piti huolen siitä, että en voinut olla semmoinen äiti jonka lapseni ansaitsevat.

Hoidossa sain ensimmäistä kertaa kohdata pimeät puoleni rehellisesti ja kaunistelematta. Kaikista kipeimpiä kohtaamisia olivat juurikin äitiyteen ja lapsiin liittyvät asiat. Juovan ajan loppupuolella olin vaan häivähdys ihmisestä jota äidiksikin kutsutaan.
Tunsin olevani huono ja kelvoton, koin jatkuvasti riittämättömyyden tunteita. Olin väsynyt, masentunut, ahdistunut, syvästi itsesäälinen hermoraunio. En pystynyt pitää lapsilleni antamia lupauksia, lapseni ovat joutuneet toistuvasti pettymään rikottuihin lupauksiin. Sain kuivahumalassa silmittömiä raivokohtauksia, joista syytin lapsia.

Pakkohan minun oli jostain syyllinen löytää minun omaan selittämättömään huonoon oloon. Lapset rajoittivat elämääni, en voinut juoda samalla lailla kun he olivat kotona, jouduin jättää minulle tärkeitä menoja väliin koska lapset. Lapset saivat hermoni kireälle, en jaksanut niitä mahdottomia riehuvia rasittavia kakaroita. Niitä rasittavia kakaroita joille joutuu huutaa kitarisat kipeänä vittuperkelesaatanaa, te teette mut hulluksi. Ne ei lopulta edes hiljentyneet mun huutamiseen vaan jouduin napata tukasta kiinni tai retuuttaa kädestä huoneeseen ja paiskata sängylle. Ne saivat mut sekoamaan, ne saivat mut käyttämään väkivaltaa. Lasten syy että musta on tulossa hullu, sen lapset ovat kuulleet minun suusta monta kertaa.

Tänä päivänä ymmärrän miksi lapset olivat riehakkaita, he oireilivat sairaudesta. Äiti kuule mut, näe mut, anna mulle huomiota. Tänä päivänä ymmärrän että sairaus minussa sai minut hulluksi, olin niin loppu ja nääntynyt. Minun sairaudesta on kärsinyt koko perhe. Alkoholismista kärsii aina koko perhe. Yhdenkään lapsen paikka ei ole alkoholisti-perheessä. Se on aina ja poikkeuksetta vahingoittavaa.

Meidän koko perhe on päässyt toipumaan. Siitä olen maailman kiitollisin. Minä saan olla tänä päivänä semmonen äiti jonka lapseni ansaitsevat. Lapset eivät enää rajoita elämääni, vaan antavat elämääni rikkautta. Saan olla lapsille läsnä, saan vastata heidän tarpeisiin, äidin sanaan voi luottaa, äiti ei enää valehtele.

Olen omannäköiseni äiti, en hengellinen, ylimaallinen olento. Olen oppinut ja edelleen opettelen olemaan itselleni armollinen. Täydellisyyden tavoittelu äitiydessä on vahingollista. Minä saan riittää juuri tänään, juuri tällaisena kuin olen.

Kun mietin tätä toipumismatkaa, jota olen saanut jo reippaasti yli vuoden kulkea, kohoaa kyyneleet silmiini. Sitä kiitollisuuden määrää ei voi missään mittayksikössä mitata. Harvoin kiitän Jumalaa, mutta juuri nyt, juuri tänään haluan kiittää Jumalaa, Korkeinta Voimaa siitä että olen saanut uuden mahdollisuuden. Kiitos.

Juuri tänään olen kiitollinen puolison raittiudesta, ja kuinka suuresti se on vaikuttanut omaan elämääni

Eilen meillä oli hieno päivä. Ihan tavallinen päivä siinä mielessä, että tehtiin lasten kanssa koulujuttuja, siivoiltiin, tehtiin hetki pihatöitä, laitettiin ruokaa, mies oli pitkän päivän töissä. Erityisen hienon eilisestä päivästä teki se, että miehelläni tuli kuluneeksi 5 vuotta siitä kun hän pääsi päihdehoitoon. 5 täyttä vuotta toipumisen tiellä päivä kerrallaan.

Se ei ole itsestäänselvyys että me saamme elää yhdessä ihan tavallista perhe-elämää. Asiat olisivat voineet mennä monella tapaa toisin. Ollaan joskus leikitelty sillä ajatuksella, että mimmoista meidän elämä yhdessä voisi olla, jos emme olisi päässeet kumpikin toipumaan. Oikea vastaus olisi, että me ei oltaisi kuuna päivänä päädytty yhteen, tai jos olisimme jostain kumman syystä päädytty, niin elämä olisi ollut hyvin erinäköistä kuin mitä se on meillä juuri nyt. Täynnä kaaosta, epäluottamusta, syyttelyä, riitoja jne. J on mulle kertonut paljon juovasta ajastaan, ja sen kertomuksen perusteella en olisi sietänyt häntä päivääkään. Itseään täynnä oleva, epärehellinen, omaa etuaan tavoitteleva mukahauska moottoriturpa. Ihan kauheesti sanottu, mutta niin kamala on sairaus, mikä muuttaa ihmisen persoonaa, ja koko ajatusmaailmaa. Enkä minä ole yhtään sen parempi ollut. Sairaus kohtelee kaikkia tasa-arvoisesti, jokaisella päihderiippuvaisella on omat juttunsa ja haastensa, mutta kiistatonta on, että sairaus muuttaa ihmisen. Elämä päihderiippuvaisen kanssa on aina vahingoittavaa.

Me ollaan J:n kanssa samaa vuosimallia ja yläaste-ajoilta muistan hänet hyvinkin. Olin salaa korviani myöten ihastunut tummapiirteiseen blondattuun kovispoikaan. En ollut todellakaan ainut joka tykkäsi että hän on komea ja jotenkin tosi cool. Muistan kokeneeni että mulla ei ole mitään mahiksia saada sitä poikaa itelleni, siinä pörräsi ympärillä jos jonkinmoista tyttöä, ja tunsin olevani huonompi kuin monet muut. J ei muista minua yläasteajoilta ollenkaan, olin jopa loukkaantunut aluksi kun tavattiin reilu puolitoista vuotta sitten treffien merkeissä. Kuinka se ei muista mua, vaikka minä muistan tasan tarkkaan. Me oltiin kummatkin jo tuolloin n. 15-vuotiaina rakastuttu myös päihteisiin, ja J:llä meni varmaan kovempaa kuin mulla, en minä tällä ymmärryksellä mieti yhtään että miksi hän ei muista.

Oli tosi hienoa päästä tapaamaan miehen kanssa jota oli fanittanut teininä. Muistan kuinka stressasin ihan kaikkea. J tuli meille yksi lauantai-ilta katsomaan Putousta, lapset oli kotona, ja muistan kuinka pidin palopuheen lapsille; Muistakaa käyttäytyä, ei mitään sekoiluja tai tappeluita jne. Meidän ulko-ovesta asteli sisään mies jolla oli leveä hymy, se vaan tuli meille omana itsenään. Muistan kuinka ajattelin että tässä on jotain erityistä. J halusi mun lisäkseni tutustua myös lapsiin. Jälkeenpäin ajateltuna meidän alkutaival on perustunut valheisiin, mulla oli tuolloin, oman juovan ajan loppumetreillä kulissit vielä jotenkin pystyssä, ja todellakin pelkäsin henkeni edestä että ne kaatuu. En ollut vielä myöntänyt itselleni olevani alkoholisti, ja että tarvitsen apua. Ajattelin jotenkin että J omalla raittiudellaan vaikuttaisi muhun eheyttävästi, että mun ei tarvitsisi enää juoda kun alan tapailla raitista miestä, että hän voisi nostaa mut suosta.

Sain kuitenkin hyvin nopeasti todeta, että ei mun juomiselle voi yksikään toinen ihminen yhtään mitään. Meillä alkoi heti hyvin tiivis tapailusuhde, ja se muuttui seurusteluksi nopealla tahdilla. Muistan kun J sanoi yksi kerta mua sen "muijaksi". Toisaalta ajattelin että aivan ihanaa olla sen muija, mutta toisaalta siinä oli jotain äärimmäisen kahlitsevaa ja pelottavaa. Mä jotenkin tiesin että tulen paljastumaan ennemmin tai myöhemmin. J tulisi näkemään kuinka kauhea mä oikeasti olen. Jouduin valehdella ihan helkkarin paljon, että sain mahdollisuuksia juoda. Yleisin syy oli että tarvitsen ajatuksilleni tilaa nopeasti etenevässä suhteessa. J ymmärsi minua, ja antoi mulle omaa aikaa. Mitä mun oma aika taas oikeasti oli, se oli ryyppäämistä. Jäin siitä jokusen kerran kiinnikin, kun olin niin heikossa hapessa seuraavana päivänä. J sanoi mulle että ei aio jäädä kakkoseksi juomiselle, loukkaannuin siitä syvästi, kyllä mulla oli omasta mielestäni oikeus juoda välillä, en mä olisi pärjännyt muuten.

Huomasin aika nopeaan että en pysty kannatella kulisseja pitkään. J oli huomautellut muutamia kertoja juomisesta ja tunsin kamalaa oloa siitä että jouduin valehdella ja kieroilla hänelle. En tiedä olisinko edes päässyt tajuamaan omaa tilaani jos J ei olisi tullut mun elämääni. Hän uskalsi sanoa mulle tosiasioita mitkä sattui, pisti oikeen rehellisesti vituttamaan, mutta samalla saivat mut ajattelemaan. Lopulta en enää pystynyt selittelemään itselleni sairauttani, valehtelua, epäkunnioittavaa käytöstä, kieroilua. Mun oli pakko löytää se rohkeus kertoa missä mennään. Se rohkeus löytyi lopulta heikoimmalla hetkellä, se oli mun ensimmäinen hätähuuto, ja onneksi mut otettiin silloin vakavasti. En usko että kukaan muu, kuin ihminen jolla on ymmärrys sairaudesta, olisi osannut tarttua mun hätääni juuri niin kuin kuuluukin. Ehdottamalla hoitoa, "vaatimalla" sitä. Mä tiesin siinä kohtaa että joko lähden hoitoon, tai jään yksin. Olin niin loppu omaan huonoon oloon ja juomiseen, että halusin vain ja ainoastaan pelastusta.

Olen kuullut sanottavan että raittiudella on lumipalloefekti. Mitä tapahtuu kun lumipalloa alkaa pyöritellä hangessa? Se kasvaa kasvamistaan. Mielestäni asian voi ajatella niin, että tarttuva lumi on elämänlaadun kohenemista, maailman katsomuksen laajenemista ja elämän sisältöä. Mutta se on myös tietouden ja ymmäryksen levittämistä. Omalla raittiudellaan pystyy herättämään myös muita. J ei missään kohtaa saarnannut mulle tai valistanut mua, mutta hän sai minut heräämään, omalla raittiudellaan, minun omaan todellisuuteeni.

Olen erittäin kiitollinen siitä, että saan elää tällä hetkellä juuri näin kuin nyt elän. Se tunne kun saan luottaa itseeni 100 prosenttisesti, se tunne kun saan luottaa mun kumppaniin 100 prosenttisesti, se on tunne mitä en ole ikinä elämässäni aiemmin saanut kokea. Päivä kerrallaan saamme yhdessä ja erikseen toipua. Tämä tilanne on meille kummallekkin uusi ja ainutlaatuinen, parisuhde raittiina. Olen äärettömän kiitollinen siitä että saatiin eilen pienimuotoisesti juhlistaa J:n vuosipäivää. 7-vuotias tytär lauloi hienosti: Hyvää virkistyspäivää (Paljon onnea vaan- sävelellä), kysyin että mitä se virkistys tarkoittaa? Pikkunen tyttö silmät kirkkaina sanoi että tietysti sitä kun J on ollut 5 vuotta ilman alkoholia. No niinpä juuri, raitis ja virkeä. Tästä meidän on taas hyvä jatkaa päivä kerraallaan eteenpäin.

Raitis ei retkahda

Raitis ei retkahda. Tämä lause pitää sisällään paljon, ja tuon lauseen minä allekirjoitan sillä ymmärryksellä mitä minulla on. Se tuo minulle luottamusta jokaiseen päivään. Niin kauan kuin minä hoidan itseäni, vaalin raittiutta ja kiitollisuutta, niin kauan minulla ei ole mitään hätää.

Kuulin nuo viisaat sanat ensimmäistä kertaa veljeni läheisviikonlopussa, n. puoli vuotta ennen omaa hoitoani. Vaikka siinä kohtaa en vielä itse ymmärtänyt tai uskaltanut myöntää olevani pesunkestävä alkoholisti, niin se jäi silti vahvasti mieleeni. Se oli minun mielestäni erittäin lohdullinen lause.

Kun puhun blogissani toipumisesta, ja kun puhun haastavista ajoista, takapakeista jne, niin en puhu silloin siitä että pelkäisin retkahtamista, tai että joutuisin taistella viinanhimoja vastaan. Minulla ei ole ollut minkäänlaisia viinanhimoja hoidosta pääsyn jälkeen, mun ei tarvitse pelätä retkahtamista.

Alkoholismi on tunne-elämän sairaus. Suurimman työn minä teen itseni kanssa tunnepuolella. Minulla on elämäni aikana kehittynyt lukuisia haitallisia toiminta- ja ajatusmalleja. Osa kumpuaa omasta alkoholismi-sairaudestani, ja osa eletystä elämästä päihderiippuvaisten rinnalla. En lähde erittelemään että mikä johtuu mistäkin, vaan pyrin hoitamaan itseäni kokonaisvaltaisesti. Joskus (useinkin) olen näin tehnyt, mutta olen tullut siihen tulokseen tässä kohtaa, että parempi kun en erittele alkoholismiani ja läheisriippuvuuttani. Voi olla että se päivä vielä tulee kun kykenen siihen, mutta tässä kohtaa hoidan tunne-elämääni kokonaisuutena. Minulla on suunnitelmissa jossain kohtaa käydä myös läheisille tarkoitettu intensiivinen läheishoitojakso, jolloin saan käydä elämääni läpi toisesta vinkkelistä. Ja mitä luultavimmin saan entistä paremman ymmärryksen itseäni kohtaan.

Tunnepuolella omat suurimmat haasteeni on varmasti hylätyksi- ja torjutuksi tulemisen pelko. Se saattaa oireilla mustasukkaisuuden puuskilla, vaatimuksilla toista kohtaan, välillä taas etääntymisellä. Haasteet näkyvät eniten parisuhteessa. Näissäkin haasteissa olen päässyt hurjasti eteenpäin, ja minulla on tänä päivänä kyky tunnistaa tunteitani ja nähdä haitallisia toimintamalleja. Pystyn aika nopeaan tekemään tarvittavia korjausliikkeitä ja olemaan itselleni ja toiselle armollinen. Mutta työmaata riittää, ja varmasti riittää niin kauan kuin henki pihisee.

Minä tiedän, että jos en hoida itseäni, alan kasata huolia ja murheita, tai jos minulla on tarve olla epärehellinen, niin silloin minulla on vaara luisua vanhalle polulle. Minä tiedostan ja ymmärrän tämän, ja siitä olen erityisen kiitollinen. Minulla on mahdollisuus hoitaa itseäni parhaalla mahdollisella tavalla. Ryhmissä puhumalla, kuuntelemalla ja rehellisellä itsetutkistelulla.

Luotto omaan raittiuteeni on suuri, koen että se on vakaalla, hyvällä pohjalla. Mutta ymmärrän myös että se ei ole itsestäänselvyys. Jos laiminlöisin itseni hoitamista, tilanne voisi olla täysin eri. Onneksi mun ei tarvitse lähteä edes miettimään asiaa sen syvemmälle, koska juuri nyt, juuri näin on hyvä. Vaikka elämä heittelee välillä isommilla ja välillä pienemmillä haasteilla, niin saan olla joka päivä kiitollinen siitä, että mun ei tarvitse haudata tunteitani, vaipua häpeään tai itsesääliin, mun ei tarvitse uhriutua tai olla kriittinen.

Kiitos kaikille kanssamatkaajille, ilman ryhmän tukea mulla ei olisi tätä mahdollisuutta elää raitista elämää.

Alkoholistin 8 pulloa

Hoidon alkuvaiheessa sain tutustua alkoholistin "8 pulloon", mun oli äärimmäisen vaikea tunnistaa itsessäni noita piirteitä ja tuntemuksia.  Allekkain lueteltuna se näytti niin karulta, tuollainen ihminen joka täyttää nuo piirteet on kamalan ruma, ajattelin, ihmisen irvikuva. Minä ajattelin olevani erittäin suvaitsevainen, mun oli vaikea hamottaa että voisin olla kriittinen, että kantaisin kaunaa, tuntisin vihaa ja kateutta. Olin pitänyt itseäni rehellisenä ihmisenä.  Listasta tunnistin itsesäälin ja pelon, ne minun oli helppo hyväksyä, itsesäälissä olin vellonut viimeiset vuodet, ja pelko sekä huoli omaa tilaani kohtaan oli todellinen.

-Kauna

-Epärehellisyys

-Kritiikki

-Itsesääli

-Suvaitsemattomuus

-Kateus

-Viha 

-Pelko

Hoidossa sain kohdata kaikki kahdeksan pulloani, silmäni aukesivat ihan uudella tavalla itseäni kohtaan. Kuinka sairaus minussa, oli tehnyt minusta juuri niin ruman kuin miltä se näyttää paperilla. Olisin halunnut kovasti pehmennellä ja kaunistella itseäni ja tuntemuksiani, selitellä: mutta kun, se johtuu siitä, en minä muuten mutta. 

Alkoholisti selittelee. Alkoholisti on selittelyiden mestari. Niin mulle sanottiin. Ja sitähän minä olin, selittämisen kuningatar, selittelin asioita omaksi edukseni, oikeuttaakseni sairasta käytöstäni ja tunteitani. Mielestäni olin selitellyt asioita myös suojellakseni läheisiäni, todellisuudessa halusin vaan pelastaa oman nahkani.

Kaunaa kannoin koko maailmaa kohtaan, ihmisiä kohtaan jotka olivat kohdelleet mua huonosti. Mun oli erittäin vaikea nähdä asioita muulta kuin omalta kannaltani. Olin tottunut selittelemään asiat niin että minä olin uhri, riepoteltavana epäreilun elämän pyörteissä. On totta, että elämässäni on ollut epäreiluja asetelmia, joita en ollut päässyt millään tasolla kohtaamaan, ne saivat minut uhriutumaan ja kauna sisälläni kasvoi. Mun oli helppo olla uhri, mutta erittäin vaikea nähdä asioissa omaa osuuttani. Jäin tapahtumiin kiinni, en halunnut hyväsyä niitä ja päästää irti, antaa anteeksi, en kyennyt siihen millään tasolla. 

Olin kateellinen , kuinka vaikea oli myöntää että olin kateellinen. Olin kateellinen ihmisille jotka saavuttivat elämässä unelmiaan, ihmisille jotka olivat kauniimpia ja valovoimaisempia, parempia kuin minä. Mua suoraan sanottuna raivostutti nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, mua vitutti kuunnella kuinka rakennusprojetit etenee, kertomukset ulkomaanmatkoista, opiskeluista, uusista työkuvioista jne. Olisi tehnyt mieli sanoa että ei mua kiinnosta, väänsin naamani väkinäiseen hymyyn ja yirtin näyttää siltä että iloitsen toisen puolesta, mutta en vaan kyennyt. Tunsin itseni niin huonoksi, mietin että läväytänkö tässä kohtaa että no minä nyt vaan koitan selviytyä, lasken hiluja ja mietin että kumpi tulee halvemmaksi, ostaa kuorettomia kevyt nakkeja vai halvinta uunilenkkiä. Sanoisinko että meillä on sähköt poikki, sanoisinko että oon ihmisraunio, ja voisitko painua vittuun nyt siitä leuhkimasta. Enhän minä niin sanonut. 

Olin kriittinen ja epäsuvaitsevainen toisia ihmisiä kohtaan. Tosin koin olevani suvaitsevainen, pystyin olla suvaitsevainen minua heikompia kohtaan, sorrettuja kohtaan, mutta sekin oli vain siksi koska sain tuntea itseni paremmaksi. Pystyin olemaan suvaitsevainen ihmisiä kohtaan jotka tanssivat minun pillini mukaan, tai olivat minun kanssa samalla puolella. Ihmiset jotka olivat eri mieltä asioista, ja näkivät maailman eri lailla kuin minä, eivät olleet minun suvaitsevaisuuteni arvoisia. Sairasta suvaitsevaisuutta, ja erittäin kaukana vilpittömästä suvaitsevaisuudesta. 

Ei puhettakaan eikä puolusteluita sen suhteen ettenkö olisi ollut epärehellinen.  En kyennyt olemaan rehellinen itselleni, kuinka olisin voinut olla rehellinen muille. Minä olin yhtäkuin kulissi. Ja se mitä kulissien takana tapahtui, ajatukset ja toiminta, olivat kaikkea muuta kuin mitä halusin näyttää. Oikeutin valehteluani selittämällä itselleni että valkoiset valheet ovat sallituja, itseäni tai muita suojellakseni. Minun valkoiset valheet olivat lopulta mustia, ja niitä putkahteli harva se hetki. 

Viha on tunne, jota en halunnut tuntea, en pystynyt myöntämään että olin vihainen. Viha oli mun mielestäni kamalan vahva ja erityisen kielteinen tunne, se oli mulle kuin kirosana. Mun sisälläni kuitenkin kyti viha. Olin usein vihainen, mutta koitin haudata ja kieltää niitä tunteita. Ajoittain viha sai kuitenkin vallan, se purkautui hyvin hallitsemattomasti. Sanallisesti, riehumalla, räyhäämällä. Oikeutin näitä purkauksia syyttämällä muita minun tunteenpurkauksistani, mutta vihainen en sentään mielestäni ollut, minua vaan ärsytettiin äärimmilleen, ihmiset olivat kohtuuttomia minua kohtaan, maailma on minua vastaan. Kuinka hullulta se nyt tuntuukaan, että olen noin ajatellut. 

Itseääli oli ystäväni numero 1. Minä ja itsesääli, kuinka synkassa me oltiinkaan. Itsesääli oli vallitseva tuntemus varsinkin juovan ajan loppupuolella. Ruokin sitä ja mässäilin sillä. Sydäntä raastava itkuinen itsesääli, minä peiton alla itkemässä pahaa oloa ja epäreilua elämää. Heitin bensaa liekkeihin muistelemalla vanhoja vääryyksiä, uhriuduin, kuuntelin itsesäälistä musiikkia. Itseääliin oli erittäin helppo juoda. Juominen oli ainoa lohduke, jota kykenin itselleni tarjoamaan. 

Pelot täyttivät juovaan aikaan mun elämäni. Pelkäsin että mut hyltätään, pelkäsin että minua ei hyväksytä, pelkäsin että ihmiset saisivat tietää mimmoinen minä oikeasti olen. Pelkäsin että kukaan ei hyväksyisi minua jos vaan tietäsivät mimmoista mun elämä oikeasti on. Siksi pidin yllä kulisseja, että kukaan ei saisi tietää. Minä pelkäsin. 

Tänä päivänä hoidan itseäni rehellisellä itsetutkistelulla, hoidan itseäni vertaisen kanssa ryhmässä. Rehellisellä itsetutkistelulla minun on suht helppo havaita jos joku pulloista pyrkii pintaan, saan puhua kaikista tuntemuksistani vertaisilleni, saan palautetta jos olenkin väärällä tiellä. Toipumismatkani aikana pullot ovat pulpahdelleet pintaan, mutta tänä päivänä minulla on työkaluja itseni kanssa, minun ei tarvitse enää valehdella että kaikki on hyvin, jos kaikki ei ole hyvin. Alkoholistin pullojen kanssa yksinjääminen ja sulkeutuminen ovat tie juomaan, siksi hoidan itseäni säännöllisesti ryhmissä, saan hoitaa itseäni ryhmissä, tunnen siitä suurta kiitollisuutta. Olen saanut ymmärtää että kaikki tunteet ovat sallittuja, on eri asia kuinka kohtaamme ne, osaammeko havaita tunteet ja päästää niistä irti, osaammeko olla armollisia itsellemme ja muille.
Juuri tänään olen kiitollinen siitä, että saan ymmärtää itseäni, ja hyväksyä itseni juuri tämmöisenä kuin olen. Kiitollisuus on tunne johon on mahdotonta lähteä juomaan, sitä minä vaalin ja ruokin juuri tänään . 

Lukijoiden kysymyksiä alkoholismista

Ensinnäkin haluan todella kiittää ihan jokaista lukijaa sydämeni pohjasta, ja erityiskiitos vielä teille jotka laitoitte minulle viestiä. Alkoholismi on vaikeasti lähestyttävä sairaus, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Suurimpia syitä miksi se on niin hankalaa, on sairauden kieltäminen.

Alkoholisti kieltää sairautensa viimeiseen asti. Vaikka olisi miljoonia selkeitä merkkejä siitä, että alkoholismi on puhjennut, se halutaan kieltää. Juomisen lopettaminen, alkoholista luopuminen on alkoholistille pelottava ja mahdoton ajatus, kuinka voisi luopua peruselinehdosta, pakottavasta tarpeesta, mikä on yhtä pakollinen tarve kuin vessassa käynti, tai hengittäminen.

Myös läheiset kieltävät sairauden, alkoholistin tekemisiä ja tekemättä jättämisiä peitellään. Alkoholistin puolesta valehdellaan, pelätään ja hävetään. Häpeä on varmasti se suurin syy, miksi ei uskalleta ottaa rohkeita askeleita eteenpäin. Yksi suuri syy on myös puutteellinen tieto tai tietämättömyys sairaudesta. Vaikka kaikki sairauden merkit on ilmassa, voi olla vaikea hyväksyä tai ymmärtää että kyse on todellakin sairaudesta. Sairaudesta jota ei kukaan halua itselleen, mitään sairauksia ei itselleen valita, ei myöskään alkoholismia. Sairautta ei tulisi myöskään hävetä, eikä siitä tule syyllistää.

"Pekka nyt vaan juo paljon, aina se on tykännyt juoda, se nyt vaan juo aina itsensä liian kovaan humalaan. Kyllähän se Pekka juo salaa, piilottelee tyhjiä pulloja, haluaa vaan suojella lapsia ettei ne huomaisi. Taas se Pekka joi eilen niin paljon että ei päässytkään mukaan kummityön synttäreille. Ei Pekka ikinä selvinpäin hauku huoraksi. Pekka kuitenkin käy töissä, eihän se juo kuin vaan aina viikonloppuisin"
Niin Pekka on alkoholisti, ihan perusPekka-alkoholisti. Ilman ongelman/sairauden kieltoja saman voisi sanoa näin :
"Pekka juo aivan helvetin paljon, Pekka on alkoholisti, en jaksa sitä että se on aina ihan törkeessä änkyräkännissä. Se piilottelee niitä perkeleen tyhjiksiä, niitä löytyy ihan joka paikasta, mä oon niin kyllästynyt ja voimaton sen kanssa, lapsetkin löytää niitä pulloja milloin mistäkin. Se on niin saatanan onnetonta touhua ton juomisen kanssa, että oli taas niin törkeessä krapulassa ettei päässyt edes kummitytön synttäreille, arvatkaa hävettikö, mä en enää aio valehdella sen puolesta . Se on niin kauheeta ja pelottavaa kun se kännissä uhoilee ja haukkuu mua huoraksi, Pekka saa mut itkemään, huutamaan, rukoilemaan , raivoamaan, se saa mut tuntemaan itseni arvottomaksi. Työnsä se nyt saa jotenkin hoidettua toistaiseksi, mutta viikonloput menee aina juodessa, mä en jaksa tätä enää. Voihan nyt vitun Pekka."

Sain lukijoilta kysymyksiä, joihin vastaan omien kokemusteni pohjalta. 
-Kuinka voin/voinko auttaa ystävää jolla on selkeä alkoholiongelma?
-Olen laittanut juovalle äidilleni kovat rajat, emme ole nyt missään tekemisissä, olenko liian kova? Muut sisarukset eivät myönnä ongelmaa, he ovat mahdollistajia?
-Onko jotain mitä voisin tehdä auttaakseni läheistä huomaamaan että hänellä on ongelma?
-Mikä sinulle oli ratkaiseva tekijä että lähdit hoitoon?
-Haluan apua, olen alkoholisti, miten itse sait apua?

-Kuinka voin/voinko auttaa ystävää jolla on selkeä alkoholiongelma?
Me läheiset ollaan aika voimattomia alkoholismi sairauden äärellä. Juova alkoholisti yleensä kieltää sairautensa, tai ainakin vähättelee sitä, ja vakuuttelee että kyllä mä pystyn vähentää, ei ongelmaa. Tuulimyllyjä vastaan ei kannata lähteä taistelemaan, siinä kuluttaa itsensä loppuun. Mulla on itselläni ystäviä jotka sairastaa alkoholismia, se mitä minä voin tehdä on kertoa omasta kokemuksestani, kertoa sairaudesta ja siitä että alkoholismista voi päästä toipumaan. Minä en lähde saarnaamaan ja "käännyttämään" ketään, jos siihen lähden, niin suurella todennäköisyydellä hakkaan päätäni seinään ja tulen pettymään. Jos/kun ystävällä tulee heikko hetki (krapula, joku iso moka tms) niin ottaisin rohkeasti puheeksi alkoholismin. Jos mahdollista voi tehdä myös väliintulon, jolloin alkoholistin läheiset yhdessä, yhtenä rintamana ohjaavat hoitoon, hyviä vinkkejä ja ammattilaisen näkökulmaa saa soittamalla Minnesotamalliseen päihdehoitolaitokseen.
Ainut asia millä voi auttaa on ohjata toimivaan hoitoon, esim katkon kautta, tai suoraan hoitolaitokseen. Se voi olla heikolla hetkellä jopa yllättävän kivutonta. Päätä ei kannata alkaa silittelemään ja ymmärtämään liikaa, ainut asia jolla alkoholistia voi auttaa, oli tilanne mikä hyvänsä, on ohjata hoitoon. Myös AA:n ja NA:n kautta ihmisiä raitistuu, monelle se on kuitenkin aika pitkä ja kivinen tie, ja alkuun tarvitaan päihdehoito, mutta on täysin mahdollista raitistua myös näiden kautta.

-Olen laittanut juovalle äidilleni kovat rajat, emme ole nyt missään tekemisissä, olenko liian kova? Muut sisarukset eivät myönnä ongelmaa, he ovat mahdollistajia?
Minä sanoisin että olet toiminut ihan oikein, olet kuunnellut itseäsi, omia voimavarojasi, ja olet päässyt sairauden kiellosta. Ainut asia mitä läheinen voi tehdä, on kuunnella omia voimavarojaan ja asettaa rajat sen mukaan, hoitaa omaa läheisriippuvuutaaan, johon sairastutaan alkoholistin rinnalla eläessä. Sairauden hyväksyminen ja rajojen asettaminen lopettaa mahdollistamisen. Niin kauan kuin sairaus kielletään, ja alkoholisti saa pään silityksiä, hänet pelastetaan ongelmatilanteista, niin kauan juominen jatkuu. Sinä oot teistä sisaruksista se, joka tällä hetkellä on kyvykäs auttamaan äitiä, jos otollinen tilanne tulee kohdalle.

-Onko jotain mitä voisin tehdä auttaakseni läheistä huomaamaan että hänellä on ongelma?
Kyllä on. Kun tulee seuraava tilanne, jolloin alkoholisti kaipaa pelastusta, apua, hän itkee ongelmiaan tai vastaavaa, niin ole rohkea ja kerro rehellisesti kuinka näet asioiden olevan. Sillä rohkeudella voit tehdä sen, mikä on mahdollista auttaaksesi. Voit kertoa myös, että ainut tapa jolla voit auttaa, on tukea häntä hoitoon hakeutumisen kanssa. Minä oon itse tehnyt sen linjauksen omien läheisteni kanssa, että olen kertonut rehellisesti oman raa`an mielipiteeni. Se on etäännyttänyt joitain ihmisiä luotani, mutta joku päivä, voi olla vielä mahdollista että he ottavat yhteyttä kun ovat todella omalla pohjallaan. Silloin mulla on mahdollisuus auttaa mulle tärkeitä ihmisiä toipumisen tielle.
Tulee myös muistaa että alkoholismi on itsensä kieltävä sairaus, ja puheeksiotto voi saada täyden tyrmäyksen, koska se osuu kipeään kohtaan. Sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, vaan muistaa että siinä kohtaa sairaus puhuu läheisen suulla. Ajatus läheisen rehellisyydestä jää kuitenkin jollain tasolla kytemään alkoholistin päähän, ja jossain kohtaa voi tulla sen heikoin hetki kun ollaankin valmiita ottamaan apu vastaan.

-Mikä sinulle oli ratkaiseva tekijä että lähdit hoitoon?
Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kun olin omalla pohjallani, kun mulla oli se heikoin hetki että sain laitettua viestin krapulassa miesystävälle "Mulla on joku ongelma tän alkoholin kanssa, mun ei oo hyvä olla yksin." , silloin mut otettiin vakavasti ja ehdotettiin hoitoon lähtöä. Ilman sitä ehdotusta, mä en olisi lähtenyt hoitoon. Onneksi mulla on elämässäni ihmisiä joilla on tieto sairaudesta, ja tieto siitä että sairaudesta voi toipua. Kun mulle sanottiin että lähdetkö hoitoon, olin erittäin helpottunut, mä koin ensimmäistä kertaa vuosikausiin että jotain valoa voi olla tunnelin päässä. Suostuin ehdotukseen ja nyt olen tässä, kirjoittamassa omasta toipumisestani.

-Haluan apua, olen alkoholisti, miten itse sait apua?

Sydämiä nyt niin maan perkeleesti. Olen onnellinen ja kiitollinen aina kun kuulen että joku alkoholisti sanoo näin. Se, että myöntää sairauden, ja on voimaton sen edessä, on ensimmäinen askel joka on otettava päästäkseen toipumisen tielle. Alkoholisti yleensä haluaisi sen avun jollain itselleen mieleisellä tapaa, mutta todellisen avun saamisen ehto, on ottaa apu vastaan semmoisena kuin se sinulle tarjotaan, ei semmoisena kuin sen itse haluaa. Se vaatii omavoimaiselle alkoholistille epätyypillistä nöyrtymistä, sen nöyrtymisen voi kokea voimattomuuden hetkellä. Ei ole olemassa lääkkeitä jotka parantaa alkoholismin, vähentäminen ei ole reitti toipumiseen, alkoholismista ei voi juomalla toipua. Yhdellään läheisellä ei ole semmoista valtaa, että voisi rakkaudella ja huolenpidolla toista raitistaa. 

Suosittelen lämpimästi yhteydenottoa, soittoa tai viestiä Minnesotamalliseen päihdehoitolaitokseen, sieltä saat ammattilaisen langan päähän ja voitte sopia hoidon aloituksesta. Hoidon voi aloittaa vaikka heti, myös poikkeustilan aikana voi aloittaa hoidon. Itse sain avun Kantamosta (KLIK)

Kiitos vielä kaikille lukijoille ja oikein iloista ja rauhallista pääsiäisen aikaa.  

Olimme kohtuuttomia kaikessa

"Ja sit kun mä flippaaan , peto on irti
Ja pöydät täyteen, maailmaa aukee, estot lähtee
Aaaa ja sylkee vaihtuu, itketään kun siltä tuntuu
Uudet hoidot pilkun aikaan, täältä pois mut kantakaa
Ja pöydät täyteen, aina kun flippaan peto on irti"

Kuinka osuva kuvaus Nadjamaisesta ryyppäämisestä, kiitos tästä Antti Tapani. Ja kun nuo sanat ottaa kirjaimellisesti, niin kuin tässä yhteydessä saa luvan tehdä, niin eihän se kovin kaunista katseltavaa ollut. Saatika ne tuntemukset seuraavana päivänä, kun olisi vaan voinut hautautua maan alle. Ne morkkikset olivat niin voimakkaita, että ei ole kerta eikä kaksi kun oon itsesäälisenä itkenyt pahaa maailmaa, miksi näin, miksi just minä, mikä helvetti mua vaivaa, jne. Ne häpeän ja huonommuuden tunteet joita keräsin sisälleni, pakkautuivat painavaksi lastiksi suoraan rintalastan alle. Kavereiden kanssa piti näille kaikille mokailuille nauraa kovaan ääneen, samaan aikaan sisälläni huusin että pitäkää nyt jumalauta se pää kiinni, mä en halua puhua näistä, mä en halua muistaa, mä en halua että te muistatte.

Mulla juovaan aikaan oli selkeesti kaksi eri juovaa persoonaa (ehkä enemmänkin, mutta kaksi selkeintä), ja nämä korostui etenkin juomisen viimeisinä aikoina. Toinen oli tämä sekopäinen flippailija, jonka elämäntehtävänä oli valloittaa maailmaa, uittaa kieltänsä mahdollismman monessa kurkussa, tehdä näyttävimmät temput, kertoa härskeimmät jutut, viihdyttää ihmisiä mitä erilaisimmin keinoin. Tämä flippailija sääti itsensä sotkuihin, ja yhtä nopeasti ja kierosti kiermurteli niistä ulos. Flippailijalla ei ollut moraalista tai toisten ihmisten kunnioituksesta minkäänlaista käryä. Mä halusin vaan olla sekaisin ja sekoilla niinku viimestä päivää. Tai oikeasti en olisi sitä halunnut, mutta en osannut muuta. Päivän ensimmäisestä huikasta asti mä istuin apukuskin paikalla, ihmiset ja tapahtumat vilisivät ohi kuin pikakelauksella. Asioita tapahtui, tein ja toimin, en ajatellut. Ei mulla ollut minkäänlaista kykyä juovuksissa ajatella tapahtumien seurauksia, tai ylipäänsä mitään. Viina vei ja mie vikisin.

Toinen tapa juoda, mikä oli se huomattavasti yleisempi viimeisinä aikoina, oli yksin "tissuttelu". Silloin en kokenut oikein edes juovani kun olin kuitenkin vaan yksin kotona, ja kukaan ei edes tiennyt että join. Sehän oli melkeinpä sama kuin olisi ollut selvinpäin, näin mä ajattelin. Vaikka totuus oli se, että yön kahussa join itseni poikkeuksetta humalaan. Se oli semmoista sivistynyttä rentoutumista mielestäni, tosin join pääsääntöisesti aina kaljaa, ja se hiukan harmitti mua , koska todella sivistynyt nainen olisi juonut viiniä.
Viiniä minä en taas juurikaan tykännyt juoda, koska kippasin sitä täysin samaan tahtiin kuin olutta, ja tuloksena oli sitten täysin holtiton känni heti alkukättelyssä. Ja mä siis nimenomaan "tykkäsin" siitä juomisesta, mieluiten join mietoja juomia aamusta iltaan kuin että tujut pöhnät ja se oli sit siinä. Eikä se kyllä edes olisi ollut siinä, vaan niihin tujuihin pöhniinkin vedettiin aina niin kauan kuin juomaa riitti ja kuppi pysyi edes jotenkin kädessä.
Tämä yksin tissuttelu oli ihan yhtä surullista kuin sekoilukin. Yksin juodessa olin useimmiten väsynyt ja masentunut. Oli pakko juoda siihen vallitsevaan masentuneiseen olotilaan, että olisi hetkellisesti edes siedettävää. Että tulisi edes hetkellisesti normaali olo. Muistan kun usein olin alkuillasta taistellut juomishimoja vastaan, ja kun lopulta päädyin juomaan, niin ajattelin ääneen että "Tää on normaali, näin tän kuulu mennä". Jostain syystä nuo sanat tuli minun päähäni toistuvasti kun hävisin viinataisteluni. Ja se oli äärimmäisen surullista, aina kun nuo sanat tuli mun päähän, mietin että tässä ei oo mitään normaalia, mikä mua vaivaa, ja saman tien pyyhin ajatukset mielestäni pois. Mä en halunnut piinata itseäni sillä ajatuksella että mulla voisi olla ongelma alkoholin kanssa.

Meitä alkoholisteja löytyy tästä maasta ihan joka lähtöön. Jotkut juovat aina yksin, lukittautuvat autotalleihin, pannuhuoneisiin, linnoittautuvat tietokoneen ääreen, valtaavat sohvan, viikkaavat pyykkejään kodinhoitohuoneessa. Toiset hakeutuvat seuraan juomaan, pitää olla häppeninkiä, elämää ympärillä, viinaanaisiaseksiä.
Yhteistä kaikille on kuitenkin se, että juomisesta tulee paha olo, se on yksinäistä/eristäytynyttä riippumatta siitä onko ympärillä porukkaa vai ei, juominen on pakkomielteistä ja pakonomaista. Hyvä vertauskuva voisi olla esim ripuli, kun ihmisellä on vatsatauti ja tulee se tunne että nyt tulee pieru, siinä samalla tiedostaa myös että sieltä tulee samalla muutakin, sitä pierua ja muuta materiaalia ei pysty tahdonvoimalla imasemaan sisään, niin että se jäisi tulematta. Tässä kohtaa ihminen juoksee persposket tiukasti nipussa pöntölle, ja siinä kohtaa kun pyllynposket rentoutuu, niin jokainen tietää mitä tapahtuu. Ripulia vastaan ei voi taistella, sama on alkoholismin kanssa. Kurapaska sairaus joka saa ihmisen  voimattomaksi alkoholin suhteen, taistelut on tehty hävittäväksi tämän sairauden kanssa.

"Olimme kohtuuttomia kaikessa". Juovaan aikaan kun mulla oli "hyvä olo", tai kun tavoittelin hyvää oloa, niin sen piti olla jotain tajunnan räjäyttävää, mun piti saada kokea hullun eufoorisia tiloja. Mä metsästin niitä tuntemuksia taukoamatta. Ja kun mikään ei oikeastaan tunnu enää miltään, niin ne keinot saada jotain eufoorisia tuntemuksia kävivät koko ajan mahdottomammaksi ja mahdottomammaksi. Niitä kuitenkin hain kovalla vimmalla, kurkottelin kuuta taivaalta. Yleensä nämä keinot saada niitä hyvän olon tunteita, tai ylipäätään mitään sen kaltaisia tunteita, olivat mulle itselleni hyvin vahingollisia. Kaikessa piti mennä äärirajoille että sain jotain tunnetta. Viimeisinä aikoina mulla ei ollut paljoa muuta keinoja saada näitä tuntemuksia kuin seksi. Se kuulostaa juuri niin surulliselta ja vahingolliselta kuin se olikin.
Juovaan aikaan kun  mulla oli paha olo, tunsin itseni maan mitättömimmäksi ja kelvottomimmaksi hyypiöksi. Mä ruoskin itseäni ja mässäilin kaikella mahdollisella negatiivisella. Olin itsesäälin kuningatar. Sain jotain sadistista nautintoa jopa siitä kun itkin omaa huonouttani ja epäreilusti kohtelevaa elämää, otin jopa kuvia itsestäni kyyneleet poskilla ja suru silmissä. Näin paha olo mulla nyt on, kaikkien pitäisi saada nähdä kuinka mä tällä tavalla kärsin. Kuuntelin itsesäälistä musiikkia ja tunsin itseni maailman kaltoinkohdelluimmaksi ihmiseksi. Oli päiviä jolloin olin niin pää syvällä omassa itsesäälissä etten päässyt edes sängystä ylös.

Raittiina eläessä minä en enää pääse kiinni noihin ääripäätuntemuksiin, eikä mulla ole siihen enää tarvettakaan. Elämä on pääsääntöisesti kovin tasaista, arjen täyttämää. Saan kiksejä tänä päivänä esim aamukahvista, syvällisistä keskusteluista, arkisista puuhista, hömpöttelystä, kirjoittamisesta jne. Mä nautin siitä että mun arki, mun elämä on minulle riittävää. Mun ei tarvitse vimmaisesti etsiä ja metsästää ääripään tunteita, tunteakseni että elän. Mä mietin juurikin menneenä viikonloppuna, kuinka onnekas mä saan olla siitä, että tavallinen on just hyvä, tavallinen riittää. Tavallinen  ei tarkoita negatiivisessa mielessä tylsää, vaan se tuo mulle turvaa, mielenrauhaa, onnea. Tunnen edelleen voimakkaita tunteita toki, oon voimakkaasti tunteva ihminen, välillä tuntuu että pakahdun onnesta ja ilosta, ja täysin tavallista on myös tuntea hetkittäin surua tai vihaa. Ne tunteet saan tänä päivänä kokea puhtaina, ilman sairauden tuomia vääristymiä.

Juuri tänään olen kiitollinen siitä mitä minulla on.

Viime aikojen kuulumiset, palaaminen perusasioiden äärelle + Kysy alkoholismista ja toipumisesta , minä vastaan

Viime aikoina on tapahtunut isoja juttuja ympäri maailmaa, ja täälä lintukodossa me ollaan saatu myös oma osamme. Vallitseva poikkeustilanne vaikuttaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihan jokaiseen meistä.

Mua on huolettanut viime aikoina ihan liian moni asia, olen ottanut itselleni stressiä semmosistakin asioista joihin en voi millään tapaa vaikuttaa. Oon ottanut stressiä asioista jotka eivät ole minun, tai kenenkään muunkaan käsissä, ja vähiten juuri tänään. Tämmösenä poikkeuksellisena aikana toipuvan alkoholistin ja toipuvan läheisen tulee erityisesti hoitaa itseään. Minä itse sain palata ihan perusasioiden ääreen monet kerrat menneellä viikolla, ja saan tehdä sen saman työn mitä luultavimmin vielä useasti.

Mitä tarkoitan perusasioilla. Elä päivä kerrallaan, eilinen on jo mennyt, huomisesta en voi vielä tietää. Jokainen meistä voi elää tuntien rauhaa ja tyyneyttä elämällä yhden päivän kerrallaan. Syö hyvin, lepää tarpeeksi, hae vertaistukea tarpeen mukaan. Jos on paljon tekemistä, on hyvä tehdä suunnitelma, jolloin voit huoletta toimia sen mukaan. Tokikaan kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan, mutta suunnitelma tuo silti rauhaa, asiat järjestyy.

Viime viikon perjantaina stressi mitä erilaisimmista asioista sai minussa aikaan paljon pelkoja ja huolta. Kelat pyörivät omaa rataansa, ja yhtäkkiä havahduin siihen kuinka olin diagnosoinut itselleni aivokasvaimen, imusolmukesyövän ja sydämen vajaatoiminnan. Olin aivan varma, että kun seuraavassa käänteessä sairastun koronaan, niin se on menoa se. Lohdutin itseäni että saanpahan ainakin kuolla raittiina.

Onneksi sain avattua suuni oikeaan aikaan, sain tarkasteltua faktat, ja osasin erottaa myös omien kelojen vaikutuksen. Osallistuin myös puhelinrinkiin sunnuntaina, ja se viimeistäänkin laukaisi kaiken jännityksen. Ensimmäistä kertaa oman toipumisen aikana minulla oli kulunut lähes kaksi viikkoa ilman vertaistukiryhmän tukea, varsinkin tämmöisenä aikana se on minulle liikaa. Minulla ei ole varaa jättää itseäni hoitamatta, sairauden hoidon laiminlyönti näkyy meidän arjessa heti. Kun en puhu mieltä painavista asioista ja pusken eteenpäin kuin mummo lumessa, on touhu sen mukaista. Pää täyttyy hallitsemattomista asioista, otan stressiä kaikesta, lukkiudun omiin ajatuksiini ja se näkyy kaikissa toimissani. Alan suorittaa asioita, enkä kykene olemaan läsnä. Päässä pyörivät asiat jumauttaa minut täysin, ja pakenen pelottavia/ahdistavia ajatuksia suorittamiseen.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että raitistuminen on antanut mulle mahdollisuuden hoitaa itseäni kokonaisvaltaisesti, olen oppinut tunnistamaan tunteitani ja vaaranpaikkoja. Ja sitä tämä toipuminen on omalla kohdallani, työtä itseni kanssa joka päivä. Joinain aikoina toipuminen tuntuu äärimmäisen helpolta, ja sitten tulee hetkiä jolloin saan tehdä itseni kanssa töitä enemmän. Kumpikin ääripäätilanne on hyvä, kumpikaan ei ole huono. Jokaisesta vaikeammasta hetkestä saan ottaa opikseni, ja ehkä seuraavalla kerralla osaan ennakoida paremmin, tai sitten en. Oli niin tai näin, niin juuri tänään olen kiitollinen siitä että saan elää päivän kerrallaan raittiina. Tämäkin menee ohi. Tänäänkään en ole sairauteni kanssa yksin.

Ja hei, viimeisenä muttei vähäisempänä:

Poikkeustilan nyt vallitessa, vietin ensimmäisen lomautuspäiväni eilen. Mulla on nyt aikaa toteuttaa tämmöinen lukijoiden osallistaminen minun blogiini. 
Teillä on nyt mahdollisuus esittää kysymyksiä alkoholismiin ja toipumiseen liittyen. Vastaan kysymyksiin oman kokemukseni pohjalta. Voit esittää myös henkilökohtaisia kysymyksiä, joihin vastaan mielelläni, omia rajojani kuunnellen. 
Kysymykset voi laittaa joko blogin kommenttikenttään, sähköpostilla (löytyy blogin sivupalkista tietokoneversiossa), tai blogin facebook-sivulle/meseen. Kaikki kysymykset käsittelen luottamuksella, en mainitse blogissa nimimerkkiä tai henkilöllisyyttä, siitä ei tarvitse sinun kantaa huolta.

Kiitos jokaisesta kysymyksestä jo etukäteen. 

Koronakaranteeni, alkoholistin juhlaa

Tästä aiheesta mun on pitänyt jo pari päivää kirjoittaa, vakava ja huolettava asia. Ensinnäkin korona on ollut viime aikoina ajatuksissa monella tapaa, se vaikuttaa elämään, ja vaikutukset tulevat näkymään vielä pitkään. En nyt kuitenkaan ota kantaa itse virukseen, tai kuinka se vaikuttaa talouteen, matkustamiseen, töihin tms.

Juovaan aikaan koronakaranteeni ja mahdollinen etätyömahdollisuus olisi ollut lähes tulkoon unelma. Mikä sen mukavampaa kuin keskellä kauheuksia rentouttaa itseään juomalla, kamala stressi, kuolevat ihmiset huolettaa, vanhukset raukat, lama tulee, työ menee jne. Maailman parhaita syitä juoda! Tai keksiä juomiselle oikeutettuja syitä. Totta helvetissä on syytä juoda kun koko maailma on ihan sekaisin. Pienissä tumuissa olisi tullut jaettua kantaa ottavia päivityksiä, ja hallituksen tiedotukset olis salee olleet niin arvokkaita lähetyksiä että alkoholiannos olisi ollut mitä luontevin juoma siinä vakavana kuunnellessa. On tämä mahotonta, kippis sille, kuollaan kaikki!

Mulle juovaan aikaan kaikki tilanteet jolloin arjen velvollisuuksia pystyi kiertää/keplotella olivat yhtäkuin mahdollisuus juoda. Minulle juomisen rajoitteita olivat lasten päiväkoti/koulukuskaamiset ja työt.

Muistan kun olin töissä puhelinmyynnissä, ja firmalle saatiin etätyömahdollisuus. Ensimmäinen asia joka minulle, juovalle alkoholistille tuli päähän, oli että vitsi miten siistiä, sitähän voisi joskus vaikka kaljaa ottaa työn lomassa, sujuisi varmaan kaupatkin kovemmalla draivilla. Mä usein leikittelin ajatuksella kuinka hienoa olisi tehdä myyntityötä pikkusessa nousuhumalassa, olisin ollu satavarmaan kunnon kone, myyntitykki, näin minä ajattelin. No, tämä jäi vaan haaveeksi, koska jäin pitkälle sairauslomalle, joka johti irtisanomiseen, ennenkuin pääsin käsiksi tähän huippuhyvään mahdollisuuteen.

Mä tiedän että en ole ainut alkoholisti joka näin ajattelee. Meillä päihderiippuvaisilla on hyvin samankaltainen ajatuksenjuoksu, sukupuoleen, ikään sekä päihteeseen katsomatta.

Mitä kotikoulu, karanteeni ja mahdollinen etätyö tai lomautus/ irtisanominen tarjoaa alkoholistille? Lyhyesti: mahdollisuuden ja syitä juoda. Tämä aika on alkoholistille juhlavaa aikaa. Vaikka juova alkoholisti ei välttämättä ole kyvykäs näkemään tilannetta semmoisena kuin se on, niin näin se nyt vaan on. Alkoholisti näkee itsensä elämän murjomana uhrina, stressin keskellä kamppailevana selviytyjänä, hän suo itselleen alkoholin stressiä lievittämään, paineita hälventämään, pelkoa turruttamaan jne. Tai vastaavasti hän antaa itselleen luvan iloitella kun on tämä kamala tauti riehumassa, edes jotain kivaa tähän vallitsevaan tilanteeseen.

Minä tiedän että alkoholistiperheissä tämä aika on yhtä helvettiä. Vanhemmat riitelee, lapset kokevat turvattomuutta. Kotikoulut menee vituilleen kun vanhempi kärvistelee kuivahumalassa, on krapulassa tai juovuksissa, ja kuka saa siitä syyt niskoilleen? Mäkättävä puoliso, rasittavat riehakkaat lapset, jumalauta seinät kaatuu päälle kun joutuu asua tämmösessä hullujen huoneessa! Ja taas on syy juoda. Pakko juoda. Kun tuli se lomautuskin. Firma menee konkkaan. Rahat on tiukilla. Wilmasta paukkuu viestiä. Paskapapeperi on loppu. Onneksi kaljaa sentään on. Viina ei Suomesta lopu. Tai mitä jos se loppuukin? Se olisi katastrofi, oikeesti. Silloin ei enää sivusilmällä katottaisi murhaavasti vessapaperia hamstraavaa naapuria. Silloin voisi isoakin miestä itkettää, silloin nähtäisiin kunnon faitteja ruokakaupassa tyhjien kaljalavojen vieressä.

Minä olen huolissani. Oon huolissani niistä lapsista jotka joutuvat elämään häpeillyn perhehelvetin keskellä, niistä lapsista joiden vanhempi ei ole kyvykäs, tai ei jaksa välittää lapsen koulutehtävistä, päivittäisestä ruuasta, vastata lapsen kysymyksiin koronasta, joka huolestuttaa myös pieniä lapsia. Ne lapset ovat loukussa kotona, missä tunnelma on kireä ja turtunut, missä heidän perustarpeisiin ei pystytä vastaamaan.

Surullista, mutta uskon että avioerot tulevat lisääntymään, turvakodit tulevat täyttymään, lastensuojeluilmoituksia tullaan tekemään ennätysmäisesti. Nämä kaikki ovat sinällään asioita jotka auttavat perheitä toivottavasti eteenpäin, saadaan perheille tarvittavaa tukea, mutta ennenkuin ihminen astelee turvakotiin lasten kanssa, tai ennenkuin lastensuojelu puuttuu asiaan, niin sitä ennen on tapahtunut jo aivan liikaa.

Tätä kirjoitusta saa ja pitää jakaa. Tämä on asia mikä koskee aivan liian montaa perhettä Suomessa.

Alkohlismi on kamala ja hajottava sairaus, siitä kärsii koko perhe. Siitä kärsii poikkeuksetta aina koko perhe. Alkoholismi on myös sairaus josta voi toipua. Koko perhe voi päästä toipumisen tielle. Vaikka alkoholisti ei olisi valmis toipumaan niin puoliso ja lapset voivat päästä toipumaan.

Minä sain avun Kantamon Minnesotamallisesta päihdehoidosta, se oli minun ja koko perheen pelastus. Tänä päivänä olen kiitollinen siitä, että mun ei tarvitse juoda vitutukseen, eikä ilon tunteisiin. Nautin siitä että pystyn olla vastuullinen ja turvallinen vanhempi. Mun lapsilla on hyvä äiti. Me ollaan päästy toipumaan. Siitä oon erityisen kiitollinen juuri tänään.

Pidetäänhän silmät auki ja autetaan jos siihen tarjoutuu tilaisuus. Minnesotamallisia, toipumiskeskeisiä hoitolaitoksia löytyy ympäri Suomen. Soittamalla hoitolaitokseen olet lähempänä apua kuin ikinä olisit osannut kuvitellakaan. Kantamon yhteystiedot löytyy täältä. ( Huom, ei ole maksettu mainostus)

Tekeekö mieleni juoda, pelkäänkö retkahdusta?

Minulta on kysytty useammin kuin kerran, että pelkäänkö retkahdusta, tekeekö mun mieli juoda, mitä kun muut juovat, olinko tosiaan ulkomaanmatkalla juomatta, eikö edes tehnyt mieli jne. Nämä on hyviä kysymyksiä, ja pysähdyn aina miettimään vastaustani. Noihin kysymyksiin ei ole itsestäänselvää vastausta, ja minun on todellakin hyvä pohtia näitä kysymyksiä.

Kun minulta kysytään, että tekeekö mun mieli juoda, oon saanut hyvällä omalla tunnolla sanoa että ei tee mieli juoda. En ole joutunut kertaakaan hoidosta pääsyn jälkeen taistella juomishimoja vastaan. Saan kiittää siitä erittäin laadukasta päihdehoitoa, läheisiäni, potilastovereitani sekä heidän läheisiään. Sain hoidon aikana niin syvän ymmärryksen sairaudesta, ja kuinka se on minuun ja läheisiini vaikuttanut, että en voisi kuvitella edes tilannetta, joka saisi minut juomaan. Tämän hetkinen totuuteni on, että semmoista hetkeä ei ole, mihin minun täytyisi juoda. Joskus olen nähnyt jopa epäileviä katseita ja suoranaista hämmennystä, kun sanon että minulla ei ole enää juomishaluja.

Ajatukset ovat jänniä, minua on suotu erittäin mielikuvituksellisella ja vilkkaalla ajatustoiminnalla. Ajatuksia tulee ja menee, ajatuksiaan ei voi hallita, eikä niitä pidä pelätä. Toki haitalliset ajatukset tulee ottaa vakavasti, ja jos san päähäni haitallisia ajatuksia, puhun niistä vertaisilleni, ja saan asioihin oikeita mittasuhteita.
Kun pääsin hoidosta, ajattelin usein että tekeekö mun mieli juoda. Siitä alkoikin outo ajatusleikki, joita alkuun säikähdin. Ikään kuin kävin päässäni vuoropuhelua, jossa juova Nadja kyseenalaisti raittiin Nadjan raittiutta. Ajatukset olivat todella hämmentäviä, ja jäin niihin alkuun kiinni. Mietin että tuleeko mun nyt olla huolissani. Ryhmissä sain puhuttua näistä ajatuksista ja sain kuulla että en ole ainoa jolla ajatukset ovat käyneet tätä rataa.

Olen oppinut, että ajatuksiaan ei voi hallita, niitä vastaan ei tarvitse käydä taistelua. Havaitsen kun ajatukset lähtevät omalle laukalle, ja voin todeta että ok, nyt ajattelin näin, ja päästää ajatuksesta irti. Jos ajatukset pyörittävät mieltä, puhun niitä ääneen vertaisilleni.

Töissä näen päivittäin alkoholia, kun vaikkapa kannan puoliksi juotua kaljatuoppia, niin minulle saattaa tulla ajatus, että mitä jos nyt kiskaisisin tämän huiviin? Se on vaan ajatus. Voin samaan syssyyn todeta, että hyi helvetti! Laatta lentäisi varmaan samantien. Kun ajattelen alkoholihuikkaa, niin se saa mulle fyysisesti huonon olon. Pelkkä ajatus siitä että mun vatsalaukkuun menisi alkoholia, saa ylävatsaan "kramppaavan tunteen", vähän kuin fläsäri jostain krapulahuikasta tyhjään vatsaan. Saan todeta, että mun ei todellakaan tee mieli juoda, vaan ajatus oksettaa minua.

Pelkäänkö retkahdusta?
Voin sanoa hyvillä mielin että en pelkää. Hoidan itseäni säännöllisesti ryhmissä, ja niin kauan kun hoidan itseäni, mulla ei ole pelkoa siitä että retkahdan. Rehellisyys itselleni ja muille, rehellinen itsetutkistelu ja asioiden käsittely ovat mun raittiuden kulmakiviä. Niin kauan kun pystyn olla rehellinen, koen että mulla ei ole hätää.
Jos huomaan että tyyneys on koetuksella, ja ajatukset alkavat junnata jossain tietyssä asiassa, alakulo tai epätoivo ottaa valtaa, niin tiedän että nyt tulee pysähtyä. Silloin tiedän että tarvitsen vertaistukea itseään hoitavilta päihderiippuvaisilta. Se on uskomatonta, kuinka vertaistuki toimii. Kuinka monesti mulla onkaan lähteneet ajatukset laukalle, ja kuinka vertaisten kanssa asian läpikäyminen saa mielen rauhoittumaan.

Etelänmatkalla mun ei tehnyt mieli juoda, vaan nautin suunnattomasti siitä, että sain ottaa jokaisen kokemuksen vastaan raittiina. Sain nauttia matkastani. Jos joku toinen ihminen juo, niin se ei vaikuta minuun, tai raittiuteeni. Humalaisia ihmisiä tosin en jaksa katsella, saan onneksi valita seuran missä vietän aikaani. Koen että humalaisen ihmisen kanssa jutut ei vaan synkkaa, se ei johdu pelosta että minä haluaisin juoda, vaan puhtaasti siitä että koen humalaisen seuran epämiellyttäväksi.

Oma raittius on asia joka mulla on tavalla tai toisella mielessäni ihan joka päivä. Muistutan itseäni joka aamu siitä kiitollisuudesta jota saan kokea. Muistutan itseäni siitä vapaudesta joka minulla on, vapaus valita mitä teen tänään. Alkoholi ei enää ole se piruperkele, mikä määrää mun tahtia, ajatuksia ja tekemisiä. Juuri tänään olen kiitollinen siitä että saan elää raitista elämää, ilman pelkoja ja pakkomielteisiä ajatuksia juomisesta.

Helpottava lupa luovuttaa

Toipuvat ihmiset puhuvat KV:sta, mietin joskus että mitä ihmettä se on. Jotain korkeampaa voimaa, jollekin se on jumala, toiselle ryhmä, moni ajattelee sen olevan 12 askeleen ohjelma, suuri osa myös miettii mitä se omalla kohdalla on, ehkä karmaa, jotain intuitiota, tai kaikkea tuota sekaisin. Omalla kohdallani olen ajoittain miettinyt päätäni puhki, mihin minä uskon ja luotan niin paljon , että luovutan elämäni sen käsiin. Mulla on ollut myös suuria vaikeuksia ymmärtää, että mitä kaikkea nyt pitää luovuttaa? Eihän sitä ihminen voi vaan luottavaisena olla, ja antaa asioiden luisua johonkin suuntaan tekemättä mitään.

Viimeinen viikko on ollut mulle tosi raskas. Oon ollut väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. On tapahtunut paljon asioita joiden kulkuun minä en ole voinut vaikuttaa. Asioita joiden suhteen olen saanut luovuttaa. Se tuo minulle toisaalta suurta helpotusta, mun ei tarvitse pinnistellä asioiden suhteen jotka eivät ole mun käsissä. Toisaalta se saa minut tuntemaan itseni hyvin pieneksi, oon todella tehnyt töitä sen eteen, että annan ihmisille tilaa, enkä yritä hampaita kiristellen viedä asioita haluamaani suuntaan.

Elämässä saa kohdata kriisejä jatkuvasti, pieniä kriisejä, omia kriisejä, toisten kriisejä, suuria kriisejä. Ympärillä tapahtuu jatkuvalla syötöllä asioita joihin me emme voi vaikuttaa, vaikka mieli tekisi, ja sormet syyhyäisi työntää omaa kauhaansa soppaan ja vatkata vietävällä vimmalla. Tuloksena raivovatkaamisesta on yleensä hitosti roiskeita, pinttyneitä tahroja, jälkien putsausta, parhaassa tapauksessa koko kattila tipahtaa liedeltä ja sotku on sen mukaista.

Addiktoituva mieli on mun pahin sotkun aiheuttaja. Pakkomielteinen asioiden vatvominen, kääntely ja vääntely. Impulsiivisesti ja vanhojen ajatusmallien mukaan toimiva mieli voi saada suurta tuhoa aikaan, niin minulle itselleni kuin läheisille ihmisille. Saan itseni jäätäviin tunnekuohuin ja tiloihin, jos annan addiktioilleni vallan. Siksi jokapäiväinen rehellinen itsetutkistelu, on mulle äärimmäisen tärkeää, ja ryhmät. Ilman ryhmän tukea mä en selviäisi, eikä mun onneksi tarvitsekaan. Kriisejä saan kohdata joka päivä, välillä ne on hyvin pieniä ja minulle helppoja selättää, mutta välillä kriisit ovat sen verran suuria kasvunpaikkoja, että minun täytyy todella tehdä töitä.

Oon äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut sen ymmärryksen, elämää ja itseäni kohtaan, mitä minulla tänä päivänä on. Entisessä elämässä kriisit täyttivät mun elämän. Elämä oli yhtä draamoissa ja ongelmissa rämpimistä, epätoivoista tunteita vastaan taistelua. Ei minulla ollut minkäänlaisia työkaluja selvitä, päivät olivat kuin vuoristoradan kyydissä olisi ollut, hurjia mutkia, äkkijyrkkiä pudotuksia, loivempia kaaria ja pelottavia nousuja. Ei minulla ollut minkäänlaista kykyä edes tunnistaa ongelmien ydintä tai tuntemuksiani, olin täysin hukassa ja sekaisin.

Mun toipumiseni  on lähtenyt liikkeelle siitä kun luovutin alkoholin suhteen. Mä olin voimaton pakkomielteisen juomisen edessä. Mä sain luovuttaa oman ylpeyden ja omavoimaisuuden kun astelin Kantamon päihdehoitolaitoksen ovista sisään. Jätin mun elämäni suurimman painolastin ulko-ovelle. Olin pieni, alaston ja peloissani, mutta samaan aikaan oli herännyt suuri toivo ja elämää suurempi helpotus. Oon ikuisesti kiitollinen itselleni siitä rohkeudesta, jonka sain kohdata heikoimmalla hetkellä, kun luovutin oman tahdon ja kamppailun. Se päivä oli mun loppuelämän ensimmäinen päivä.

Kun oma toipuminen on edennyt, niin olen saanut mahdollisuuden käyttää hoidossa opittuja työkaluja ja soveltaa niitä jokaiseen päivääni. Mitä hyvänsä elämä eteeni heittää, niin tiedän että en ole yksin, että mun ei tarvitse härkäpäisesti taisella asioiden suhteen joille minä en mahda mitään. Suuri oppiminen on ollut myös erottaa asiat ja tilanteet joihin voin vaikuttaa, ja asiat joihin mulla ei ole vaikutusvaltaa. Tänä päivänä saan pitää itsestäni huolta, hoitaa itseäni parhaalla mahdollisella tavalla, jos laiminlyön itseäni, niin pakka saattaa levahtaa, suurella todennäisyydellä se siinä kohtaa levahtaa. Siksi mun ykkösprioriteetti on raittiuden hoitaminen ja vaaliminen. On olemassa asioita joita tulee hoitaa, asioita joista olen vastuussa, vaikka ne eivät aina miellyttäviä olisikaan.  Oon saanut ymmärtää että toisiin ihmisiin mä en voi vaikuttaa vaikka kuinka haluaisin. Voin kuunnella, kertoa oman näkemykseni ja kokemukseni, mutta enempää en voi tehdä, sen jälkeen saan luovuttaa. Välillä luovuttaminen käy helposti ja ajoittain se vaatii todellista jumppaa.

Juuri tänään olen kiitollinen siitä että minun ei tarvitse taistella, ei itseäni, eikä muita vastaan. Juuri tänään saan vapaasti hengittää, kun saan luottaa että elämä kantaa.

Äidin kirje päihderiippuvaiselle lapselle

Niin, sinä teit musta äidin. Opetit mua kantamaan vastuuta, opetit uudenlaista rakkautta. Sua oli helppo rakastaa vaikka itkit ja valvotit. Sua oli helppo rakastaa kun pikkusena kääryleenä katsoit silmiin, nauroit kuolasen tutin takaa, silmät kuin tuikkivat tähdet. Kun sua itketti niin syli riitti. Minä riitin. Kaksivuotiaana leikit karkulaisleikkiä, huusit "kaaarkuun" ja sitten jahdattiin pikkusta poikaa, sain sut aina kiinni ja sitten me yhdessä naurettiin.

Kasvoit isommaksi ja meidän suhde oli aina välitön ja luja. Meillä oli taistelumme, äidin tehtävä on opettaa lapselle oikea ja väärä, milloin tulee himmata ja milloin antaa palaa. Meillä oli ilon aiheemme, huumori ja hassuttelu oli meidän yhteinen juttu. Naurettiin välillä pissat housuissa meidän sekopäisille jutuille, sua oli helppo rakastaa. Lempeä, aito, välitön luonne.

Tuli niitä aikoja kun en ihan tiennyt missä mennään. Miksi muutuit, kotona ei ole hyvä olla, koulu ei kiinnosta. Olit vihainen ja vaikeasti tavoiteltava. Tää on tätä murrosikää varmasti.

Hypättiin koulun palavereissa. "Poika ei käy koulua, voisko olla päihteet mukana kuvioissa?". Mä ajattelin että nuo on jumalauta sekaisin, ei mun lapsi käyttäisi huumeita. Mikä olisi saanut mun rakkaimman voimaan niin huonosti että joutuisi käyttää aineita. Sehän on rikos. Ei se niin voi olla, tää on nyt vaan tätä murrosikää.

Mä aloin valvoo öitä kun et tullut kotiin, olit päiviä poissa. Vastasit puhelimeen kyllä, kuulostit niin väsyneeltä että sun puhe oli puuroa. Sanoit että olit väsynyt, tuut huomenna kotiin, ei pidä olla huolissaan, rakastan sua äiti, pus pus. Mä ajattelin että tuola se on yksin ja väsynyt. En mä tajunnut että sä oli huumeissa. Mä soittelin poliisille , sairaalaan, joka paikkaan. Kun poliisit tuli 5 aikaan aamulla kertomaan että oot putkassa, ajattelin vaan et onneks se ei oo kuollu.

Tuli se päivä kun piti myöntää et mä en pärjää sun kanssa. Sijoitukseen, ei sen tarvii olla pitkä pätkä. Kun nää ongelmat saadaan kuntoon niin poika pääsee kotiin. Juu, siitä on nyt yli kolme vuotta. Pian sä täytät kahdeksantoista vuotta.

Mä olin kovasti ajatellut, että kun sä lähdet opiskelemaan, kun valmistut, kun sitä ja tätä. Välillä se tuntuu epäoikeudenmukaiselta että sun entiset luokkakaverit käyvät kouluja, tanssivat vanhojen tansseja, ajavat ajokortteja, tekevät töitä, käyvät kahvilassa, uimassa, tekevät ihan tavallisia asioita. Se tuntuu vitun kurapaskalta että mä en voi iloita siitä että sä kasvat ja aikuistut.

Suru, huoli, tuska. Niitä tunteita mä tunnen kun ajattelen sua. Joskus hetkittäin oon nähnyt pilkahduksia susta, mun rakkaasta pojasta. Ne hetket on mulle, ja meille kummallekkin tärkeitä. Mutta ne on ohimeneviä. Sairaus peittää mun pojan. Sen jolla on kihara tukka, kovaääninen nauru ja iloiset silmät.

Sairaus on tasavertainen kaikkia sairastuneita kohtaan. Se ei kohtele mun rakkaita mitenkään hellemmin kuin muita, se on karua. Mä oon kertonut sulle että suojelen itseäni, vaalin mun mielenterveyttä ja muuta perhettä. Se voi olla sulle vaikeeta ymmärtää miksi en auta niinkuin sä haluat. Miksi en tuo röökiä, en kuskaa, en anna rahaa, en laske sua mukaan kun katan juhlapöytää.

Mä en voi antaa pelolle ja tunteille valtaa, jos annan itteni vajota epätoivoon, niin mä oon yhtä syvällä kuopassa kuin säkin. Mä suojelen itteeni, enkä aio mahdollistaa paskaa sairautta millään tapaa. Tää ei ole ollut helppoa, tää on ollut kaikista vaikeinta mitä oon ikinä kokenut. Mutta mä oon aika hyvin selvinnyt, olosuhteisiin nähden.

Sä tiedät että mä autan sua kun oot siihen valmis. Mä oon luvannut sen. Sen lupauksen takana mä seison ja se lupaus on täynnä rakkautta. Se apu ei tule semmoisena kuin sä haluat, vaan semmoisena kuin sä sen tarvitset. Siinä kohtaa kun oot polvillasi, niin mä teen kaiken voitavan että saan mun pojan takaisin. Mä vaan toivon että sä et kuole ennen sitä päivää.

Oot mulle rakas aina

t.Äiti

Alkoholismi hajottaa läheisen

Jokaista Suomen n.400 000 päihderiippuvaista kohden on vähintäänkin kourallinen läheisiä jotka tavalla tai toisella kärsivät. Siitä voi pikaisesti ynnäillä kuinka monta ihmistä päihderiippuvuus tässä maassa koskettaa, mimmonen syöpä päihderiippuvuus sairautena on.

On vanhempia kiikuttamassa ruokakasseja, silottelemassa tietä, maksamassa laskuja, valvomassa öitä, syyllistämässä itseään. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Onko tämä minun vikani? Päihderiippuvaista katsoessa näkee sen oman lapsensa, tätä ihmistä minun kuuluu suojella, oman henkeni uhalla minun kuuluu taistella. Kuinka voisin hylätä oman lapseni, olenko julma jos en nyt lähdekkään pelastamaan? Nyt se on taas niin kiltti ja kultainen, eilen se haukkui idiootiksi, jos nyt vaan teen mitä pyydetään niin ehkä minua ei enää syyllistetä. Ostan uuden hupparin revityn tilalle, maksan laskun ettei sähköt katkea. Haukun lapseni narkkarikaverit alimpaan helvettiin, tuhoavat minun lapseni elämää. Kuinka itse pärjään nyt kun kaikki rahat meni taas toisen huumevelkoihin.

Kuinka monta lasta elää siinä ymmärryksessä että epänormaali on normaalia. Se on tavallista että vanhempi on aina kännissä, poissaoleva, vihainen, pelottava, väsynyt. Lapsi tottuu siihen että hänen kunniatehtävänsä on kantaa jääkaapista kylmiä juomia, siitä saa kehuja, reipas tyttö. Tottua siihen että tutusta ihmisestä muuttuu aina välillä toisenlainen, holtiton, sekopäinen, itkuinen, väsynyt. Aamuisin lapsi tietää että äiti tai isä ei välttämättä herää vaikka kuinka ravistelisi hereille. Lupaukset ovat sanahelinää, ulkomaanmatkoista, uintireissuista, poneista ja uudesta pyörästä voidaan puhua pilvilinnoja maalaillen. Mutta ikinä ei voi luottaa, pettymykset ovat arkipäivää.

Kuinka monta puolisoa repii hiuksia päästään ja huutaa kitarisansa hajalle kun se vitun alkoholisti tampio ei voi olla juomatta. Oma puoliso inhottaa, siinä se nyt taas makaa tajuttomana, tai laulaa keskellä yötä Jamppa Tuomista. Pelko ohjaa toimintoja, mitä jos se taas tulee pullon kanssa kotiin? Mitä jos mä nyt suututan sen ja se taas lähtee baariin? Mitä jos se nyt suuttuu kun sanon että älä mene, sitten se ainakin menee. Taas löytyi piilopulloja, kaadanko nämä pois, vai esitänkö etten löytänytkään. Elämä on kuin painekattila. Paine on koko ajan, pelko siitä että pian räjähtää, kiehuu yli. Miltä se tuntuu jäädä toistuvasti päihteelle toiseksi? Vaikka kuinka yrittää rakastaa ja olla rakastettava, niin jää aina toiseksi. Tilanteita oppii lukemaan, nyt se käyttäytyy noin, pian aukeaa korkki. Nyt on taas tuo samea katse, pian saan kuulla olevani huora ja kelpaamaton, en kelpaa kenellekkään, säälistä tuo ihminen on minun kanssani.

Siskot ja veljet kantavat huolta, kokevat riittämättömyyden tunteita. Ystävät ja työkaverit katsovat vierestä ihmisen tuhoa, voinko auttaa, kuinka voin auttaa, taasko mun pitää valehdella ton puolesta.

Läheisriippuvuus on sairaus johon läheiset sairastuvat alkoholistin tai addiktin rinnalla. Se saa ihmisen hajoamaan kappaleiksi, menettämään omanarvontuntonsa, käyttäytymään sekopäisesti ja epätoivoisesti. Päihderiippuvainen vetää koko perheensä samaan monttuun itsensä kanssa. Sielä montussa kehitellään peitetarinoita kun ei päästäkään sukulaistytön rippijuhliin, peitellään mustelmia, itketään ja riehutaan. Sielä montussa pelätään, pidetään kulisseja. Jos me nyt valehdellaan toisillemme että kaikki on hyvin, niin voisiko asiat kääntyä hyväksi? Sielä montussa petetään lupauksia, uskotaan aina uudestaan ja uudestaa, petytään kerta toisensa jälkeen.

Yhtä lailla kuin päihderiippuvuudesta, niin myös läheisriippuvuudesta voi päästä toipumaan. Minä oon saanut läheltä nähdä kuinka rikkinäinen ihminen pääsee eheytymään, olen saanut myös itse kokea toipumista läheisriippuvuudesta. Läheisriippuvuudesta ja siitä toipumisesta voit lukea enemmän täältä.

Yksi läheinen kerran tuumasi, että onneksi hän on säästynyt alkoholismi-sairaudelta, ja päässyt "vain" läheisriippuvuudella. Siitä tulikin hyviä ajatuksia ja keskustelua. Ei ole olemassa "vain läheisriippuvuutta". En osaa sanoa kumpi on kamapalmpi kohtalo, eikä minun tarvitsekkaan, varmaa on se että kumpikin hajottaa. Läheisen tuska ja sieltä kumpuavat ajatus/toimintamallit ovat täysin verrattavissa päihderiippuvaisen toimintamalleihin. Oli kyse sitten läheisriippuvuudesta tai alkoholismista, niin se varjostaa ihmisen koko elämää, kaikilla elämän osa-alueilla.

Minä tiedostan hyvin sen, että alkoholismini lisäksi olen läheisriippuvainen. Alkoholismi on minun primääri sairaus, josta olen päässyt toipumaan, kiitos laadukaan päihdehoidon. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että kun olen päässyt toipumisen tielle, niin pystyn hoitamaan itseäni kokonaisvaltaisesti. Olen oppinut näkemään myös läheisriippuvuuden oirehdintoja, ja tekemään tarvittavia muutoksia elämässäni, jotta säilytän mielenrauhan ja tyyneyden. Se ei ole ollut helppoa. Monet väännöt olen käynyt itseni kanssa, miettinyt että teenkö nyt oikein. Onneksi minun ei tarvitse tänä päivänä olla yksin. Vertaisten kanssa puhumalla saan asioihin oikeat mittasuhteet, ja ymmärrystä itseäni kohtaan. Olen oppinut luottamaan itseeni ja valintoihini. Olen oppinut tekemään valintoja ja päätöksiä itse, sekään ei ole itsestäänselvyys. Vielä jokin aika sitten, mitä pienimmätkin valinnat tuntuivat lähes ylipääsemättömiltä, mitä jos valitsen väärin, mitä jos toiset tuomitsevat, mitä jos joku pettyy. Olen saanut rohkeutta olla oma itseni, seistä omilla jaloillani ja luottaa siihen että elämä kantaa. Joskus teen huonoja ratkaisuja, mutta siihen ei maailmani enää kaadu. Virheistä ja kompastuksista saan tänä päivänä ottaa opikseni. Juuri tänä aamuna olen kiitollinen siitä että olen saanut mahdollisuuden toipua.

Kiitollisuus

Kiitollisuus on tunne joka on saanut minut valitsemaan raittiuden jokainen aamu jo reilun vuoden ajan. Kiitollisuus siitä että saan elää alkoholista vapaata elämää, kiitollisuus siitä mitä näen ympärilläni. Kiitollisuus siitä että saan kohdata itseni ja tunteeni ilman häpeää, kieltoja, ilman että alkoholi määrittelee minua millään lailla.

Varsinkin raittiuden alkuaikoina sain alati törmätä uusiin oivalluksiin kiitollisuuden aiheista. Ne kiitollisuuden aiheet ovat tulleet minulle jo tutuiksi, mutta eivät ole menettäneet merkitystään. Kaikkeen tottuu, raittiuteenkin tottuu, mutta kiitollisuutta ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Kiitollisuutta voi ruokkia, tai sen voi haudata epäkohtien alle. Pyrin siihen joka päivä että kiitollisuus on vallitseva tunne. Se ei vaadi omavoimaista härkäpäistä hyvien asioiden etsimistä, vaikka hampaat kirskuen, omavoimainen itsekkyys ennemminkin tukahduttaa ja tappaa kiitollisuuden. Ennemmin koen että kiitollisuus kumpuaa luovuttamalla omapäisyyden. Hyväksymällä asiat niinkuin ne on, niin hyvät kuin huonotkin asiat, annamme kiitollisuudelle tilaa. Voin valita, kumpaa ruokin, hyviä asioita elämässäni, vai niitä epäkohtia. Pyrin siihen että valitsen joka päivä positiivisuuden.

Kaikki päivät eivät voi olla niitä masterpiecejä. Esimerkiksi viime viikolla kun lähes koko perhe sairasti vatsatautia, ja oma olo oli kuin jyrän alle jäänyt, oli vaikeaa siinä hetkessä tuntea mitä suurinta kiitollisuutta. Kyllä sapetti että piti olla kipeä, ja siitä omasta olosta tuli elävästi mieleen krapula, oli aikasta inha fiilis. Tämmöisinä päivinä voin ajatella että tämäkin menee ohi. Ja niinhän se meni, se hetkellinen kurjuuden tunne on enää muisto vain. Saan kuitenkin olla kiitollinen siitä että tänä päivänä saan sairastaa rauhassa, saan antaa itselleni aikaa levätä. Mietin myös että ennen vanhaan tuohon sairastamiseen olisi voinut hyvinkin liittyä bonuksena krapula, juomishimot, kuivahumala, kaikki se henkinen taakka mitä minulla oli juovaan aikaan. Kiitollinen saan olla siitä, että huono olo meni ohitse lepäämisellä, ennen huono olo oli vallitseva tila päivästä toiseen. Hassulta saattaa kuulostaa, mutta olin myös erittäin kiitollinen siitä, että kun lapset yöllä heräsivät oksentamaan, niin minä heräsin muitta mutkitta auttamaan heitä. Sain lohduttaa ja pestä yrjöämpäreitä, peitellä takaisin uneen. Juovaan aikaan tilanne olisi saataanut olla toinen. Olisin voinut olla kännissä, krapulassa, vihainen ja tympiintynyt siitä että joutuu nyt yöllä herätä yrjöpuuhiin. Olisi voinut olla tilanne että en olisi edes herännyt.

Listaan muutaman kiitollisuuden aiheen, joihin saan törmätä harva se päivä arjessa. Nämä kiitollisuuden aiheet ovat minun raittiuden iloisia roiskeita

-Aamut, joka aamu saan herätä ajatus kirkkaana uuteen päivään, ilman eilisen taakkaa ja huolta tulevasta. Ilman jyskyttävää krapulaa ja morkkista.

-Olen saanut luopua omavoimaisuudesta, hurjista päätöksistä olla juomatta, elää terveellistä elämää, ja pettyä itseeni joka kerta. Näissä asioissa en joudu enää pettymään vaan saan elää juuri niin terveellisesti kuin haluan, koen siitä suurta kiitollisuutta.

-Voin hypätä autonrattiin koska vaan. Jos on tarve startata aamulla kello 6, niin se ei tuota mitään ongelmaa. Voin sopia että haen teinin perjantaina yhdeksältä illalta, eikä se vaadi minulta ponnisteluita mihkään suuntaan.

-Saan käydä kaupassa ilman pelkoa siitä että mitä mukaan saattaa tarttua. Kaljahyllyt eivät ole enää vihollinen, sielä ne hyllyt pönöttää ja voin kulkea niiden ohitse hyvillä mielin. Lähes poikkeuksetta kun käyn illalla kaupassa siinä pikkasta vaille 9, koen suurta kiitollisuutta siitä, että mun ei tarvitse hävetä ostoksiani. Tänä päivänä voin hyvillä mielin ostaa sitä mitä haluan, häpeälliset kaljat ei enää päädy pikapikaa ostoskoriini.

-Olen kiitollinen siitä että uskallan vastata puhelimeen ja avata laskuja. Ilman tukahduttavaa oloa siitä, että mitä multa nyt vaaditaan, kuka helvetti soittaa tämmösestä numerosta, mitä olen unohtanut jne

-Olen kiitollinen siitä että saan hyvillä mielin katsoa ihmisiä silmiin, ilman häpeää. Kohdata ihmisiä kaupassa, kadulla, tapaamisilla, ilman tunnetta että nyt ahdistaa, pitäisi luikkia pakoon.

-Olen kiitollinen siitä että saan luottaa itseeni, rakastaa itseäni. Olen kiitollinen siitä että saan luottaa ympärillä oleviin ihmisiin ja rakastaa heitä. Pelot eivät ohjaa tunteitani.

-Olen kiitollinen siitä että saan antaa itselleni aikaa tehdä minulle tärkeitä juttuja. Hemmotella ja helliä itseäni. Ennen vanhaan ainut asia millä koin hemmottelevani itseäni ja millä tavoin annoin itselleni omaa aikaa oli juominen. Tänä päivänä voin köllötellä sohvalla, nauttia kupin kahvia, kirjoittaa, käydä rentouttavassa kylvyssä, kävelyllä, mitä ikinä keksinkään. Minulla on vapaus tehdä asioita joista tulee hyvä mieli, joita sillä hetkellä tarvitsen.

-Olen kiitollinen siitä että saan lukea lasten kanssa iltasadun ja laittaa heidät rauhassa nukkumaan, jutella teinien kanssa päivän kuulumiset ilman hoppua. Ne ovat mun tähtihetkiä, joista nautin suunnattomasti. Mulla ei ole enää kiire juomaan.

-Läheisyys, olen kiitollinen siitä että mulla on luotettava kumppani jonka lähellä on hyvä olla. Mulla ei ole pakonomaista tarvetta hakea hellyyttä ja kehuja, mikä paikkailisi omaa kelvottomuuden tunnettani. Saamme vapaasti olla yhdessä, keskustella, hömpötellä, jakaa yhteistä elämää. Seksi ei ole velvoite, suoritus, keinottelua tai hyvittelyä, vaan hyvän olon lähde. Juovaan aikaan mulla oli hyvinkin erilainen suhde kaikenlaiseen läheisyyteen.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kiitollisuuden aiheita omassa elämässäni on niin paljon kuin vain haluan ja ehdin näkemään. Joka päivä saan kohdata uusia asioita joista saan olla kiitollinen. Myös huonompina päivinä saan olla kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus kokea vastoinkäymiset, ja selvitä niistä raittiina.







-

Juoko alkoholisti joka päivä? Miltä alkoholisti näyttää?

Minullakin on ollut se käsitys aikanaan että alkoholisti on vasta siinä kohtaa kun keittoa kipataan aamusta iltaan seitsemänä päivänä viikossa. Semmoinen yleinen käsitys on, että alkoholisti ei tee muuta kuin juo, örisee, sammuilee, näkee viinapiruja jne. Toki alkoholisti voikin olla juuri tuommoinen siinä kohtaa kun sairaus on edennyt jo hyvin pitkälle, mutta yhtä hyvin alkoholisti voi olla työnsä hyvin hoitava sairaanhoitaja tai vaikkapa menestynyt asianajaja. Alkoholismilla on niin monta kasvoa kuin on alkoholisteja : naisia, miehiä, nuoria, syrjäytyneitä, menestyneitä, kauniita, urheilullisia jne. Yhdestä ainoastakaan vastaan tulevasta ihmisestä ei voi pelkän ulkonäön perusteella sanoa että onko hän sairastunut päihderiippuvuuteen, lukuunottamatta pikkulapsia.

Minulla, kuten alkoholisteilla yleensäkin, oli äärettömän vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa omaa sairauttani, alkoholismi on itsensä kieltävä sairaus. Lukuunottamatta viimeistä n. puolentoista vuoden loppuluisuani, join pääsääntöisesti vain viikonloppuisin. Ennen lapsia oli toki hurjia usean päivän turnajaisia ja lomilla tuli juotua harva se päivä, mutta yleisestikkin ajatellaan että nuoruuteen kuuluu railakas juhliminen, lomilla sitä tulee tissuteltua jne. Eikä kukaan pidä pahana viikonlopun saunakaljaa tai viinilasillista. Kaikista hurjista nuorista ei tokikaan tule alkoholisteja, eikä viinilasi viikonloppuna, tai lomalla terassikierros tee vielä kenestäkään alkoholistia. 

Minä luulin olevani olevani kohtuukäyttäjä, tai no loppua kohden suurkuluttaja. Vaikka juomiseni oli erittäin humalahakuista ja holtitonta, en kyennyt näkemään että olen sairas. En pystynyt ymmärtää että minun viikonlopputissuttelu olisi voinut mitenkään päin olla sairautta. Näin ympärilläni vain enemmän juovia ihmisiä joihin vertasin omaa juomistani. En osannut nähdä että minulla oli pakottava tarve saada viikonloppuna juoda, se oli minun palkinto raskaasta viikosta ja ansaittu pieni nollaus. Usein ne nollaukset kuitenkin päätyi siihen että olin umpitunnelissa yöllä, vaikka lapset olivatkin kotona, ja seuraava päivä meni sängyn pohjalla, se oli sitä tehokasta rentoutumista. Kun lapset olivat pieniä niin en voinut kuvitellakaan lapsivapaata iltaa jolloin olisin oikeasti voinut levätä. Silloin kuului vetästä korkkarit kattoon ja pikkarit salkoon, juoda ja juhlia tappiin asti. Se oli ainut mitä osasin tehdä kun lapset eivät olleet kotona. 

En voinut kuvitella olevani alkoholisti koska äärimmäisen harvoin join aamutasureita, se kuului vain erikoistilanteisiin. Mielestäni se ei ollut yhtä jaksoista juomista kun aloitin uuden juomisen vasta kun olin kärsinyt edellisen krapulan jollain tasolla. Mielestäni en voinut olla alkoholisti koska aloitin juomaan yleensä vasta kun lapset olivat menneet nukkumaan, en halunnut että lapset näkivät minua humalassa. Toki lapseni ovat nähneet minua kännissä jos ovat yöllä heränneet pissalle, tai jos musiikki on ollut liian kovalla, ja takuuvarmasti olen ollut vielä kännissä kun lapset ovat kuudelta aamulla heränneet pirteinä. Silloin äiti on kömpinyt lapsen viereen sohvalle "katsomaan" aamupiirrettyjä. Vaikka olin pettynyt itseeni ja tilanne ahdisti, taas kävi näin, niin silti käyttäyttäytymiseni oli mielestäni normaalia. Halusin uskotella itselleni niin, viikonloppu ja kaikki, silloin voi ihmiset hiukan rentoutua.

Mitä minulle sitten lopulta tapahtui? Kuinka pakka levahti lopullisesti käteen? Jäädessäni pikkuisten vuoroviikkoäidiksi minulta poistui joka toiselta viikolta vastuu pienimmistä lapsista, isommat lapset olivat isällään joka toinen viikonloppu ja pari päivää viikolla. Sain heti siltä seisomalta enemmän mahdollisuuksia juoda, ja minähän käytin ne hyvin hyödykseni. Aloin myös ajatella että isommat lapset ovat jo niin isoja ettei heitä haittaa jos äiti "vähän" juo, he eivät mielestäni voineet siitä millään tapaa kärsiä koska olivat jo niin isoja, kovasti väärässä olin. Pikkuhiljaa tilanne alkoi mennä siihen että masennuin syvästi, ja jäin pitkälle sairauslomalle. Minulla ei ollut enää työtäkään mikä olisi haitannut juomistani. Muuta ei tarvittu, sairaus hoiti homman himaan ihan itsellään. Oikeutin juomistani mm sillä että olin niin masentunut ja minulla oli rankkaa, en osannut nähdä että juominen aiheutti masennuksen. Viikot jolloin kaikki lapset olivat kotona, saivat minut jotenkin pysymään arjessa kiinni, silloin piti skarpata. Se oli aikamoista suorittamista ja loppua kohden tunsin oloni jatkuvasti huonoksi ja kelvottomaksi, häpesin itseäni, minua inhotti katsoa peilistä. Ulospäin tahdoin kuitenkin näyttää hyvältä, se oli rankkaa ja siksi aloin eristää itseäni ympäröivästä maailmasta. Ainoastaan somessa oli turvallista, sielä sain näyttää itsestäni mitä halusin, kaunistella ja valehdella. Somessa ollessani koin ajoittain olevani vielä hengissä, että minä ohjaan elämääni. Todellisuudessa olin istunut apukuskin paikalla jo reilu 20 vuotta. 

Minun pohjani tuli vastaan kun olin vaan yksinkertaisesti niin loppu. Loppu ja hajalla, pelkäsin menettäväni kaiken mitä minulla on. Eikä se varmasti kaukana ollut. 

Otsikon kysymyksiin on helppo vastata. Alkoholisti ei välttämättä juo joka päivä tai joka viikko, alkoholisti voi olla juomatta kuukauden tai jopa vuosia, juomatta oleminen ei ole sama asia kuin raitistuminen. Alkoholisti voi olla tuurijuoppo tai tissuttelija, ja kaikkea siltä väliltä ja ympäriltä. Miltä alkoholisti näyttää? Alkoholisti voi näyttää ihan miltä vaan. Minulle tärkein alkoholisti näyttää minulta.

"Vain juoppojutut"

Toipuminen ja asioiden/tilanteiden oivaltaminen omalta juovalta ajalta on ollut todellakin hieno ja silmät avaava matka. Olen oivaltanut paljon kipeitä asioita joiden edessä olen murtunut, asioita joiden työstämiseen on tarvittu suuria tunteita, surua, tuskaa, luopumista. Vertaistuki ja tuntemuksista/tapahtumista puhuminen on auttanut pääsemään näistä kipeistä asioista eteenpäin, hyväksymään tapahtumat osana sairauttani. On myös paljon oivalluksia jotka olen ottanut vastaan huvittuneena, olen kiitollinen siitä että joitain oivalluksia olen saanut käsitellä myös huumorin kautta.

Hoidossa ollessani luin Kalle Lähteen Happotesti-kirjan, taisin lukea sen jopa kahteen kertaan, tämä kirja oli mulle tosi tärkeä henkireikä rankan hoidon keskellä. Tunsin suurta samaistumista kirjan päähenkilön sielunmaisemaa kohtaan, nauroin monet kerrat ääneen, kun tunnistin omia ajatuksiani ja tapahtumia. Kuinka selittelin itselleni epänormaaleja tilanteita, kuinka todellisuudentajuni oli hyvinkin puutteellinen. Vaikka kirjan päähenkilö Joonatan olikin mies, ja hyvin erilaisissa kulisseissa hääräävä juoppo, niin koin vahvaa samaistumista.

Vain juoppojuttuja:

Se kun hiipparoit mahdollisimman reteästi tölkkipussin kanssa lähikauppaan, kyllähän nyt kuka hyvänsä voi palautella tyhjiä tölkkejä. Joku varmaan ajattelee että mulla on ollut viikonloppuna juhlat ja nyt palautan nämä kavereiden kanssa kumotut tölkit. Ja onhan sielä kolme vissypulloa seassa, ne on hyvä laittaa tasaisin väliajoin palautuskoneeseen, että kukaan ei luule että juon vain alkoholia. Tölkkien palauttaminen on siinä mielessä inhottavaa että näkee kuinka paljon on tullut todellisuudessa juotua, mutta toisaalta hyvä juttu kun rahat on lopussa ja panteilla pystyy pelastamaan tämän hetkellisen köyhyyden. Oikeastaan hyvä että on tullut juotua että saa nyt tähän hätään rahaa. Mutta kuka on keksinyt että yksittäisiä kaljatölkkejä ei nosteta hyllyille vaan ne pitää oikeesti kaivaa avatusta 24-packista? Pitää kyykkiä lattianrajaan ja yksitellen kauhoa tölkkejä sieltä, ääreisnoloa jos joku nyt näkee mut tässä kyykkimässä, kolina vaan käy. Pahinta jos sielä päkissä olis vaan muutama kalja, ja joutuisi repimään auki uuden päkin, siitä kuuluu niin kova ääni että koko kauppa kahahtaa.

 Lastaat kassahihnalle tiistai-iltana kuusi kaljaa ja muutaman lonkeron. Ensinnäkin ärsyttää että mun lähikaupassa käy naapureita ja tuttuja, kiva nyt koittaa tehdä alkoholiostoksia rauhassa kun joka hyllyn takaa vilahtelee tuttuja, nostan suurieleisesti kaurahiutalepaketin kassalle, ehkä noita juomia ei niin huomaa jos maastouttaa ne hiutalepaketin taakse? Vituttaa että töissä on nyt sama kassaneiti kuin eilen samaan aikaan, ihme kyyliä nuo kassat, eikö niillä voisi joskus olla vapaapäivä, tai edes ruokatauko että tulisi vaihtuvuutta tähän kassahenkilökuntaan. Sanoisinko ääneen juhlista joita järjestän työkavereille (juu en ole edes töissä), voisinkohan sanoa että ostan juomat naapurissa asuvalle juopolle? Sehän olisi hyvä teko, kotiinkuljetuksena kyvyttömälle alkoholistille juomia. Ehkä voisin sanoa että oluet ovat mun miehelle kun katsotaan illalla matsia (ei, minulla ei ollut edes miestä, saatika juovaa sellaista, tuleekohan joku matsi telkkarista) ja itse saatan hörpätä 1-2 lonkeroa seuraksi. Usein tulin kuitenkin siihen tulokseen että selittelyt olisivat kuulostaneet vaan alkoholistin löpinöiltä, ja semmoinen minä en ollut, joten tyydyin käymään nämä vilkkaat ajatukset omassa päässäni. Juomat sukkelaan muovipussiin niin että kaurahiutalepaketti kuultaa pussista, kuka muuten ylipäätään suunnittelee kaupan muovipussit niin että niistä kuultaa ihmisen ostokset, lähes kunnianloukkaus tämä tämmönenkin.

Kotiin päästyä asettelen juomapussin jääkaappiin alahyllylle. En viitsi ottaa niitä pois pussista koska jääkaappi näyttäisi ikävältä, ei ole kiva kun keskellä viikkoa on tölkkejä hyllyllä, siitä tulee jotenkin paha mieli. Ajattelen että tuola alahyllyllä kun on tuo pussi niin sielä voisi hyvin olla esim vihanneksia odottelemassa kokkailua, jos nyt hypoteettisesti ajateltuna joku sattuisi vilkaista jääkaappiini. Isoimmat kulaukset alkuun on hyvä ottaa vessassa, en tykkää siitä ajatuksesta että joku naapuri saattaisi kulkea ohi ja nähdä minut ikkunasta niska kenossa huikalla. Tyhjiä tölkkejä en halua laittaa tiskipöydälle koska näyttäisi siltä että täälä asuu joku alkoholiongelmainen. Tyhjikset suoraan pussiin ja mieluiten pussi rappusten alle piiloon. Tyhjispussin ei sovi olla keskellä viikkoa aitiopaikalla keittiössä.

Muutaman juotua alkaa tulla seurankipeä olo, ajatus käy laukalla ja tunnen kuinka hyvää läpyskää nyt irtoaa. Liityn whatsupp- ryhmän juttuihin mukaan ja saan tuntea olevani hauska ja nokkela. Ääniviestejä ei sovi nyt kyllä laittaa kun kalja menee ikävästi kielen päälle, ehkä pari sanaa voin sanoa, siitä ei ehkä huomaa että olen ottanut mitään. Vai heittäydynkö hurjaksi ja sanon että juon kaksi tänään, kyllähän ihmiset joskus voi juoda pari ihan omaksi ilokseen rentoutumisen merkeissä?

Jahas, aika nopsaa tuli kumottua nyt kaikki juomat kaapista, pussi on surullisen tyhjän näköinen. Baarista saa toki lisää, mutta raha on nyt tiukassa. Jääkaapissa on sen varran ruokaa että pärjään pari päivää. Tuntuu inhottavalta että käytän nyt viimeiset rahat taksikyyteihin ja pariin halpaan bisseen, mutta toisaalta se raha olisi voinut kulua muuhunkin. Yhtä hyvin voisin olla höveli shoppailija, olisin voinut ostaa vaikka 50e edestä naamarasvoja, onneksi en sentään niin holtiton rahankäyttäjä ole. Ihan hyvillä mielin voin siis käyttää nämä rahat itseeni, piristän tylsää iltaani.
Soitto taksille ja pikainen lookin päivitys. Viikolla ei sovi olla liian hienona liikkeellä, luulevat vielä joksikin lumpuksi. Kevyt meikki ja ehkä jotain kasvoja piristävää huulipunaa, hiukset huolettomalle reippaalle ponnarille. Jalkaan kevyet valkoiset tennarit ja farkut, tähän sopii kaveriksi ohut valkoinen neule. Valkoinen on neitseellinen väri, tunnen itseni herttaiseksi ja lähes pyhäksi, ei muuta kuin menoksi.

Ristin sormeni ettei nyt vaan olisi ajossa kukaan tuttu taksikuski, psyyke ei nyt kestäisi sen suurempia selittelyitä. Noh, sen verran nyt pitää kuitenkin huolettomasti taksissa aina jutella, että tulee selväksi että en ole mitenkään kummemmin humalassa, säästä voi puhua ja onko ollut paljon ajoja. Pikaisesti voin sivuuttaa afterworkista ja huomisesta arkivapaasta, saan vähän oikeutettua baarireissuani.

Baarissa tämmöinen yksinäinen reipas nainen sai yleensä kivasti seuraa, joskus jopa ilmaisia drinkkejä, se lämmitti kovasti mieltä. Mitään tungosta ei tiistain ja keskiviikon välisenä yönä yleensä ollut, mutta aina löytyi sopiva porukka missä sai henkisessään seurassa kipata ja luritella vaikkapa karaokea, se olikin mun bravuuri. Sain ilostuttaa toisten juhlijoiden hiukan ankeaa illanviettoa, heille kävi hyvä säkä kun satuin paikalle. Tosin laulusuoritukset tahtoivat sen viimeisimmän drinkin jälkeen mennä vähän penkin alle, siihen vitutukseen ja häpeään piti ottaa jotain tujua, ei tästä muuten selviä eteenpäin.

Loppu olikin sitten historiaa, joko muistikuvien varassa tai sitten ei. Usein koko komeuden taputteli perinteinen "walk of shame". Aamupäivällä kotiin rämpiminen rankan reissun jälkeen vaati ihan mieletöntä pokkaa. Mitä jos naapurit oli vaikka lasten kanssa ulkona? Tai joku Ulla kyyläämässä sälekaihtimien raoista. Mahdollisimman reippain ja päämäärätietoisin askelin ettei kukaan nyt vaan luulisi että mulla on aikaa jäädä juttelemaan. Mullahan olisi voinut olla vaikka mitä tärkeitä juttuja kesken ja hoidettavana. Se tunne kun sai ulko-oven läimäytettyä kiinni oli erävoitto. Selvisin.