Ajatuksia omavoimaisuudesta

Kuinkahan monta kertaa juovaan aikaan taistelin sairautta vastaan? Kuinka monta kerta yritin kontrolloida juomistani, montako kertaa päätin että en enää ikinä juo, tai en enää ikinä toimi tällä tavalla? Muutama kysymys mihin mun on erittäin helppo vastata, mihin jokaisen alkoholistin on helppo vastata jos pysähtyy miettimään.

Jo hyvin nuorena aloin tehdä itselleni kaatteettomia lupauksia, kuinka en enää ikinä joisi niin paljon ja nopeasti, tai kuinka en enää ikinä toimisi arvojani vastaan. En enää ikinä asettaisi itseäni naurunalaiseksi, pettäisi ihmisten luottamusta, satuttaisi itseäni tai muita. Sain toistuvasti pettyä itseeni, aina vain lähti mopo käsistä vaikka kuinka yritin ja päätin. Näin jälkeenpäin ajateltuna toistuvat pettymykset ovat alkaneet syömään itsetuntoani ja itsekunnioitustani jo hyvin nuorena.

En enää ikinä juo niin että menee muisti, en enää ikinä juo niin paljon että sammun. Itsetuhoinen juomistyyli on asettanut minut monesti alttiiksi vaaroille. Ystävät ovat joutuneet katsomaan minun perääni, olen ajautunut vääriin porukoihin, tilanteisiin joihin en ikipäivänä olisi joutunut ilman sairauttani. Pieleen menneen illan jälkeen olen soimannut ja ruoskinut itseäni, kärsinyt suunnattomasta häpeästä ja taas tehnyt lupauksen. En enää ikinä, koskaan.

Kuinkahan monta kertaa olen taistellut sairauttani vastaan? Ei voida puhua kerroista vaan juovan ajan jatkuvasta oravanpyörästä.

Nuorempana juomishimot olivat odottavia, minä odotin että pääsen juomaan, usein oli levoton ja kutkuttava tunne kun ei olisi malttanut odottaa viikonloppua tai juhlatilannetta että pääsee juomaan. Jaksoin uskoa että illasta tulee hyvä, tulee olemaan hauskaa. Muistan kuinka odottava tunnelma purkautui aivan fyysisesti. Teki mieli hyppiä, pomppia, laulaa, nauraa, ja näin teinkin. Minun suurin elämän valonpilkahdus oli päästä juomaan.

Sairauden edetessä juomishimot muuttivat muotoaan. Juovan ajan loppupuolella en olisi enää juurikaan edes halunnut juoda. Jouduin taistella sairauttani vastaan päivittäin. Jo aamusta aloin miettiä tulevaa iltaa. En kyllä juo tänään, se oli se ajatus mikä minulla oli. Päivän mittaan jouduin käydä taistelua pääni sisällä, jokin pakotti minua ajattelemaan että kyllä se on ihan ok juoda. Mietin syitä minkä takia juominen ei ole nyt ok. Huomenna on aamusta tärkeä meno, lapset tulee huomenna kotiin, mun pitää koittaa laihduttaa, en voi juoda koska huomenna on treffit ja olisi ääreisnoloa olla krapulassa, oon juonut jo kahtena iltana en voi nyt enää tänään jne..

Iltaa kohden mentäessä ajatukset muuttivat muotoaan. Mulla on aamulla se meno mutta jos mä nyt vaan vähän juon, onko se edes niin tärkeä että sinne on pakko mennä? Lapset tulee huomenna niin munhan pitää nyt sitten tänään juoda, ei tarvitse sitten juoda kun lapset on kotona. Treffejä tulee ja menee, en minä nyt jonkun miehen takia jätä omia juttujani väliin, strong independent woman. Mitä merkitystä sillä on vaikka oon juonut eilen ja edellispäivänä, samaan konkurssiin tämä, huomenna en sitten enää juo, voin aloittaa vaikka kuntokuurin, tätä tulevaa kuntokuuria pitää nyt itseasiassa juhlistaa. Löysin aina lopulta oikeutuksen juomiseen, ja jalkani vaan veivät minut kauppaan. Usein kävi niinkin että olin jo pyhän päätöksen tehnyt olla juomatta, mutta kaupassa alkoi se hurja ajatusralli ja lopulta vaan löysin itseni kauhomasta tölkkejä rähjäisestä 24-packista.

Minä en pärjännyt sairauden kanssa yksin taistelemalla, ne taistelut oli jo ennen syntymistään tuomittu hävittäväksi. Omavoimaisesti pystyin olla juomatta muutaman päivän, joskus jopa viikon, tämmöisen "raittiusjakson" jälkeen olin jo niin elämäni voimissa että kaikki syyt miksi olin päättänyt olla juomatta pyyhkiytyi pois. Sairaus pakotti minut juomaan.

Ihminen ei voi taistella sairautta vastaan, tai voi kyllä, mutta se on hyödytöntä. Kukaan ei parannu parantumattomasta sairaudesta päättämällä että minä en nyt enää ole sairas. Kukaan ei voi päättää että minun pähkinäallergia ei enää ole olemassa ja voinkin nyt syödä loputtomasti pähkinää ilman hengenvaarallisia oireita, se ei vaan ole mahdollista.

Minä en alkuun ihan ymmärtänyt että mitä omavoimaisuudella tarkoitetaan. Ajattelin että tottakai ihmisen pitää olla omavoimainen, pitää päättää, täytyy pysyä päätöksessä, tässä on nyt kyse siitä että mitä minä päätän, selkärankaa kehiin, ei kukaan muukaan mun puolestani tee tätä päätöstä jne.

Hoidossa sain syvän ymmärryksen sairaudesta, sairaudesta jota vastaan on turha taistella, sitä minä olin tehnyt jo yli 20 vuotta. Yli puolet siihen astisesta elämästäni. Taistellut, kontrolloinut, pelännyt, hävennyt. Hoidossa luovutin taistelun, hoito tempaisi minut mukaansa kun luovutin ja annoin hoito-ohjelmalle, korkeammalle voimalle mahdollisuuden. Olin niin loppu ja väsynyt taisteluun että oli äärimmäisen helpottavaa luovuttaa.

Tänä päivänä mun ei enää tarvitse taistella, minun taisteluni jäivät perushoitojaksolle. Taistelun sijaan aloinkin nähdä toivoa, sain oivalluksia, jotka ruokkivat toinen toistaan. Pikkuhiljaa sairauden rumuus alkoi valjeta minulle, ja sain ymmärryksen siitä, mitä tulee tapahtua että toipuminen voi alkaa. Sain luovuttaa.