Alkoholisti äiti, äitiyden irvikuva

Äitiys, sisältää sanana paljon olettamuksia. Se on sanana niin suuri ja pyhä, että monet meistä äideistä kokevat jossain kohtaa elämää riittämättömyyden tunteita. Loputon syli, loputon rakkaus, loputon ymmärrys, loputon suojelu, loputon hyväksyntä, loputon lämpö. Sanasta äiti, tulee mieleen lempeästi hymyilevä lähes hengellinen olento.

Meitä äitejä on maailma täynnä. Jokaisesta maailman kolkasta löytyy äitejä, jokaisella vastaantulevalla ihmisellä äiti. Hyvin erinäköisiä äitejä elämäntarinoineen, perusarvoineen, sairauksineen. Me äidit emme ole hengellisiä olentoja, vaan ihmisiä. Se että saa lapsen, ei muuta ihmistä joksikin. Se ei poista sairauksia, ei elettyä elämää haavoineen, ei tee elämästä ruusuisempaa.

Yhteistä kaikille äideille on se, että synnytämme lapsen. Kaikki muu ympärillä on liikkuvaa, häilyvää, muuttuvaa.

Minä tulin äidiksi 20-vuotiaana, olin tuolloin jo sairastunut alkoholismiin. Olin maailman onnellisin pienestä pojasta jonka äidiksi sain tulla. Minä päätin että teen parhaani, minusta tulee hyvä äiti. Olen kaikkea sitä mitä lapseni tarvitsee ja vaatii, olen paras omalle lapselleni. Kukaan ei voi satuttaa minun kalleinta aarettani.

Oon onnekas, sillä saan tänä päivänä olla äiti viidelle lapselle. Jokaisen lapsen syntymästä olen kokenut suunnatonta iloa ja onnellisuutta, jokaiselle lapselle olen antanut saman rakkauden ja samat lupaukset. Olen paras äiti sinulle. Muistan kun odotin toista lastani, mietin että kuinka minusta voi riittää rakkautta kahdelle lapselle kun esikoista rakastin jo loputtomasti. Onko se mahdollista rakastaa useampaa lasta yhtä syvästi? Pelko ja huoli oli turhaa, rakkaus ei onneksi tunne rajoja, rakkaus kasvaa ja jokaista lasta kohtaan olen saanut tuntea saman syvän rakkauden.

Alkoholistin "suurin rakkaus" on alkoholi. Kuinka kipeetä se on tehnyt ymmärtää, että minun ja kaiken rakastamani välissä on ollut perkeleellinen sairaus.
Juovaan aikaan ajattelin aina että lapset ovat minulle tärkeintä. Mikään ei voi tulla minun ja lasten väliin. Teen kaikkeni lasten hyvinvoinnin eteen. Näin minä ajattelin.
Tänä päivänä näen että alkoholi oli minulle ykkönen elämässäni, se kiilasi ivallisesti hymyillen kaikista pyhimmän eteen. Tein oman parhaani äitinä, mutta sairaus minussa piti huolen siitä, että en voinut olla semmoinen äiti jonka lapseni ansaitsevat.

Hoidossa sain ensimmäistä kertaa kohdata pimeät puoleni rehellisesti ja kaunistelematta. Kaikista kipeimpiä kohtaamisia olivat juurikin äitiyteen ja lapsiin liittyvät asiat. Juovan ajan loppupuolella olin vaan häivähdys ihmisestä jota äidiksikin kutsutaan.
Tunsin olevani huono ja kelvoton, koin jatkuvasti riittämättömyyden tunteita. Olin väsynyt, masentunut, ahdistunut, syvästi itsesäälinen hermoraunio. En pystynyt pitää lapsilleni antamia lupauksia, lapseni ovat joutuneet toistuvasti pettymään rikottuihin lupauksiin. Sain kuivahumalassa silmittömiä raivokohtauksia, joista syytin lapsia.

Pakkohan minun oli jostain syyllinen löytää minun omaan selittämättömään huonoon oloon. Lapset rajoittivat elämääni, en voinut juoda samalla lailla kun he olivat kotona, jouduin jättää minulle tärkeitä menoja väliin koska lapset. Lapset saivat hermoni kireälle, en jaksanut niitä mahdottomia riehuvia rasittavia kakaroita. Niitä rasittavia kakaroita joille joutuu huutaa kitarisat kipeänä vittuperkelesaatanaa, te teette mut hulluksi. Ne ei lopulta edes hiljentyneet mun huutamiseen vaan jouduin napata tukasta kiinni tai retuuttaa kädestä huoneeseen ja paiskata sängylle. Ne saivat mut sekoamaan, ne saivat mut käyttämään väkivaltaa. Lasten syy että musta on tulossa hullu, sen lapset ovat kuulleet minun suusta monta kertaa.

Tänä päivänä ymmärrän miksi lapset olivat riehakkaita, he oireilivat sairaudesta. Äiti kuule mut, näe mut, anna mulle huomiota. Tänä päivänä ymmärrän että sairaus minussa sai minut hulluksi, olin niin loppu ja nääntynyt. Minun sairaudesta on kärsinyt koko perhe. Alkoholismista kärsii aina koko perhe. Yhdenkään lapsen paikka ei ole alkoholisti-perheessä. Se on aina ja poikkeuksetta vahingoittavaa.

Meidän koko perhe on päässyt toipumaan. Siitä olen maailman kiitollisin. Minä saan olla tänä päivänä semmonen äiti jonka lapseni ansaitsevat. Lapset eivät enää rajoita elämääni, vaan antavat elämääni rikkautta. Saan olla lapsille läsnä, saan vastata heidän tarpeisiin, äidin sanaan voi luottaa, äiti ei enää valehtele.

Olen omannäköiseni äiti, en hengellinen, ylimaallinen olento. Olen oppinut ja edelleen opettelen olemaan itselleni armollinen. Täydellisyyden tavoittelu äitiydessä on vahingollista. Minä saan riittää juuri tänään, juuri tällaisena kuin olen.

Kun mietin tätä toipumismatkaa, jota olen saanut jo reippaasti yli vuoden kulkea, kohoaa kyyneleet silmiini. Sitä kiitollisuuden määrää ei voi missään mittayksikössä mitata. Harvoin kiitän Jumalaa, mutta juuri nyt, juuri tänään haluan kiittää Jumalaa, Korkeinta Voimaa siitä että olen saanut uuden mahdollisuuden. Kiitos.