Epäelämästä elämään

Vuoden viimeinen päivä. Juovaan aikaan tämä päivä oli se jota poikkeuksetta juhlistettiin juomalla. Tämä oli se päivä jolloin perheellisetkin skoolaavat skumpalla, yksi niistä juhlapäivistä jolloin luvalla sai juoda. Some täyttyy iloisista juhlakuvista, vuoden koosteista, ihmisten vuoden saavutuksista ja tärkeimmistä hetkistä. 

Olen itsekkin julkaissut erilaisia koosteita ja juhlakuvia, vertaillut omiani muiden omiin. Vaikka kuvani ja tarinani ovatkin näyttäneet somekelpoisilta ja vaikka vuoden aikana olisi tapahtunut mukavia ja tärkeitä hetkiä, silti tunsin oman elämäni huonommaksi kuin muilla. Toivoin että minun kuvani olisivat herättäneet erityistä ajatusta siitä, että onpa Nadjalla ollut hyvä vuosi, kylläpä Nadjan perhe näyttää onnelliselta. Minulla oli suuri tarve näyttää hyvltä muiden silmissä, aivan sama millainen olo minulla oli sisälläni.

"Mä en oo mikään vuoden mies
Aikakapselissa kulmasohvan kyydis olohuonemies
Niin lähel peilii et mun nenä on lytyssä
Ateria pytyssä, likapyykit mytyssä
En häpee täällä sitä mitä sä näät
Vaan sitä minkä kätken, mun epäelämää
Pelkään, et kaikille paljastuu et mä oon
Sellanen kun mä oon"

Pyhimyksen Jättiläinen, on biisi mitä kuuntelin monesti viimeisenä juovana syksynä, ja juurikin nuo yllä olevat sanat kolahtelivat minuun. Minä pelkäsin kaikista eniten sitä, että kaikille paljastuu et mä oon, sellanen ku mä oon. Pelkäsin että todellisuus kuvien ja päivitysten takaa paljastuu. 

Minä elin viimeiset vuodet somessa, elin facebook-ryhmissä, whatsapp-ryhmissä ja instagramissa. Sielä sain paljastaa itsestäni juuri sen verran kuin koin tarpeelliseksi. Sain olla juuri niin hauska kuin halusin, pystyin kaunistella totuutta, valehdella. Minun viimeinen juova vuosi meni käytännössä olohuoneessa olevaa sängynkulmaa kuluttaen, itsesäälissä ja ahdistuksessa rypien. Arjen suorittaminen oli vaivalloista, välillä täysin mahdotonta jopa. Silti hymyilin kuvissani, hymyilin viesteissäni ja päivityksissäni. "En häpee täälä mitä sä näät, vaan sitä mitä kätken, mun epäelämää". 

Muistan kuinka Jättiläinen oli minulle tärkeä biisi, ja samaistuin sanoihin. En silti kyennyt näkemään omaa tilaani, kuinka pohjalla olin oman itseni kanssa. Sielä syvällä juopon montussa, enkä nähnyt pääsyä pois. Ainut mikä helpotti oloani oli juominen.

Tänä päivänä tuo biisi on mulle edelleen tärkeä. Kuuntelen sitä kiitollisena. Joskus tulee sellainen olo että haluaisin syvästi halata itseäni kun istun siinä sängynreunalla surullisena, elämänhalun menettäneenä. Haluaisin halata itseäni ja sanoa että kaikki muuttuu vielä, olet sairas, mutta tulet toipumaan. 
Mutta se ei ole mahdollista. Se mitä voin tehdä on, että pidän itseäni hyvänä juuri tänään. Saan olla ylpeä itsestäni juuri tänään. Saan olla kiitollinen siitä että minulla ei ole enää epäelämää, minulla on elämä jota saan elää. Elämä jota haluan varjella joka päivä hoitamalla raittiuttani.

Tämä vuoden viimeinen päivä on minulle erittäin merkityksellinen. Tämä kulunut vuosi on ollut minulle suurin vuosi tähän astisessa elämässäni. Olen oppinut paljon itsestäni, olen oppinut ymmärtämään itseäni. Olen saanut kokea elämääni päivä kerrallaan raittiina. Tähän vuoteen on mahtunut lukuisia pieniä ja suuria onnenhetkiä, paljon toivoa, unelmien täyttymyksiä, mutta myös paljon huolta, surua ja pettymyksiä. Nämä kaikki tunteet ja tapahtumat olen saanut kokea avoimesti ja rehellisesti, ilman itseni tukahduttamista, ilman häpeää, ilman elämäni kiillottelua. 

Uudelta alkavalta vuodelta en odota mitään ihmeellisyyksiä. Odotan toki että saan elää tällä valitsemallani polulla, ja tiedän että se tulee olemaan helppoa kunhan vain hoidan itseäni. Joka päivä jonka saan ottaa raittiina vastaan on suuren kiitollisuuden aihe. Elämä pyörii eteenpäin omalla painollaan, ja hyviä asioita tapahtuu. Siihen luotan juuri tänään. Tai no oikeastaan jokainen päivä jota saan elää on ihme. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys että olen saanut uuden mahdollisuuden, että olen saanut syntyä elämäni aikana kaksi kertaa. Tammikuun 15. päivä Vaasan keskussairaalassa vuonna 1982, ja toisen kerran tammiukuun 25. päivä Kärkölässä, Kantamon päihdehoitolaitoksen ovista astuessani vuonna 2019.

Tänä vuonna meidän perhe juhlii vuoden vaihtumista viettämällä aikaa yhdessä. Ollaan varattu keilarata ja suunnitelmissa on vetäistä pitsaöverit. 
Hyvää vuoden viimeistä päivää blogin lukijoille ja antoisaa alkavaa uutta vuotta!

Tipaton tammikuu

Juovaan aikaan "tipaton tammikuu" herätti minussa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta se kuulosti korvissani aika surulliselta ja pitkältä kuukaudelta. Joinain vuosina meni kuitenkin niin, että joulun ja uudenvuoden ryypiskelyt olivat imeneet mehuja niin ronskilla kädellä että tipaton tammikuu kuulosti lähes pelastukselta. Olin myös kuullut jostain että tipaton tammikuu on lähinnä alkoholistien todistelua siitä että ei ole ongelmaa, se toimikin itselleni hyvänä takaporttina. Kun tarmoa uhkuen aloitin tipattoman, niin se oli myös hyvä lopettaa sillä verukkeella, että minähän en mikään alkoholisti ole, jonka tarvisi todistaa muille omaa juomattomuuttaan.

En muista tarkalleen että kuinka monesti aloitin tipattoman tammikuun, enkä myöskään muista että olisin siinä kertaakaan oikeasti onnistunut. Mutta sen muistan että yrityksiä on ollut monia, ja joskus pääsin lähes maaliin saakka. Parinkin viikon täysjuomattomuus oli minulle suuri saavutus, ja saatoin perustella itselleni että hyvinhän tämä pari viikkoa meni, ja hyvinhän tästä voisi vielä jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta kun minähän en ole alkoholisti, niin kenelle minun pitää todistella että pystyn olla juomatta. Ja jos vaan tissuttelee kotona, niin sehän on lähes sama kuin että ei joisi ollenkaan. Niin ja synttäritkin on tammikuun puolessa välissä, sehän se olikin se juttu. Sairasta edes ajatella että tammikuussa syntyneet viettäisivät tipatonta tammikuuta, se oli se kirous minun kohdallani että tipaton ei sitten onnistunutkaan.

Tänä päivänä toki ymmärrän miksi minun tipattomat eivät tahtoneet onnistua. Sairauteni piti siitä huolen. Vaikka tahdonvoimalla kuinka yritin taistella juomishimojani vastaan, niin en siihen vaan kyennyt. Jo viimeistään viikon juomattoman jakson jälkeen alkoi taistelu ja selittelyt. Aloin etsiä syitä ja oikeutusta juomiselle, ja kyllähän se hyvä syy aina jostain löytyi. Niin hyvä syy että hyvällä omalla tunnolla sain lopettaa tipattoman ja juoda. "Ihan alkoholistien juttuja nuo typerät tipattomat, mun ei tarvitse tämmöstä turhaa kärvistelyä kestää koska en ole alkoholisti."

Tänä päivänä ymmärrän myös sen kuinka ontuvia ja sekavia nuo omat ajatukseni olivat. Siinä käy myös hyvin ilmi se, kuinka veemäisestä sairaudesta on kyse. Itsensä kieltävä sairaus. Ei yksikään alkoholisti halua myöntää itselleen, saatika muille, että alkoholi on ongelma, että minä en pärjää juomiseni kanssa. Vaikka jollain tasolla saattaisikin tiedostaa että juominen on holtitonta ja pakonomaista, niin nämä ajatukset haudattiin kyllä hyvin nopeaan jonnekkin syvälle. Ei semmoisia ajatuksia huvittanut käsitellä, ongelman myöntaminenhän olisi vaatinut toimenpiteitä, eikä alkoholisti pysty ajatella, että kykenisi elämään ilman päihteitä. Se ajatus oli itsellenikin ihan kamala, maailmanlopun julistus melkeinpä. Juominen oli osa minun persoonaa, tai juhliminen, ryyppääminenhän oli niin ällöttävä jo ihan sananakin , että en halunnut yhdistää juhlimistani moiseen. Vaikka se "juhliminen" viimeisinä aikoina olikin nimenomaan ryyppäämistä, yksin ryyppäämistä ja riutumista.

Juuri tänään oon tosi kiitollinen siitä, että saan myöntää olevani alkoholisti, raitistunut toipuva alkoholisti. Mun ei tarvitse todistella kenellekkään mitään, ei tarvitse antaa lupauksia juomattomuudesta, ei tarvitse keksiä syitä juomiselle. Jos mietin rehellisesti, niin en keksi yhtä ainuttakaan syytä miksi minun pitäsi alkaa juomaan. Olen saanut niin syvän ymmärryksen sairautta kohtaan, ja mitä se on omalla kohdallani minulle ja läheisilleni aiheuttanut, että en vaan näe sitä vaihtoehtoa että joisin. Eikä se vaadi mitään lupauksia, ei todisteluja. Muistan kuinka rakas mieheni joskus sanoi minulle, että hän ei anna enää lupauksia, ne lupailut ja selittelyt ovat jääneet hänen kohdallaan käyttävään ja juovaan aikaan. Mietin että no jopa on kumma, kai sitä nyt pitää pystyä lupaamaan jos kerta haluaa olla raitis. Mutta nyt ymmärrän että ei tarvitse. Riittää kun elää päivä kerrallaan, juuri tänään en juo. Se riittää.

Kulissijouluja

Vanhassa elämässäni joulunaika oli sitä aikaa jolloin tekosyitä juomiselle oli äärettömän helppo keksiä. Tai kovin kekseliäskään ei välttämättä tarvinnut olla. Minulle oli automaatioajatus että joulukuu on pikkujouluissa pomppimista, glögin maistelua ja punaviinin tissuttelua. Oli ihan ok että joka viikonloppu oli kosteita kekkereitä, joulushoppailun lomassa oli rentouttavaa käydä oluella, lahjoja paketoidessa siemailu oli suorastaan välttämättömyys, joulusiivouksen jälkeen ja siinä lomassa pikkuset naukut toivat piristystä muutoin niin tylsään puuhaan jne.

Minähän olin kuitenkin paatunut kaljajuoppo, joten glögit ja punaviinit olivat lähinnä silmänlumetta. Näin itseni nautiskelevana aikuisena naisena, vaikka todellisuudessa kittasin siinä ohella lahjakkaat määrät olutta. Mutta sitä ei mun mielestäni melkein edes tapahtunut, ainakaan kun instagram-postauksessani oli vain viinilasin kuva. Kyllähän muutkin niin tekivät, postasivat kuvan punaviinilasista ja suklaasta. Ajattelin että ihan salettiin sielä vedetään koko pullo ja päälle vielä jotain muuta. Minun maailmassani ei ollut mitään yksiä lasillisia, ja olin vuorenvarma ettei muillakaan ollut. Tai no, ehkä jotkut piipertäjät ja nössykät joivat joskus sen yhden lasillisen, mutta ajattelin myös että kyllä hekin haluaisivat oikeesti juoda kunnolla, kunhan vaan pääsisivät typeristä rajoitteistaan eroon.

Olen aina sanonut että joulu on lasten juhla, ja tärkeintä on että lapset nauttivat. Olen nähnyt suunnattomasti vaivaa että lapset saavat mahdollisimman hyviä lahjoja, että käydään hautausmaalla, syödään riisipuuroa, tehdään pipareita, että tehtäsiin kaikkea mitä jouluna kuuluu tehdä. Että lapset olisivat tyytyväisiä, että minä saisin sitten rauhassa jouluaaton iltana rentoutua. Minun on ollut äärettömän vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että jouluaaton iltana olen laittanut oman juomiseni lasten ja perheen jouluilon edelle. En halunnut että lapset näkivät juomistani, koska enhän minä voinut olla se kamala äiti joka kännää jouluna.
Minun jouluillan suunnitelmat meni kutakuinkin näin: Lapset saavat mieleisiä lahjoja joilla saavat leikkiä rauhassa omassa huoneessaan, laitan lapset aikaisin nukkumaan koska päivä on ollut jännittävä ja raskas. Olin stressaantunut, kireä ja poissaoleva, koska mielessäni siinsi se oma hetkeni, hetki jolloin sain juoda.

Minähän pidin itseäni suorastaan mahtavana äitinä joka ajatteli aina lastensa parasta. En kyennyt näkemään että ajoin lapset pois luotani lahjoilla jotta sain rauhassa siemailla. En kyennyt näkemään että halusin lapset ajoissa nukkumaan että minä saisin juoda rauhassa. 

Minä erottelin oman jouluni ja lasten joulun. Minun jouluni olisi ollut pilalla jos en olisi saanut juoda. 

Tuleva joulu on ensimmäinen raitis jouluni. Olen kiitollinen  siitä että saan osaltani tarjota perheelleni raittiin joulun. Olen kiitollinen siitä että saan nauttia joulusta yhdessä perheeni kanssa. Minun ei tarvitse suorittaa joulua että saisin hyvällä omalla tunnolla juoda. Minun ei tarvitse eristää itseäni muulta perheeltä. Olen kiitollinen siitä että saan paketoida joululahjat selvinpäin, saan nauttia jouluateriasta ilman kiireen tuntua, saamme perheen kanssa availla joululahjoja ja riemuita niistä yhdessä. Nautin suunnattomasti siitä joulu ei ole minulle enää kulissijuhla, vaan juhla jolloin tehdään asioita jotka saavat meidät hyvälle tuulelle. Saamme luoda omat perinteemme ilman ulkoapäin tulevia paineita, sitä merkitsee minulle raitis joulu.

Toivotan kaikille blogini lukijoille iloista ja rauhallista, omannäköistä joulua 

Vertaistuki

Juovaan aikaan sana "vertaistuki" kuulosti korvissani kasalta hukkuvia ihmisiä jotka elämän pyörteessä takertuivat toisiinsa. Tai sanottasiinko näin että yhdistävä negatiivissävytteinen elämäntilanne tai kriisi toi ihmisiä yhteen, jotta asioilla voisi yhdessä mässäillä, surra ja velloa. Vertaistuen piiriin hakeutuminen kuulosti viimeiseltä vaihtoehdolta, jonne raahauduttiin hankaavilla askelilla viimeisillä voimilla, suru puserossa.

Muistan ensimmäisen kerran kun astuin sisään ovista, joiden sisällä oli kourallinen toipuvia päihderiippuvaisia. Siitä päivästä on aika tasan tarkkaan vuosi. Olin juuri muutama päivä sitten tunnustanut ensimmäistä kertaa ikinä, että mulla taitaa olla joku ongelma alkoholin kanssa, en pärjää juomiseni, enkä juomishimojeni kanssa.
Minua pelotti ja jännitti ihan hulluna, muistan kuinka häpesin. Häpesin itseäni ja sairauttani. Mietin että nämä toipuvat ihmiset katsovat minua säälien, arvostellen ja surkutellen. Perheenäiti ja tuossa tilassa. Soimasin itseäni ankarasti, mutta samalla odotin tapaamiselta paljon, odotin ihmeitä. Olin kuullut ja nähnyt että vertaistuen avulla ihmiset raitistuvat.

Tuona päivänä minut otettiin avosylin vastaan, lämpimästi halaten, silmiin katsoen. Ihmiset esittelivät itsensä minulle omilla nimillään ja kertoivat olevansa päihderiippuvaisia. He tekivät sen hymyillen ja kiitollisina. Mietin että mitähän vittua nyt, en saanut yhtäkään tuomitsevaa katsetta, en yhtäkään ivallista hymyä tai sanaa, vain puhdasta iloa siitä että olin tullut paikalle.

Muistan kuinka esittelin itseni kutakuinkin näin; "Nadja ja lienen olevani alkoholisti", se oli todella vaikeaa. Katsoin ihmisiä ympärilläni ja he katsoivat minua hymyillen ja rohkaisevasti. Siinä hetkessä ymmärsin että nämä ihmiset ovat aidosti, puhtaasta sydämestään onnellisia siitä että olin uskaltanut tulla paikalle. Ei kukaan katsonut säälien tai arvostellen.
Sinä iltana puhuin ensimmäistä kertaa vertaisilleni juomisestani. Puhuin siitä tuskasta ja surusta, mitä se aiheutti minulle. Puhuin siitä kuinka voimaton olen juomishimojeni edessä, kuinka pettynyt olen itseeni kun en kykene tasitella vastaan.
Sain kuulla kuinka minun puheenvuoroni nosti heidän kiitollisuuttaan. Olin ihmeissäni. Tänä päivänä ymmärrän mitä he sillä tarkoittivat.

Tuona iltana minä en vielä raitistunut, mitään taivaalta tapahtuvaa ihmettä ei tapahtunut. Tuona iltana oloni kuitenkin helpottui, sinä iltana kokouksen jälkeen minun ei tarvinnut lähteä juomaan. Tuona iltana istuin vertaisteni kanssa ja jaoimme kokemuksiamme, tunteitamme. Minä olin ahdistunut ja surullinen, ne tuntemukset olivat ajaneet minut vertaisteni luo, mutta ryhmässä tuntui käsin kosketeltava rakkaus ja toipuminen. Näin että toipuvat eivät velloneet itsesäälissä ja surussa, he olivat kiitollisia raittiudestaan ja puhuivat omasta juovasta ajastaan muistellen, eivät rypien ja velloen. Tuona iltana minut valtasi suuri toivo, tätä minä haluan lisää, haluan olla osa tuota toipuvaa ja kiitollista porukkaa. Haluan tuntea sen suuren hyväksynnän ja rakkauden vielä uudellleen.

Tuosta illasta kului noin kuukausi ennen kuin astuin hoitolaitoksen ovista sisään. Tuon illan jälkeen join vielä yhden viimeisen kerran, kaksi päivää ennen kuin sain lähteä hoitoon. Mutta sen jälkeen minun ei ole tarvinnut rämpiä eikä taistella, luovutin taistelun alkoholia vastaan. Minä olen nyt osa tätä kiitollista itseään hoitavien ihmisten porukkaa. Osa suurta rakkautta ja hyväksyntää.

Raittius ja itsensä hoitaminen, on elämäntapa jota vaalin. Raittius ei kuitenkaan elämältä suojele. Kriisejä, shokkeja, epämiellyttäviä ja hankalia tilanteita tulee eteeni harva se päivä. Joskus ne ovat pikkujuttuja ja joskus saatan tuntea luhistuvani niiden edessä. Tänä päivänä minun ei kuitenkaan tarvitse pärjätä yksin, saan aina vertaisiltani tukea kun olen avoin ja rehellinen. Minulla on joukko rakkaita toipuvia ihmisiä ympärilläni, viestin tai puhelinsoiton päässä.

Juuri tänään minun ei tarvitse olla yksin. Tämä on lause jonka saan sanoa itselleni jokainen aamu. Jokainen aamu jolloin päätän olla juomatta ja hoitaa itseäni rehellisyydellä ja avoimuudella. Jokainen päivä jolloin olen nöyrä sairauteni edessä.

Raitis koti

"Ryyppäsin kotini rumaksi", juomisen seuraus, jota en kyennyt näkemään ennen raitistumistani. Se kuulosti niin kamalalta, en voinut hyväksyä sitä tosiasiaa että sairaus minussa ja ympärilläni oli saanut minun kotini muuttumaan rumaksi, oma koti ei tuntunut kodilta.

Kun mietin elämääni taaksepäin näen monta kaunista uutta alkua, monta kaunista uutta kotia, monta kaunista uutta ajatusta. Täman kodin haluan laittaa kauniiksi, tästä kodista teen kodin jossa on hyvä olla, tästä kodista haluan pitää hyvää huolta, tämä koti on turvasatama minulle ja koko perheelleni.
Olen muuttanut aikuisiällä monta kertaa, ja jokaisen muuttokerran jälkeen olen tuntenut näitä tunteita. Vanha koti on jäänyt muistoineen taakse rumana, jokaisen loppusiivouksen jälkeen olen ajatellut että onneksi tänne ei tarvitse enää ikinä palata. Tunnetta voi verrata pakenemiseen rikospaikalta, kun oven veti viimeisen kerran kiinni, varoin katsomasta taakseni ja lähes juoksin pois. Suorinta reittiä avainten palautus ja syvä huokaus, selvisin.

Olen kartellut kulkemasta vanhojen kotien ohitse koska muistot ja ahdistus ovat tuntuneet henkeä salpaavana epämääräisenä pahan olon möykkynä. En ole osannut nähdä mistä ahdistus on johtunut, osasin kyllä syyttää tapahtumia ja ihmisiä ympärilläni, omaa osuuttani en ole kyennyt näkemään.

Hoidossa ollessani muistan kuinka minua pelotti ja ahdisti ajatus palata kotiin. Näin sieluni silmin itseni istumassa väsyneenä, itsesäälissä ja humalassa sillä sängyn reunalla joka oli minun valtakuntani. Sängynreuna olohuoneessa, jossa pakenin todellisuutta kännykän maailmaan ja kippasin kaljaa. Lapsien huoneet sotkuisina kun en ollut jaksanut siivota, en jaksanut välittää, kaapit jotka pursuilivat avaamattomia laskuja, tyhjien tölkkien piilopaikat, terassi jolla hoipertelin tupakoimassa ja pelkäsin että naapurit näkevät. Niin paljon häpeää ja ahdistusta.

Hoidosta päästyäni muistan kohtaamiseni vanhan kodin kanssa, todellisuuden kanssa joka minun oli kohdattava. Minua helpotti se tieto että uusi koti odotti jo muuttovalmiina, raitis koti. Muuttoprojekti oli henkisesti tosi raskas, kaappeja tyhjätessä käsittelin pala palalta mennyttä elämääni. Kauniita muistoja kuten lapsien tekemät äitienpäiväkortit, piirustukset, valokuvat. Mutta myös kipeät muistot, tyhjiä tölkkejä tupsahteli mitä erikoisimmista paikoista, avaamattomat kirjeet, muistot edellisestä parisuhteesta. Sain kohdata monta elämäni suurta kipua vanhaa kotia tyhjätessä. Tunteita joita en ollut kyennyt tai uskaltanut ennen kohdata.

Tänä aamuna olen äärettömän kiitollinen siitä että saan elää kodissa joka tuntuu kodilta. Saan hoitaa ja laittaa kotiani sen vuoksi että perheellä on täälä hyvä olla, ei sen takia että piilottelsin asioita ja todellisuutta. Ei salaisuuksia eikä valheita, ei häpeää kaapeissa. Osaan kaiken kokemani jälkeen arvostaa sitä tunnetta kun on ihana tulla omaan kotiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni saan asua kodissa joka ei ole kulissia, minun kodissani ei jyllää sairaus. Osaan arvostaa sitä että kotini on avoinna myös ystäville, meille saa tulla ovikelloa soittamatta. Juovaan aikaan extempore-vierailijat eivät olleet tervetulleita, tarvitsin aikaa siivoamiseen ja todellisuuden peittelyyn, tarvitsin henkistä valmistautumista siihen että joku tuli kylään.

Meidän koti on perheen turvasatama, koti jossa saa puhua kaikesta, saa näyttää tunteensa, saa iloita ja surra, saa olla vihainen, lapset saa leikkiä ja tuoda kavereita  kylään. Meidän kodissa on jokaisella oma paikka, jokainen saa olla sitä mitä on. Jos sanon että rakastan omaa kotiani niin en liioittele pätkääkään, minä todellakin rakastan ratitista kotiani.

Raitis aamu

Raittiit aamut, ehkä parasta mitä tiedän. Herätä ennen kellon herätystä, koko muu talo nukkuu, vain minä ja kahvikuppi, omat ajatukset. Ei morkkikisia eilisestä, vain lupaus tulevasta päivästä. Aamut ovat mulle itselleni parasta aikaa itsetutkisteluun. Jos edellisenä päivänä on ollut huolia, paljon tapahtumia tai muuta sekamelskaa, niin yleensä yön jälkeen ajatukset ovat saaneet oikeita mittasuhteita.

Aamuisin tapahtuu suurimpia oivalluksia, ajatus on kirkkaampi kun päivä on vasta alkamassa. Voin tehdä suunnitelmia, jotka tuovat minulle mielenrauhaa, iloa tai helpotusta. Aamuissa on jotain tyhjän kaunista, piirtämätön päivä joka alkaa pikkuhiljaa hahmoittua. Joskus päivän piirrustus hahmottuu pitkin rauhallisin vedoin, toisinaan taas löytyy nopeita liikkeitä, useita värejä, liian monta kiemuraa ja kulmaa. Mutta aamuisin on tyhjä paperi.

Juovaan aikaan minun aamuni olivat jo alkaessaan söherrettyjä, kannoin eilisen ja huomisen taakkaa jatkuvasti  mukanani. Krapula-aamuina ajatus oli sumea ja sekava, fyysinen ja henkinen huono olo aiheutti oksennustulvaisen mustan möykyn päivän piirrokseen jo ennenkuin se pääsi edes alkamaan. Sekavia välähdyksiä sieltä täältä, unen kaltaisia hataria muistikuvia. Usein mietin että tapahtuiko asiat oikeasti, kävinkö tosiaan pizzeriassa aamuyöllä, tulinko tosiaan taksilla kotiin, nuoleskelinko työkaveria, julkaisinko itsesäälibiisin facebookissa, itkinkö tuntemattomalle, kaaduinko tanssilattialla, oksensinko lavuaariin jne. Usein sain vahvistuksen muistikuville katsomalla oliko mustelmia, löytyykö paprikanpaloja lavuaarin posliinilta, kuitit olivat myös hyvää todistusaineistoa. Joskus piti laittaa kaverille viestiä ja vahvistaa omia muistikuvia. Joskus muistikuvat olivat niin kipeitä että sysäsin ne saman tien pois mielestä, tuota ei tapahtunut. Vaikka tein kaikkeni unohtaakseni ahdistavat asiat, ne seurasi minua silti, tunsin ne suurena klönttinä rintalastani alla. Se klöntti piirtyi joka aamu minun paperilleni.

Tänä aamuna istun keittiönpöydän päässä inkkariasennossa, minulla on suora näköyhteys olkkarissa olevaan joulukuuseen joka koristeltiin lasten kanssa pari päivää sitten. Tiedän että tänään on työpäivä, illalla on jatkohoitoryhmä (viikon kohokohta minulle). Eilistä muistelen hyvällä, tein parhaani, ja kaikki muistot ovat tosia. Huomenna on vapaapäivä ja saan herätä mitä suurimmalla todennäköisyydellä raittiina, koska juuri tänään valitsen olla juomatta. Tänäänkään minun ei tarvitse juoda.

Muista hengittää

Viimeisen parin päivän aikana olen sanonut itselleni kerran jos toisenkin "Muista hengittää". Se on ihan käypä muistutus ihan noin ihmisen elossa pysymisen kannalta, mutta myös arjen pyörteessä. Elämää ja toipumista ei pitäisi alkaa suorittaa, siinä helposti kadottaa sen punaisen langan joka pitää meitä oikealla polulla.

Aina tulee olemaan asioita joiden kulkuun minä en voi vaikuttaa, on kyse sitten omasta toipumisesta, läheisen toipumisesta tai ympärillä olevasta elämästä. Jos alan hullun lailla suorittamaan ja korjaamaan epäkohtia minussa itsessäni, toisissa ihmisissä tai ylipäätään elämässä, on vaarana että uuvun, näen vaan tekemättömien asioiden loppumattoman listan, unohdan oman hyvinvointini, kadotan kiitollisuuden tunteen. Kiitollisuus on se asia mikä pitää minut raittiina. Kiitollisuus siitä mitä minulla on juuri nyt.

Olen onnekas siinä suhteessa, että jos tunnen olevani hukassa, niin minulla on aina vertaisteni tuki. Olemalla rehellinen itselleni ja muille, saan nopeasti palautetta siitä, minkä kuuluisi olla numero 1. Kun olen avoimin mielin ja nöyrä sairauteni edessä, osaan ottaa toisten ihmisten hyvää tarkoittavat palautteet oikein. Palaute ei ole aina juuri sitä mitä itse haluaisin kuulla, saattaa olla että olen hyvää matkaa kipuamassa perse edellä puuhun, ja koen että tämä olis se oikea reitti.

Juovaan aikaan otin kaikki omia ajatuksiani ja toimintaani koskevat palautteet vittumaisena kritiikkinä. Ihmiset halusivat puuttua asioihini, luulevat muka tietävänsä paremmin kuin minä. Minä kyllä tiedän kuinka asiat tulee hoitaa, kuinka joku edes kehtaa tulla väittämään että minä olisin nyt pihalla kuin lumiukko.

Tänä päivänä minä tiedän, että olen vuorannut elämäni ihmisillä jotka ymmärtää, jotka puhuvat samaa kieltä, ja haluavat pyyteettömästi hyvää minulle. Minun on helppo ottaa vastaan vertaistukea, aina se ei tosin samantien osu ja uppoa. Joskus kuulen asioita jotka kertovat että olen menossa väärään suuntaan, se voi hetkellisesti tuntua kohtuuttomalta, mutta olemalla rehellinen itselleni huomaan usein että aivan, näinhän se justiinsa on.

Tänä aamuna kun heräsin, sanoin itselleni ensimmäisenä, "Muista hengittää, ei ole kiire, kaikki on hyvin". Elämällä päivä kerrallaan, hoitamalla yhden päivän asiat kerrallaan, pystyn nauttia elämästäni ilman huolta tulevasta, ilman huolta asioista joihin en voi millään tasolla vaikuttaa juuri tänään. Pitämällä huolta itsestäni juuri tänään, voin vaalia kiitollisuutta ja mielenrauhaa. Syön hyvin, lepään tarpeeksi, hoidan vain yhden päivän asiat kerrallaan, olen rehellinen, olen armollinen itselleni ja jeppistä jepulis muistan hengittää.

Masentunut alkoholisti

"Mä oon masentunut, mulla on nyt vaan vaikee ajanjakso, siksi mä joudun juomaan. En todellakaan ole alkoholisti, vaan olosuhteiden uhri, elämä kolhii ja ainut lääke siihen on alkoholi." Näin minä tosissani olen ajatellut siihen aikaan kun minulla ei ollut vielä käsitystä sairaudesta, ja millä tavoin se on minun elämääni vaikuttanut.

Juovan ajan loppupuolella olin äärimmäisen masentunut, ahdistunut ja ailahteleva, menetin työkykyni ja elämänhallintani. Olin viimeiset puolitoista vuotta sairauslomalla ja pari kuukautta ennen hoitoon hakeutumistani minut irtisanottiin työpaikastani, koska tilanteeseeni ei näkynyt valoa tunnelin päässä. Diagnooseja löytyi muunmuassa kaksisuuntainen mielialahäiriö, tunne-elämän epävakaa persoonallisuushäiriö, masennus, ahdistus, paniikkihäiriö, mitä näitä nyt olikaan. Minulle määrättiin lääkkeitä, joita en uskaltanut kuitenkaan ikinä aloittaa, koska pelkäsin yhteisvaikutuksia alkoholin kanssa.  Koin että olen sillä tavalla masentunut, että ainut lääke mitä voin ottaa pahaan olooni on alkoholi. Sain hetken helpotuksen, oloni oli hetken "normaali" kun join. Kärsin kovista ristiriidoista koska en halunnut juoda, mutta en oikein osannut tehdä muutakaan.

En ole tässäkään kohtaa poikkeuksellinen alkoholisti, suurelta osalta alkoholisteista löytyy erilaisia mt-ongelmia ja diagnooseja.

Salasin juomiseni todellisuutta läheisiltäni ja terapeutiltani, työnanatajaltani, ihan kaikilta. Viimeisenä juovana kesänä olin ihan loppu omaan juomiseen, jotenkin tiedostin että olen menettänyt kontrollin. Viikot jolloin pienimmät lapset olivat isällään, olivat minun omaa aikaa lääkitä masennustani, ja kun lapset olivat kotona, odotin iltoja että lapset menivät nukkumaan jotta sain "hiukan rentoutua". Useimmiten juomiseni meni sykleissä, parina-kolmena päivänä kippasin ja päivä-pari huilia. Tuohon aikaan ei enää voinut juhlimisesta juurikaan puhua, juhliminen kavereiden kanssa oli käynyt työlääksi, mieluiten "rentouduin" luottoystäväni alkoholin kanssa ihan yksin.

Otin "tissutteluni" (sitä se mielestäni oli, tissuttelua) puheeksi terapeuttini kanssa, totuutta kaunistellen toki, pelkäsin että minua pidetään alkoholistina. Teimme hienot suunnitelmat rajoittaa juomistani, paperilappu jossa luki "en osta kaljaa", johon sain merkitä joka päivä rastin kun tavoite toteutui. Pari päivää menikin hyvin, kunnes tuli ilta jolloin ryttäsin paperin roskakoriin. "Pitäkööt tunkkinsa, ei tästä tuu mitään", totesin. Terapeutilleni valehtelin kuitenkin että nyt on juominen hallinnassa, en vaan kehdannut myöntää totuutta, häpeä oli liian suuri. 

Tänä päivänä olen saanut ymmärryksen siitä, että alkoholismi aiheuttaa masennusta. Alkoholismi on primääri sairaus, joka tulee hoitaa ennenkuin voidaan edes alkaa miettiä onko ihminen todella masentunut, jääkö ensisijaisen sairauden jälkeen enää mitään hoidettavia mielenterveysongelmia.

Minun kohdallani paha olo ja mielen ailahtelut johtui alkoholismistani. Jo perushoitojaksolla, epämääräiset ahdistukseni alkoi hälvetä, möykky rintalastan alta hävisi. Pystyn hengittää vapaasti, ilman kuristavaa tunnetta, olen vapaa nauttimaan elämästäni. Toki elämässä tulee vastoinkäymisiä ja ahdistavia tilanteita, mutta tänä päivänä minulla on työkaluja hoitaa itseäni. Tunnistan tunteeni ja tilanteet jotka ovat haastavia. Pystyn purkaa ajatukseni ja tunteeni ilman häpeän taakkaa vertaisilleni, ja tarttua toimeen jos minun on tehtävä peliliikkeitä.

En liioittele yhtään kun sanon että suurin kiitollisuuden aiheeni on raittius. Minun  elämän tärkein asia on oma raittiuteni. Itseäni hoitamalla saan nauttia jokaisesta päivästä ilon aiheineen ja vastoinkäymisineen. Saan nauttia lapsistani, pitää heistä hyvää huolta, olla tuki ja turva. Saan olla luotettava ja rakastava kumppani. Minun ei tarvitse enää eristää itseäni perheeltä ja ystäviltä. Tänä päivänä pystyn käydä töissä ja hoitaa työtehtäväni kiitettävästi. Minulla on aina tuki ja turva vertaisistani, veljistä ja siskoista, jotka ovat käyneet läpi saman. "Kiitollinen, siunattu, onnellinen"  hiukan kulunut fraasi, mutta allekirjoitan tämän täysin juuri tänään.

Minä, alkoholistin läheinen

Viime viikonlopun sain viettää läheiseni läheisviikonlopussa Kantamossa. Viikonloppu oli jännittävä ja raskas, mutta sitäkin antoisampi. Oli todella silmiä avaavaa olla ensimmäistä kertaa raittiina alkoholistina läheisen roolissa kohtaamisessa, kuulla läheisterapeutin elämäntarina, nähdä koko touhu toisesta vinkkelistä.

Olen hyvinkin tietoinen ollut siitä että olen myös läheisriippuvainen, minun elämääni on aina kuulunut alkoholisteja ja alkoholistin rinnalla eläneitä läheisriippuvaisia ihmisiä. Viime viikonlopun jälkeen mulla ei jäänyt enää pätkääkään epäselväksi, kuinka inhottava ja piinaava, kokonaisvaltaisesti murjova tämä sairaus on, niin alkoholistille kuin hänen rinnallaan eläville. Jotain semmosta liikahti minussa eteenpäin jonka edessä murruin. Jotain semmoista mihin en ole saanut aiemmin kosketusta/uskaltanut koskea tai en vain ole kyennyt edes ymmärtää. Sen lisäksi että sain olla mukana rakkaan läheisen viikonlopussa ja osaltani auttaa häntä, sain myös lisää ymmärrystä omaa itseäni kohtaan.

Maanantai meni töissä kuin sumussa, olin täysin rikki hiustenpäistä varpaiden kynsiin. Tunsin sisälläni suurta vihaa, ihan helvetillistä myllerrystä. Olin niin vihainen sairaudelle nimeltä päihderiippuvuus. Tunteet purkautui itkuna, annoin itselleni luvan olla hajalla. Sain purkaa tunteitani työpäivän aikana rakkaille työkavereille, oon onnekas siinä mielessä että meidän työyhteisössä kellekään ei ole epäselvää mistä sairaudesta on kyse. Sain vertaistukea ja ymmärrystä, kannustusta kohdata näitä tunteita. Ensimmäistä kertaa elämässä annoin itselleni luvan olla haavoittunut alkoholistien läheinen, tämä iskoutui mun päähän tunnetasolla ensimmäistä kertaa näin voimakkaasti.

Minä tiedän että ilman omien tunteiden tunnistamista, tunnustamista ja käsittelyä ei voi tapahtua toipumista. Siksi oonkin äärettömän kiitollinen tästä tuskasta jonka sain kokea, joka minun täytyi käydä läpi. Nämä myllerrykset vievät toipumistani pikkuhiljaa, päivä kerrallaan eteenpäin. Olen saanut vertaistukea, ja minulla on työkaluja hoitaa itseäni, siitä olen maailman kiitollisin. Olen tehnyt myös suunnitelman jota aion noudattaa, se pelastaa minut huolelta, kiireeltä ja epäröinniltä. Suunnitelma on yksinkertainen, olen rehellinen itselleni ja muille, puhun mieltä painavista asioista, en aio jäädä tunteitteni kanssa yksin. Minun ei tarvitse enää koskaan olla yksin, siitä saan kiittää vertaisiani, raitistuneita päihderiippuvaisia ja itseään hoitavia läheisriippuvaisia. On äärettömän hienoa olla tällä kokonaisvaltaisen toipumisen matkalla.

Läheisriippuvuus on sairaus johon läheiset sairastuvat alkoholistin rinnalla, alkoholismi on aina koko perheen sairaus. Lisätietoa aiheesta voi käydä lukemassa Kantamon nettisivuilta täältä (KLIK)

Hyvää alkanutta viikkoa juuri sinulle <3

Vapautuminen rooleista

Minulle raitistuminen on antanut mahdollisuuden tutustua itseeni ihan uudesta vinkkelistä. Jo perushoitojaksollani alkoholistin kuoren alta alkoi paljastua huomattavasti tyynempi, rauhallisempi ja "tylsempi" minä. Tylsällä en nyt tarkoita negatiivista vaikka sana siltä kalskahtaakin. Juovaan aikaan olin erittäin huomionhakuinen ja koin että minun tehtäväni ihmisten seurassa oli toisten viihdyttäminen, se onnistui vaihtelevalla menestyksellä ja mitä erilaisimmin tempauksin.

Olen aina ihannoinut valovoimaisia ja luovia ihmisiä, jotka saavat ympäristössään aikaan reaktioita. Pienenä rakastin esiintymistä, alle kouluikäisenä tanssin kaduilla ja lauleskelin mennen tullen ja palatessa. Alakoulussa osallistuin kaikkiin mahdollisiin laulukilpailuihin, näytelmiin ja esityksiin, haaveeni oli tulla isona näyttelijäksi, laulajaksi tai kirjailijaksi, jotain suurta minusta piti tulla. Vanhempani kannustivat minua esiintymään ja sainkin esiintyä kaikissa perheen ja sukulaisten juhlissa. Nautin siitä suunnattomasti.

Eka juomiskerta minulla oli seiskaluokan loppupuolella, ystäväni kanssa ostettiin puoliksi pullo kotiviiniä ja muutamalla huikalla siemailtiin se napoihimme. Muistan sen fiiliksen ikuisesti. Kuin taivas olisi auennut minulle, diskon lattialla sain supervoimia tanssia rohkeammin kuin ikinä. Savukoneen savu pyöri lattialla ja me nauroimme, tanssimme, ilakoimme kuin viimeistä päivää. Tunsin heti että nämä supervoimat on mun juttu, juomalla sain tuntea itseni rohkeaksi, kuolemattomaksi, hauskaksi ja nokkelaksi. Uskalsin uhmata rajoja.
Kaveriporukkani vaihtui tuohon aikaan ihan totaalisesti. Omat ystävät alkoi tuntua nössöiltä ja tylsiltä, halusin kuulua porukkaan missä on säpinää, halusin olla osa kaikkea mahdollista säpinää. Juomalla viikonloppuisin sain uusia coolimpia ja coolimpia kavereita. Kasiluokalla en tainnut olla yhtäkään viikonloppua selvinpäin, luisuin vain kauemmas ja kauemmas omista haaveistani. Haaveistani käydä kouluja, näytellä ja tulla suureksi. Käytin kaiken kapasiteettini kavereiden hauskuuttamiseen, ja kaikenmoiseen säpinän hakemiseen, ja juomalla sai tietysti ne parhaat säpinät.

Teini-ikäisestä lähtien olen tuntenut myös suurta riittämättömyyden tunnetta. Olenko tarpeeksi tarpeeksi kohahduttava, tarpeeksi erityinen ja viihdyttävä. Ihmisten miellyttämisestä tuli minulle pinttynyt pakkomielle, arvotin itseni sen perusteella, kuinka paljon ihmiset minusta pitävät. Ja kun maailma on täynnä erilaisia ihmisiä joita miellyttää, niin tarvittiin myös aika monta naamaria tähän loputtomaan suohon. Tarkkailin ja luin ihmisiä, ja sen perusteella valitsin kulloiseenkin tilanteeseen sopivan roolin. Halusin niin kovasti olla se valloittavin ja hauskin. Hukkasin itseni täysin.

Juovan ajan loppupuolella kun omat voimavarat oli jo täysin loppu, oli äärimmäisen työlästä pitää yllä näitä rooleja joita olin itselleni hankkinut parinkymmen vuoden ajan. Kuulutin kovaan ääneen kuinka olen pesunkestävä ekstrovertti, rakastan juhlia, olla ihmisten kanssa, tanssia ja hullutella, kun oikeasti olisin vaan voinut vajota maanrakoon ja olla sielä lopun ikääni. Olin katkera ja kateellinen ihmisille jotka olivat nokkelampia ja energisempiä kuin minä, ihmisille jotka saavuttivat unelmiaan. Itse en enää edes muistanut omia unelmiani, tai ehkä en halunnut edes. Kaikki mitä tavoittelin oli niin kaukana, minun ulottumattomissa.

Mokailut ja sekoilut kännipäissä kasvattivat ahdistustani päivä päivältä. Vastuuntunnottomuus kaikilla elämän osa-alueilla kasvoi myös, käytin kaikki energianrippeeni kulisseihin joita olin itselleni rakentanut.

Raitistuttuani olen saanut huomata että en olekaan niin ekstrovertti kuin mitä olin aina halunnut olla, se tuli jopa shokkina minulle. Tykkään olla ihmisten seurassa mutta viihdyn myös yksin. Tykkään välillä tylsistyä, jopa nautin siitä. Minulla ei ole tarvetta hullaannuttaa jokaista vastaantulevaa ihmistä. On ollut hienoa huomata että ihmiset pitävät minusta myös tällaisena, ja olen myös hyväksynyt sen että kaikki eivät minusta pidä. En tarvitse enää niitä lukuisia naamareita joita löytyi luurankokaapistani.

Olen saanut oppia että tärkein ihminen tässä maailmassa olen minä itse, olen oppinut kuuntelemaan itseäni. Kun minua väsyttää, en väkiste ala esittämään mitään muuta. Kun olen energinen ja iloinen annan sen myös näkyä. Elämä on niin paljon maistuvampaa kun ei ole tunnetta että on pakko sitä ja pakko tätä. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä koen että minulla on mahdollisuus saavuttaa asioita joita haluan, asioita jotka tekee minut onnelliseksi.  Raitis elämäni on vasta alkumetreillä ja saan oppia itsestäni joka päivä lisää, haluan oppia itsestäni lisää. Juuri tänään olen onnellinen siitä että saan olla oma itseni.

Raitistuminen vaatii rehellisyyttä

Otsikko kaikessa yksinkertaisuudessaan kertoo sen, mikä on ollut minun raitistumiseni ehto, mihin pyrin joka päivä jotta voin vaalia raittiuttani. Se kuulostaa helpolta, mutta on vaatinut minulta töitä ihan älyttömän paljon. Ensinnäkin alkoholismi on itsensä kieltävä sairaus ja toiseksi alkoholistit poikkeuksetta elävät salailujen, valheiden ja kieltojen maailmassa. Raitis ihminen taas on rehellinen muille ja ennenkaikkea itselleen.

"Mistä tietää että alkoholisti valehtelee? Siitä että huulet liikkuu"
Kun menin hoitoon ja kuulin tämmöisen raskaan väittämän, niin suutuin. Joo myönsin olevani alkoholisti, mutta enhän minä valehtele, minähän inhosin valehtelijoita. Pidin itseäni rehellisenä ihmisenä. Ei kai nyt asioiden salailu ja vähättely, "pienet valkoiset valheet " olleet sentään valehtelua ja epärehellisyyyttä?
Tänä päivänä olen saanut ymmärtää että elin valheessa, en pystynyt olemaan itselleni rehellinen, en todellakaan uskaltanut. Se ihminen joka minua peilistä katsoi joka päivä, oli vuorattu muureilla ja kielloilla, jos ne muurit olisi riisuttu, niin minähän olisin ollut ihan kamala ihminen, valmiina kivitettäväksi.

Muistan kuinka juovaan aikaan inhosin itseäni. Varsinkin juovan ajan loppupuolella tunsin jatkuvasti itseni kelvottomaksi ja huonoksi. Rakentamani ontuvat kulissit iloisesta, energisestä, elämäniloa pursuavasta ihmisestä hämäsi jopa minua itseäni, saatika sitten läheisiäni. Muistan kuinka ajattelin että kyllä ihmiset minusta tykkäävät , mutta jos he ikinä saisivat tietää millainen olen oikeasti, mieli muuttuisi.

Millainen sitten olin oikeasti? Sairauden viedessä olin arvaamaton, ailahtelevainen, impulsiivinen, oman edun tavoittelija, laiminlöin velvollisuuksiani enkä osannut ottaa vastuuta teoistani/tekemättä jättämisistäni. Valehtelusta oli tullut minulle keino selvitä itseni kanssa.
Jos joku kysyi että mitä olet tehnyt tänään, saatoin vastata että juuri jumppasin ja kävin koiran kanssa lenkillä. Todellisuudessa saatoin maata krapulassa peiton alla itkien pahaa oloani. Nämä valheet saivat minulle itsellenikin paremman olon hetkellisesti, muut ajattelevat että olen reipas.
Olin kaksinaismoralismin multihuipentuma. Tuomitsin kovaan ääneen ja äänettömästi ihmisiä jotka harrastivat irtosuhteita, pettivät, valehtelivat, juonivat. Juovaan aikaan minä tein itse kaikkea tuota, kaikkea mikä soti omaa moraaliani vastaan. Ei mikään ihme jos tunsin itseni huonoksi ja arvottomaksi.

Päihdehoidon aikana sain kohdata kaikki valheeni, kaikki vajavuuteni, ja sain ymmärryksen siitä että olen toiminut näin koska sairaus on vienyt minua kuin kuoriämpäriä. Oman elämän tutkiskelu, kelailu  ja ääneen puhuminen ilman filttereitä oli äärimmäisen rankkaa, mutta samalla niin puhdistavaa. Mitä enemmän sain oivalluksia, mitä enemmän pystyin näkemään oman toimintani seuraamuksia ja puhumaan niistä, sitä enemmän oma oloni helpottui. Jos ihminen on nahkan alta täynnä valheita ja salaisuuksia, jos koko ihmisen kuori on täyttä feikkiä, niin kuinka edes voisi tuntea itsensä hyväksi ja kelvolliseksi.

Tänä päivänä olen niin kiitollinen siitä että olen saanut kohdata itseni kaikkineni. Olen saanut kohdata kamalimmatkin tekoni, hyväksyä ne osana sairauttani, ottaa niistä vastuun ja antaa itselleni anteeksi. Se on vaatinut ihan törkeästi rohkeutta ja vertaistukea. Ilman vertaistukea en olisi todellakaan kyennyt näkemään todellisuutta.

Tänä päivänä pyrin olemaan joka päivä rehellinen ennen kaikkea itselleni ja vertaisilleni. Kun joku asia alkaa vaivata tai pyörittää mieltä kerron sen ääneen. Minun ei tarvitse enää haudata tunteitani eikä ajatuksiani. Saan olla rehellisesti sitä mitä olen. Elämässä tulee jatkuvasti uusia tilanteita ja tapahtumia joiden edessä saan olla rehellinen, ei se aina helppoa ole, mutta teen töitä sen eteen. Itsetutkistelusta on tullut minulle päivittäinen työkalu hoitaa raittiuttani.

Nyt kun katson itseäni peilistä, en näe enää muureja, en valheilla tukahtuneeksi vuorattua ihmistä. Pystyn rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen, se on suuri saavutus, eikä sitä ole saavutettu tosta noin vaan rallattemalla. Olen tehnyt kovan työn sen eteen, että saan olla nyt tässä pisteessä ja sitä tahdon vaalia. Niin kauan kun pystyn olla avoin ja rehellinen, niin kauan minun raittiuteni on kestävällä hangella. Sairaus on kuitenkin niin salakavala että jos en hoida itseäni säännöllisesti vertaisteni kanssa, voi minun hankeni muuttua sohjoksi.
Päivä kerrallaan kiitollisena ja rehellisenä , siinä on minun raittiuden peruspilarit.

Ihanaa ja rehellistä alkanutta viikkoa kaikille blogin lukijoille. 

Terveiset isälle taivaaseen

Tänään isänpäivän aamuna hiljennyn miettimään muistoja omasta isästäni.

Muistoja löytyy varhaislapsuudesta, niitä ei ole kovin paljon mutta jotain välähdyksiä sieltä täältä. Muistan kuinka isäni varoitti minua nuolemasta kiiwin kuoria, ja hetkeä myöhemmin olin piilossa nuoleskelemassa karheaa hedelmää, kielihän siinä tuli kipeäksi. Muistan isän seisomassa ovensuuussa. Muistan että isä oli rauhallinen ja lempeä, muistan että kerran isä ei ollut vienyt minua satubalettiin vaikka niin oli äitin kanssa sovittu. En tasan tarkkaan muista kuinka paljon vietin isän kanssa aikaa vanhempien eron jälkeen, mutta oletettavasti aika vähän. Muistan kuinka luin pikkuisena yhtä valokuvilla kuvitettua kirjaa, jossa isä ja pikkutyttö olivat yhdessä metsäretkellä. Mielestäni kirjan isä oli minun isäni näköinen, ja tyttö näytti minulta, muistan kuinka kuvittelin että kirja kertoisi meistä. 

Minun isäni oli alkoholisti ja menehtyi sairauteen suht nuorena. Ei isäni alkoholismista minulle pienenä kerrottu suoraan, mutta asia on ollut minulle selkeä hyvin nuoresta lähtien. 

Teini-iässä muistan kuinka torin laidalla juttelin "spurgujen" kanssa, ja kysyin tuntevatko he isääni, ja kyllä tunsivat. Ei ollut kerta eikä kaksi kun sain kuulla kuinka "hyvä äijä" minun isäni oli. Minä olin iloinen että kuulin isästäni edes jotain, jollain tavalla oli lohdullista kuulla tarinoita, sain vahvistusta sille että isäni todella oli olemassa, että hän oli hyvä äijä.

Viimeinen kosketus isääni oli uutena vuotena 1996 (laskelmieni mukaan). Meillä oli tuohon aikaan tapana kavereiden kanssa hengailla yhden juopon luona talvipakkasilla. Muistan kuinka puhuttiin jälleen isästäni ja sain kuulla että isäni oli hoidossa Huutoniemen sairaalassa. Hetken mielijohteesta päätin soittaa isälle, muistan kuinka minua jännitti ihan tajuttomasti. Haluaako se kuulla minusta, mitä jos ei tule puhelimeen, ja samalla kuitenkin toivoin että tämä yhteydenotto olisi jonkin uuden alku.

"Isä täälä hei" , näin hän sanoi kun hoitaja antoi puhelimen. Nuo sanat sai silloin minut liikuttumaan, ja nytkin kyynelet nousevat silmiini. Mitään muuta selkeää en muista puhelusta. Ääni jolla isäni sen sanoi oli juuri niin lempeä ja rauhallinen kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Jotain sovittiin että pitää soitella ja nähdä, siinä hetkessä ajattelin että kyllä me varmasti nähdään. Mutta ei me nähty.

Se oli seuraava kesä kun isäni kuoli. Äiti oli työmatkalla, ja toinen isäni vastasi puhelimeen alakerrassa, samaan aikaan nostin luurin yläkerrassa. Joku nainen puhelimessa sanoi että isäni on nukkunut pois. Laskin luurin hiljaa alas, en uskaltanut kertoa että kuulin sen. Vasta useita päiviä myöhemmin, äidin palattua kotiin, minulle ja siskolle kerrottiin että isämme on kuollut. En muista suurreeni asiaa kovasti, tai en osannut käsitellä koko asiaa. Myöhemmin aikuisena sitä on tullut kännipäissä itkettyä lukuisat kerrat. Mutta sen muistan, että olin kiitollinen siitä viimeisestä puhelustamme, tiesin että isä välitti, se sanoi " Isä täälä hei" lempeällä ja rauhallisella äänellä.

Alkoholismi on perinnöllinen sairaus, kyllä minä tänä päivänä ymmärrän että arpapelillä minulla oli geenit kohdillaan. Olen vaan paljon onnekkaampi kuin isäni, sain tiedon sairaudesta ja pääsin hyvään hoitoon. Tänä päivänä ymmärrän, että miksi isä ei ollut meidän elämässä. Ei ole kyse siitä etteikö hän olisi halunnut, hän ei vaan kyennyt, sairaus vei häntä hautaan saakka. 

Olen saanut kunnian oppia tuntemaan monta raististunutta isää. Ihania välittäviä ihmisiä, joiden lapset saavat tänä päivänä olla turvallisen isän sylissä, he ovat lottovoittajia tässä maailmassa. Tunnen myös monta isää jotka sairastavat. He tekevät varmasti parhaansa sairauden keskellä tarpoessa. Oman toipumiskokemukseni myötä olen saanut tiedon ja ymmärryksen siitä että tämä on sairaus josta voi toipua. Kaikkien sairastavien ja heidän lastensa vuoksi toivon sydämestäni että he saisivat sen avun jonka minä sain, sen avun jota minun isäni ei ikinä saanut. 

Hyvää isänpäivää kaikille iseille, tämä on teidän päivä <3 

Minun ei tarvitse enää juoda

Muistan kun juovaan aikaan kamppailin jatkuvasti juomisen kanssa, kun kello lähestyi kuutta illalla, alkoi ajan kyttääminen ja tsemppailu; En juo. Mitä jos kuitenkin? Ei ole nyt mitään syytä juoda. Jos nyt muutaman otan kun on niin yksinäistä? Jos en juo niin on helkkarin tylsää, jos juon niin ehkä on edes hitusen kivaa, jopa hauskaa? No joo pari haen. Hyi saakeli, en hae. Ei vitsi kyllä mä haen. jne jne.

Totuushan oli että ei minulla hauskaa yksin juodessa ollut. Ensimmäisen tölkin kun sain malttamattomana huulille, oli helpottunut olo, ja ajattelin usein että "nyt on normi, näin tän kuului mennä". Olo tuli normaaliksi, sen levottomuuden jälkeen sain hetken mielenrauhan.
Siinä siemaillessa tuli kuitenkin nopeasti turta olo, alkoholistille tyypillistä on , että kepeän nousuhumalan tuntemuksia ei enää kykene tuntea, näin oli myös minulla.
Juominen aiheutti minulle pettymyksiä kerta toisensa jälkeen. Se fiilis mitä nuorena sai kokea nousuhumalassa kun kikatutti, ja tuli kaikkivoipa menomimmifiilis, se ei ollut enää minun saavutettavissa. Sitä tunnetta kuitenkin hain. Hakemalla hain ja kippasin kaljaa, lisää, lisää. Lisää niin kauan että juomat loppui, tai kunnes sammuin, hyvällä säkällä eksyin vielä yönkahussa baariin ja soopailin sielä menemään.
Soopailin todellakin, pieleen menneitä karaoke-vetoja, valheita tuntemattomille olemattomista illanistujaisista kavereiden kanssa (pakko oli valehdella, eihän muuta kuin alkoholistit kippaa yksin keskellä viikkoa, ja minähän en alkoholisti ollut) , taxikuskeille sepittelin kertomuksia työpaikan juhlista (eihän minulla ollut edes töitä, ja kuka oikeasti oli edes kiinnostunut).
Se oli maailman valloitusta kamalassa tuiskeessa, siinä ainoassa baarissa mikä kaupungilla oli auki kello viiteen saakka tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Koska minähän olin erityinen ihminen juovuksissa; herttainen, fiksu, hauska, kaunis, lähes jumalainen. Olin täsyin vakuuttunut että kaikki kapakassa katsoivat minua ihaillen.

Aaamulla heräsin tukka takussa, silmät solmussa, puoliksi pureskeltu leipä kiinni poskessa. Päätä särki ja olo oli kuin jyrän alle jäänyt. Tai parhaassa tapauksessa heräsin jostain vieraasta paikasta. Se tunne kun ei uskalla avata silmiään, ajatus pyörii "missä vitussa mä oon, mitä helvettiä on tapahtunut", voin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä että näitä krapula-aamuja ei ole ikävä. Se morkkis ja syyllisyyden/häpeäntunne oli käsin kosketeltavissa. Miksi taas, miksi minä. Tänä päivänä ymmärrän että miksi taas, miksi minä. Siksi koska olen alkoholisti, silloin kun sairaus vie niin tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu.

Muistan kuinka ennen raitistumistani mietin että eihän mulla olis enää mitään jos lopettaisin juomisen. Ja vieläpä että kokonaan! Hyi saakeli, ei se mitään ihmisen elämää olisi jos ei silloin tällöin sais kunnon perseitä vetästä.  Kuinka kukaan normaali ihminen pystyisi edes olla juomatta, lukuunottamatta jotain ihme vässyköitä ja nössyköitä, semmosia piipertäjiä.
Näin minä tosiaan ajattelin. Todellisuudessa olin katkera ja kateellinen näille "epänormaaleille piipertäjille", enhän minäkään muuta oikeasti halunnut, kuin elää normaalia hyvää elämää, tehdä tavallisia asioita ja nauttia elämästä.
En osannut kuvitella että jonain päivänä voin sanoa että en juo, koska minun ei tarvitse. Nautin elämästäni ilman huikkaakaan kaljaa.

Ja se tässä raittiudessa on ihan parasta. Minulla on joka päivä mahdollisuus tehdä asioita joita haluan,  vapaus valita kuinka käytän vapaa-aikani. Juovaan aikaan sairaus ohjasi minun tekemisiäni täysin.
Ei enää taisteluita. Ne päivät olen jättänyt hyvillä mielin taakse. Toki niitä joskus muistelen, niinkuin nytkin, muistelut nostavat kiitollisuutta sitä kohtaan mitä minulla on nyt. Vaikka osa muistoista on todella kipeitä, eikä niille voi mitenkään päin edes pienesti naurahtaa, niin niiden purkaminen vertaisteni kanssa vie toipumistani eteenpäin.

Juuri tänään olen kiitollinen siitä että minun ei tarvitse juoda. Saan herätä aamulla ajatukset kirkkaana. Saan olla perheelleni ja läheisilleni läsnä ilman kiemurteluita. Saan vapauden elää minun näköistäni elämää.

Kokonaisvaltainen raitistuminen

Minulle sana raitis merkitsee hyvin paljon muuta kuin juomatta oleminen. Raittius on toki fyysistä raittiutta, mutta pitää sisällään myös mielen raittiuden.
Kun mennään ajassa vuosi taaksepäin, niin suurin haaveeni oli tuntea mielenrauhaa. Olin kroonisesti masentunut ja ahdistunut, tunteeni heittelivät laidasta laitaan ja ainut asia mikä sai minut rauhoittumaan oli alkoholi. Taistelin jatkuvasti juomishimojani vastaan. Se oli äärimmäisen raskasta, koska moraalini sanoi että jatkuva juominen on väärin, eikä juominen ollut enää mitenkään päin kivaa, se oli vain sairauden pakottama tarve.

Juovaan aikaan todellisuudentajuni oli äärimmäisen vääristynyt ja selittelin itselleni juomisen syitä mitä erilaisimmin syin. Milloin oli kaunis sää, milloin olin ollut reipas, milloin vitutti, ahdisti, koin yksinäisyyttä jne , syitä juomiselle löytyi aina. En kyennyt näkemään että päihde pyöritti ajatuksiani ja tekemisiäni jatkuvasti, joko suunnittelin juomista, taistelin juomista vastaan, kärsin morkkiksista tai join. Kuinka sellaisen taistelun ja mielenmyllerryksen keskellä kukaan voisi tuntea mielenrauhaa?

Kulissit oli pidettävä yllä hinnalla millä hyvänsä. Ei kai nyt perheen äiti voi olla alkoholisti. Se häpeä ja syyllisyys ja riittämättömyyden tunne piti naamioida tekohymyn ja pirteyden taakse. Kun joku kysyi minulta kuinka voin, vastaus oli lähes poikkeuksetta "Hyvää kuuluu". Toki olin masentunut ja pitkällä sairauslomalla joten siihen pystyi hädän hetkellä vedota, masentunut ihminen saa ihan luvalla olla masentunut tottakai. Lasten tarpeisiin en kyennyt vastata riittävästi, koska minä voin huonosti. Minä, minä, minä ,minä. Tottakai harhaisesti kuvittelin olevani lapsilleni maailman paras äiti, hiukan masentunut mutta parhaani tein. Ja parhaani teinkin, mutta juovaan aikaan minun parhaani ei ollut se mitä lapseni ansaitsevat. Kiukkuinen, väsynyt, itsesäälinen äiti. Olihan meillä hyviäkin hetkiä, mutta en kyennyt olemaan lapsilleni se turvallinen läsnäoleva aikuinen. Kyllähän minä vein lapsiani hoploppiin, leivottiin pipareita, käytiin museossa, luettiin iltasatuja, otin syliin, kerroin rakastavani. Juovan ajan loppupuolella en vaan enää kyennyt olla läsnä, en jaksanut olla läsnä, oli helpompaa upota kännykän maailmoihin ja antaa lasten pelata pleikkaria, kuin oikeasti olla heille läsnä.

Ja se möykky joka löytyy jokaiselta juovalta alkoholistilta tai käyttävältä addiktilta rintalastan alta, oli välillä niin painava etten voinut melkein hengittää. Kaikki suusta päässeet valheet, petetyt lupaukset, hoitamattomat asiat ja paljastumisen pelko painoivat jatkuvasti. Juovaan aikaan en kyennyt näkemään että mikä minua painoi, kunhan vaan ahdisti, ja vitutti. 

Ja sitten tuli se elämäni kaunein päivä kun sain sylkäistyä ulos "Mulla taitaa olla joku ongelma tän alkoholin kanssa". Se sylkäisy kaikessa pelossa ja ahdistuksessaan sai mun maailmani muuttumaan. Ei sillä hetkellä kun räkä valui pitkin pieluksia, mutta pikkuhiljaa. 

Sain raitistua Kantamossa, 31 päivää kestäneellä kuntoutusjaksolla. Sain mahdollisuuden nähdä oman juomisen todellisuuden, juomiseni seuraukset elämässäni ja läheisteni elämässä, kuinka paljon sairaus oli muuttanut minua ihmisenä, kuinka vääristynyt maailmankuva minulla kaikkineen oli. Hoitojakso oli rankka, täynnä suurimpia tunteita laidasta laitaan. Sain huuto-oksentaa koko elämäni turvallisessa ympäristössä vertaisteni kanssa. 

Tänä päivänä, juuri tänään voin katsella kiitollisena ympärilleni, pidän näkemästäni. En minä ole enää tippaakaan masentunut, saan tuntea mielenrauhaa, koska ei ole enää mitä vastaan taistella, ei ole mitä hävetä. Saan olla turvallinen ja läsnäoleva äiti, luotettava kumppani, tytär josta saa olla ylpeä ja sisko joka vastaa puhelimeen. Minä olen raitistunut alkoholisti, helkkarin kiitollinen ja ylpeä siitä. 

Arvostan kommentointia ja keskustelua suuresti, kiitos ja palaamisiin!