Ajatuksia omavoimaisuudesta

Kuinkahan monta kertaa juovaan aikaan taistelin sairautta vastaan? Kuinka monta kerta yritin kontrolloida juomistani, montako kertaa päätin että en enää ikinä juo, tai en enää ikinä toimi tällä tavalla? Muutama kysymys mihin mun on erittäin helppo vastata, mihin jokaisen alkoholistin on helppo vastata jos pysähtyy miettimään.

Jo hyvin nuorena aloin tehdä itselleni kaatteettomia lupauksia, kuinka en enää ikinä joisi niin paljon ja nopeasti, tai kuinka en enää ikinä toimisi arvojani vastaan. En enää ikinä asettaisi itseäni naurunalaiseksi, pettäisi ihmisten luottamusta, satuttaisi itseäni tai muita. Sain toistuvasti pettyä itseeni, aina vain lähti mopo käsistä vaikka kuinka yritin ja päätin. Näin jälkeenpäin ajateltuna toistuvat pettymykset ovat alkaneet syömään itsetuntoani ja itsekunnioitustani jo hyvin nuorena.

En enää ikinä juo niin että menee muisti, en enää ikinä juo niin paljon että sammun. Itsetuhoinen juomistyyli on asettanut minut monesti alttiiksi vaaroille. Ystävät ovat joutuneet katsomaan minun perääni, olen ajautunut vääriin porukoihin, tilanteisiin joihin en ikipäivänä olisi joutunut ilman sairauttani. Pieleen menneen illan jälkeen olen soimannut ja ruoskinut itseäni, kärsinyt suunnattomasta häpeästä ja taas tehnyt lupauksen. En enää ikinä, koskaan.

Kuinkahan monta kertaa olen taistellut sairauttani vastaan? Ei voida puhua kerroista vaan juovan ajan jatkuvasta oravanpyörästä.

Nuorempana juomishimot olivat odottavia, minä odotin että pääsen juomaan, usein oli levoton ja kutkuttava tunne kun ei olisi malttanut odottaa viikonloppua tai juhlatilannetta että pääsee juomaan. Jaksoin uskoa että illasta tulee hyvä, tulee olemaan hauskaa. Muistan kuinka odottava tunnelma purkautui aivan fyysisesti. Teki mieli hyppiä, pomppia, laulaa, nauraa, ja näin teinkin. Minun suurin elämän valonpilkahdus oli päästä juomaan.

Sairauden edetessä juomishimot muuttivat muotoaan. Juovan ajan loppupuolella en olisi enää juurikaan edes halunnut juoda. Jouduin taistella sairauttani vastaan päivittäin. Jo aamusta aloin miettiä tulevaa iltaa. En kyllä juo tänään, se oli se ajatus mikä minulla oli. Päivän mittaan jouduin käydä taistelua pääni sisällä, jokin pakotti minua ajattelemaan että kyllä se on ihan ok juoda. Mietin syitä minkä takia juominen ei ole nyt ok. Huomenna on aamusta tärkeä meno, lapset tulee huomenna kotiin, mun pitää koittaa laihduttaa, en voi juoda koska huomenna on treffit ja olisi ääreisnoloa olla krapulassa, oon juonut jo kahtena iltana en voi nyt enää tänään jne..

Iltaa kohden mentäessä ajatukset muuttivat muotoaan. Mulla on aamulla se meno mutta jos mä nyt vaan vähän juon, onko se edes niin tärkeä että sinne on pakko mennä? Lapset tulee huomenna niin munhan pitää nyt sitten tänään juoda, ei tarvitse sitten juoda kun lapset on kotona. Treffejä tulee ja menee, en minä nyt jonkun miehen takia jätä omia juttujani väliin, strong independent woman. Mitä merkitystä sillä on vaikka oon juonut eilen ja edellispäivänä, samaan konkurssiin tämä, huomenna en sitten enää juo, voin aloittaa vaikka kuntokuurin, tätä tulevaa kuntokuuria pitää nyt itseasiassa juhlistaa. Löysin aina lopulta oikeutuksen juomiseen, ja jalkani vaan veivät minut kauppaan. Usein kävi niinkin että olin jo pyhän päätöksen tehnyt olla juomatta, mutta kaupassa alkoi se hurja ajatusralli ja lopulta vaan löysin itseni kauhomasta tölkkejä rähjäisestä 24-packista.

Minä en pärjännyt sairauden kanssa yksin taistelemalla, ne taistelut oli jo ennen syntymistään tuomittu hävittäväksi. Omavoimaisesti pystyin olla juomatta muutaman päivän, joskus jopa viikon, tämmöisen "raittiusjakson" jälkeen olin jo niin elämäni voimissa että kaikki syyt miksi olin päättänyt olla juomatta pyyhkiytyi pois. Sairaus pakotti minut juomaan.

Ihminen ei voi taistella sairautta vastaan, tai voi kyllä, mutta se on hyödytöntä. Kukaan ei parannu parantumattomasta sairaudesta päättämällä että minä en nyt enää ole sairas. Kukaan ei voi päättää että minun pähkinäallergia ei enää ole olemassa ja voinkin nyt syödä loputtomasti pähkinää ilman hengenvaarallisia oireita, se ei vaan ole mahdollista.

Minä en alkuun ihan ymmärtänyt että mitä omavoimaisuudella tarkoitetaan. Ajattelin että tottakai ihmisen pitää olla omavoimainen, pitää päättää, täytyy pysyä päätöksessä, tässä on nyt kyse siitä että mitä minä päätän, selkärankaa kehiin, ei kukaan muukaan mun puolestani tee tätä päätöstä jne.

Hoidossa sain syvän ymmärryksen sairaudesta, sairaudesta jota vastaan on turha taistella, sitä minä olin tehnyt jo yli 20 vuotta. Yli puolet siihen astisesta elämästäni. Taistellut, kontrolloinut, pelännyt, hävennyt. Hoidossa luovutin taistelun, hoito tempaisi minut mukaansa kun luovutin ja annoin hoito-ohjelmalle, korkeammalle voimalle mahdollisuuden. Olin niin loppu ja väsynyt taisteluun että oli äärimmäisen helpottavaa luovuttaa.

Tänä päivänä mun ei enää tarvitse taistella, minun taisteluni jäivät perushoitojaksolle. Taistelun sijaan aloinkin nähdä toivoa, sain oivalluksia, jotka ruokkivat toinen toistaan. Pikkuhiljaa sairauden rumuus alkoi valjeta minulle, ja sain ymmärryksen siitä, mitä tulee tapahtua että toipuminen voi alkaa. Sain luovuttaa.

Alkoholisti äiti, äitiyden irvikuva

Äitiys, sisältää sanana paljon olettamuksia. Se on sanana niin suuri ja pyhä, että monet meistä äideistä kokevat jossain kohtaa elämää riittämättömyyden tunteita. Loputon syli, loputon rakkaus, loputon ymmärrys, loputon suojelu, loputon hyväksyntä, loputon lämpö. Sanasta äiti, tulee mieleen lempeästi hymyilevä lähes hengellinen olento.

Meitä äitejä on maailma täynnä. Jokaisesta maailman kolkasta löytyy äitejä, jokaisella vastaantulevalla ihmisellä äiti. Hyvin erinäköisiä äitejä elämäntarinoineen, perusarvoineen, sairauksineen. Me äidit emme ole hengellisiä olentoja, vaan ihmisiä. Se että saa lapsen, ei muuta ihmistä joksikin. Se ei poista sairauksia, ei elettyä elämää haavoineen, ei tee elämästä ruusuisempaa.

Yhteistä kaikille äideille on se, että synnytämme lapsen. Kaikki muu ympärillä on liikkuvaa, häilyvää, muuttuvaa.

Minä tulin äidiksi 20-vuotiaana, olin tuolloin jo sairastunut alkoholismiin. Olin maailman onnellisin pienestä pojasta jonka äidiksi sain tulla. Minä päätin että teen parhaani, minusta tulee hyvä äiti. Olen kaikkea sitä mitä lapseni tarvitsee ja vaatii, olen paras omalle lapselleni. Kukaan ei voi satuttaa minun kalleinta aarettani.

Oon onnekas, sillä saan tänä päivänä olla äiti viidelle lapselle. Jokaisen lapsen syntymästä olen kokenut suunnatonta iloa ja onnellisuutta, jokaiselle lapselle olen antanut saman rakkauden ja samat lupaukset. Olen paras äiti sinulle. Muistan kun odotin toista lastani, mietin että kuinka minusta voi riittää rakkautta kahdelle lapselle kun esikoista rakastin jo loputtomasti. Onko se mahdollista rakastaa useampaa lasta yhtä syvästi? Pelko ja huoli oli turhaa, rakkaus ei onneksi tunne rajoja, rakkaus kasvaa ja jokaista lasta kohtaan olen saanut tuntea saman syvän rakkauden.

Alkoholistin "suurin rakkaus" on alkoholi. Kuinka kipeetä se on tehnyt ymmärtää, että minun ja kaiken rakastamani välissä on ollut perkeleellinen sairaus.
Juovaan aikaan ajattelin aina että lapset ovat minulle tärkeintä. Mikään ei voi tulla minun ja lasten väliin. Teen kaikkeni lasten hyvinvoinnin eteen. Näin minä ajattelin.
Tänä päivänä näen että alkoholi oli minulle ykkönen elämässäni, se kiilasi ivallisesti hymyillen kaikista pyhimmän eteen. Tein oman parhaani äitinä, mutta sairaus minussa piti huolen siitä, että en voinut olla semmoinen äiti jonka lapseni ansaitsevat.

Hoidossa sain ensimmäistä kertaa kohdata pimeät puoleni rehellisesti ja kaunistelematta. Kaikista kipeimpiä kohtaamisia olivat juurikin äitiyteen ja lapsiin liittyvät asiat. Juovan ajan loppupuolella olin vaan häivähdys ihmisestä jota äidiksikin kutsutaan.
Tunsin olevani huono ja kelvoton, koin jatkuvasti riittämättömyyden tunteita. Olin väsynyt, masentunut, ahdistunut, syvästi itsesäälinen hermoraunio. En pystynyt pitää lapsilleni antamia lupauksia, lapseni ovat joutuneet toistuvasti pettymään rikottuihin lupauksiin. Sain kuivahumalassa silmittömiä raivokohtauksia, joista syytin lapsia.

Pakkohan minun oli jostain syyllinen löytää minun omaan selittämättömään huonoon oloon. Lapset rajoittivat elämääni, en voinut juoda samalla lailla kun he olivat kotona, jouduin jättää minulle tärkeitä menoja väliin koska lapset. Lapset saivat hermoni kireälle, en jaksanut niitä mahdottomia riehuvia rasittavia kakaroita. Niitä rasittavia kakaroita joille joutuu huutaa kitarisat kipeänä vittuperkelesaatanaa, te teette mut hulluksi. Ne ei lopulta edes hiljentyneet mun huutamiseen vaan jouduin napata tukasta kiinni tai retuuttaa kädestä huoneeseen ja paiskata sängylle. Ne saivat mut sekoamaan, ne saivat mut käyttämään väkivaltaa. Lasten syy että musta on tulossa hullu, sen lapset ovat kuulleet minun suusta monta kertaa.

Tänä päivänä ymmärrän miksi lapset olivat riehakkaita, he oireilivat sairaudesta. Äiti kuule mut, näe mut, anna mulle huomiota. Tänä päivänä ymmärrän että sairaus minussa sai minut hulluksi, olin niin loppu ja nääntynyt. Minun sairaudesta on kärsinyt koko perhe. Alkoholismista kärsii aina koko perhe. Yhdenkään lapsen paikka ei ole alkoholisti-perheessä. Se on aina ja poikkeuksetta vahingoittavaa.

Meidän koko perhe on päässyt toipumaan. Siitä olen maailman kiitollisin. Minä saan olla tänä päivänä semmonen äiti jonka lapseni ansaitsevat. Lapset eivät enää rajoita elämääni, vaan antavat elämääni rikkautta. Saan olla lapsille läsnä, saan vastata heidän tarpeisiin, äidin sanaan voi luottaa, äiti ei enää valehtele.

Olen omannäköiseni äiti, en hengellinen, ylimaallinen olento. Olen oppinut ja edelleen opettelen olemaan itselleni armollinen. Täydellisyyden tavoittelu äitiydessä on vahingollista. Minä saan riittää juuri tänään, juuri tällaisena kuin olen.

Kun mietin tätä toipumismatkaa, jota olen saanut jo reippaasti yli vuoden kulkea, kohoaa kyyneleet silmiini. Sitä kiitollisuuden määrää ei voi missään mittayksikössä mitata. Harvoin kiitän Jumalaa, mutta juuri nyt, juuri tänään haluan kiittää Jumalaa, Korkeinta Voimaa siitä että olen saanut uuden mahdollisuuden. Kiitos.

Juuri tänään olen kiitollinen puolison raittiudesta, ja kuinka suuresti se on vaikuttanut omaan elämääni

Eilen meillä oli hieno päivä. Ihan tavallinen päivä siinä mielessä, että tehtiin lasten kanssa koulujuttuja, siivoiltiin, tehtiin hetki pihatöitä, laitettiin ruokaa, mies oli pitkän päivän töissä. Erityisen hienon eilisestä päivästä teki se, että miehelläni tuli kuluneeksi 5 vuotta siitä kun hän pääsi päihdehoitoon. 5 täyttä vuotta toipumisen tiellä päivä kerrallaan.

Se ei ole itsestäänselvyys että me saamme elää yhdessä ihan tavallista perhe-elämää. Asiat olisivat voineet mennä monella tapaa toisin. Ollaan joskus leikitelty sillä ajatuksella, että mimmoista meidän elämä yhdessä voisi olla, jos emme olisi päässeet kumpikin toipumaan. Oikea vastaus olisi, että me ei oltaisi kuuna päivänä päädytty yhteen, tai jos olisimme jostain kumman syystä päädytty, niin elämä olisi ollut hyvin erinäköistä kuin mitä se on meillä juuri nyt. Täynnä kaaosta, epäluottamusta, syyttelyä, riitoja jne. J on mulle kertonut paljon juovasta ajastaan, ja sen kertomuksen perusteella en olisi sietänyt häntä päivääkään. Itseään täynnä oleva, epärehellinen, omaa etuaan tavoitteleva mukahauska moottoriturpa. Ihan kauheesti sanottu, mutta niin kamala on sairaus, mikä muuttaa ihmisen persoonaa, ja koko ajatusmaailmaa. Enkä minä ole yhtään sen parempi ollut. Sairaus kohtelee kaikkia tasa-arvoisesti, jokaisella päihderiippuvaisella on omat juttunsa ja haastensa, mutta kiistatonta on, että sairaus muuttaa ihmisen. Elämä päihderiippuvaisen kanssa on aina vahingoittavaa.

Me ollaan J:n kanssa samaa vuosimallia ja yläaste-ajoilta muistan hänet hyvinkin. Olin salaa korviani myöten ihastunut tummapiirteiseen blondattuun kovispoikaan. En ollut todellakaan ainut joka tykkäsi että hän on komea ja jotenkin tosi cool. Muistan kokeneeni että mulla ei ole mitään mahiksia saada sitä poikaa itelleni, siinä pörräsi ympärillä jos jonkinmoista tyttöä, ja tunsin olevani huonompi kuin monet muut. J ei muista minua yläasteajoilta ollenkaan, olin jopa loukkaantunut aluksi kun tavattiin reilu puolitoista vuotta sitten treffien merkeissä. Kuinka se ei muista mua, vaikka minä muistan tasan tarkkaan. Me oltiin kummatkin jo tuolloin n. 15-vuotiaina rakastuttu myös päihteisiin, ja J:llä meni varmaan kovempaa kuin mulla, en minä tällä ymmärryksellä mieti yhtään että miksi hän ei muista.

Oli tosi hienoa päästä tapaamaan miehen kanssa jota oli fanittanut teininä. Muistan kuinka stressasin ihan kaikkea. J tuli meille yksi lauantai-ilta katsomaan Putousta, lapset oli kotona, ja muistan kuinka pidin palopuheen lapsille; Muistakaa käyttäytyä, ei mitään sekoiluja tai tappeluita jne. Meidän ulko-ovesta asteli sisään mies jolla oli leveä hymy, se vaan tuli meille omana itsenään. Muistan kuinka ajattelin että tässä on jotain erityistä. J halusi mun lisäkseni tutustua myös lapsiin. Jälkeenpäin ajateltuna meidän alkutaival on perustunut valheisiin, mulla oli tuolloin, oman juovan ajan loppumetreillä kulissit vielä jotenkin pystyssä, ja todellakin pelkäsin henkeni edestä että ne kaatuu. En ollut vielä myöntänyt itselleni olevani alkoholisti, ja että tarvitsen apua. Ajattelin jotenkin että J omalla raittiudellaan vaikuttaisi muhun eheyttävästi, että mun ei tarvitsisi enää juoda kun alan tapailla raitista miestä, että hän voisi nostaa mut suosta.

Sain kuitenkin hyvin nopeasti todeta, että ei mun juomiselle voi yksikään toinen ihminen yhtään mitään. Meillä alkoi heti hyvin tiivis tapailusuhde, ja se muuttui seurusteluksi nopealla tahdilla. Muistan kun J sanoi yksi kerta mua sen "muijaksi". Toisaalta ajattelin että aivan ihanaa olla sen muija, mutta toisaalta siinä oli jotain äärimmäisen kahlitsevaa ja pelottavaa. Mä jotenkin tiesin että tulen paljastumaan ennemmin tai myöhemmin. J tulisi näkemään kuinka kauhea mä oikeasti olen. Jouduin valehdella ihan helkkarin paljon, että sain mahdollisuuksia juoda. Yleisin syy oli että tarvitsen ajatuksilleni tilaa nopeasti etenevässä suhteessa. J ymmärsi minua, ja antoi mulle omaa aikaa. Mitä mun oma aika taas oikeasti oli, se oli ryyppäämistä. Jäin siitä jokusen kerran kiinnikin, kun olin niin heikossa hapessa seuraavana päivänä. J sanoi mulle että ei aio jäädä kakkoseksi juomiselle, loukkaannuin siitä syvästi, kyllä mulla oli omasta mielestäni oikeus juoda välillä, en mä olisi pärjännyt muuten.

Huomasin aika nopeaan että en pysty kannatella kulisseja pitkään. J oli huomautellut muutamia kertoja juomisesta ja tunsin kamalaa oloa siitä että jouduin valehdella ja kieroilla hänelle. En tiedä olisinko edes päässyt tajuamaan omaa tilaani jos J ei olisi tullut mun elämääni. Hän uskalsi sanoa mulle tosiasioita mitkä sattui, pisti oikeen rehellisesti vituttamaan, mutta samalla saivat mut ajattelemaan. Lopulta en enää pystynyt selittelemään itselleni sairauttani, valehtelua, epäkunnioittavaa käytöstä, kieroilua. Mun oli pakko löytää se rohkeus kertoa missä mennään. Se rohkeus löytyi lopulta heikoimmalla hetkellä, se oli mun ensimmäinen hätähuuto, ja onneksi mut otettiin silloin vakavasti. En usko että kukaan muu, kuin ihminen jolla on ymmärrys sairaudesta, olisi osannut tarttua mun hätääni juuri niin kuin kuuluukin. Ehdottamalla hoitoa, "vaatimalla" sitä. Mä tiesin siinä kohtaa että joko lähden hoitoon, tai jään yksin. Olin niin loppu omaan huonoon oloon ja juomiseen, että halusin vain ja ainoastaan pelastusta.

Olen kuullut sanottavan että raittiudella on lumipalloefekti. Mitä tapahtuu kun lumipalloa alkaa pyöritellä hangessa? Se kasvaa kasvamistaan. Mielestäni asian voi ajatella niin, että tarttuva lumi on elämänlaadun kohenemista, maailman katsomuksen laajenemista ja elämän sisältöä. Mutta se on myös tietouden ja ymmäryksen levittämistä. Omalla raittiudellaan pystyy herättämään myös muita. J ei missään kohtaa saarnannut mulle tai valistanut mua, mutta hän sai minut heräämään, omalla raittiudellaan, minun omaan todellisuuteeni.

Olen erittäin kiitollinen siitä, että saan elää tällä hetkellä juuri näin kuin nyt elän. Se tunne kun saan luottaa itseeni 100 prosenttisesti, se tunne kun saan luottaa mun kumppaniin 100 prosenttisesti, se on tunne mitä en ole ikinä elämässäni aiemmin saanut kokea. Päivä kerrallaan saamme yhdessä ja erikseen toipua. Tämä tilanne on meille kummallekkin uusi ja ainutlaatuinen, parisuhde raittiina. Olen äärettömän kiitollinen siitä että saatiin eilen pienimuotoisesti juhlistaa J:n vuosipäivää. 7-vuotias tytär lauloi hienosti: Hyvää virkistyspäivää (Paljon onnea vaan- sävelellä), kysyin että mitä se virkistys tarkoittaa? Pikkunen tyttö silmät kirkkaina sanoi että tietysti sitä kun J on ollut 5 vuotta ilman alkoholia. No niinpä juuri, raitis ja virkeä. Tästä meidän on taas hyvä jatkaa päivä kerraallaan eteenpäin.