Juuri tänään olen kiitollinen puolison raittiudesta, ja kuinka suuresti se on vaikuttanut omaan elämääni

Eilen meillä oli hieno päivä. Ihan tavallinen päivä siinä mielessä, että tehtiin lasten kanssa koulujuttuja, siivoiltiin, tehtiin hetki pihatöitä, laitettiin ruokaa, mies oli pitkän päivän töissä. Erityisen hienon eilisestä päivästä teki se, että miehelläni tuli kuluneeksi 5 vuotta siitä kun hän pääsi päihdehoitoon. 5 täyttä vuotta toipumisen tiellä päivä kerrallaan.

Se ei ole itsestäänselvyys että me saamme elää yhdessä ihan tavallista perhe-elämää. Asiat olisivat voineet mennä monella tapaa toisin. Ollaan joskus leikitelty sillä ajatuksella, että mimmoista meidän elämä yhdessä voisi olla, jos emme olisi päässeet kumpikin toipumaan. Oikea vastaus olisi, että me ei oltaisi kuuna päivänä päädytty yhteen, tai jos olisimme jostain kumman syystä päädytty, niin elämä olisi ollut hyvin erinäköistä kuin mitä se on meillä juuri nyt. Täynnä kaaosta, epäluottamusta, syyttelyä, riitoja jne. J on mulle kertonut paljon juovasta ajastaan, ja sen kertomuksen perusteella en olisi sietänyt häntä päivääkään. Itseään täynnä oleva, epärehellinen, omaa etuaan tavoitteleva mukahauska moottoriturpa. Ihan kauheesti sanottu, mutta niin kamala on sairaus, mikä muuttaa ihmisen persoonaa, ja koko ajatusmaailmaa. Enkä minä ole yhtään sen parempi ollut. Sairaus kohtelee kaikkia tasa-arvoisesti, jokaisella päihderiippuvaisella on omat juttunsa ja haastensa, mutta kiistatonta on, että sairaus muuttaa ihmisen. Elämä päihderiippuvaisen kanssa on aina vahingoittavaa.

Me ollaan J:n kanssa samaa vuosimallia ja yläaste-ajoilta muistan hänet hyvinkin. Olin salaa korviani myöten ihastunut tummapiirteiseen blondattuun kovispoikaan. En ollut todellakaan ainut joka tykkäsi että hän on komea ja jotenkin tosi cool. Muistan kokeneeni että mulla ei ole mitään mahiksia saada sitä poikaa itelleni, siinä pörräsi ympärillä jos jonkinmoista tyttöä, ja tunsin olevani huonompi kuin monet muut. J ei muista minua yläasteajoilta ollenkaan, olin jopa loukkaantunut aluksi kun tavattiin reilu puolitoista vuotta sitten treffien merkeissä. Kuinka se ei muista mua, vaikka minä muistan tasan tarkkaan. Me oltiin kummatkin jo tuolloin n. 15-vuotiaina rakastuttu myös päihteisiin, ja J:llä meni varmaan kovempaa kuin mulla, en minä tällä ymmärryksellä mieti yhtään että miksi hän ei muista.

Oli tosi hienoa päästä tapaamaan miehen kanssa jota oli fanittanut teininä. Muistan kuinka stressasin ihan kaikkea. J tuli meille yksi lauantai-ilta katsomaan Putousta, lapset oli kotona, ja muistan kuinka pidin palopuheen lapsille; Muistakaa käyttäytyä, ei mitään sekoiluja tai tappeluita jne. Meidän ulko-ovesta asteli sisään mies jolla oli leveä hymy, se vaan tuli meille omana itsenään. Muistan kuinka ajattelin että tässä on jotain erityistä. J halusi mun lisäkseni tutustua myös lapsiin. Jälkeenpäin ajateltuna meidän alkutaival on perustunut valheisiin, mulla oli tuolloin, oman juovan ajan loppumetreillä kulissit vielä jotenkin pystyssä, ja todellakin pelkäsin henkeni edestä että ne kaatuu. En ollut vielä myöntänyt itselleni olevani alkoholisti, ja että tarvitsen apua. Ajattelin jotenkin että J omalla raittiudellaan vaikuttaisi muhun eheyttävästi, että mun ei tarvitsisi enää juoda kun alan tapailla raitista miestä, että hän voisi nostaa mut suosta.

Sain kuitenkin hyvin nopeasti todeta, että ei mun juomiselle voi yksikään toinen ihminen yhtään mitään. Meillä alkoi heti hyvin tiivis tapailusuhde, ja se muuttui seurusteluksi nopealla tahdilla. Muistan kun J sanoi yksi kerta mua sen "muijaksi". Toisaalta ajattelin että aivan ihanaa olla sen muija, mutta toisaalta siinä oli jotain äärimmäisen kahlitsevaa ja pelottavaa. Mä jotenkin tiesin että tulen paljastumaan ennemmin tai myöhemmin. J tulisi näkemään kuinka kauhea mä oikeasti olen. Jouduin valehdella ihan helkkarin paljon, että sain mahdollisuuksia juoda. Yleisin syy oli että tarvitsen ajatuksilleni tilaa nopeasti etenevässä suhteessa. J ymmärsi minua, ja antoi mulle omaa aikaa. Mitä mun oma aika taas oikeasti oli, se oli ryyppäämistä. Jäin siitä jokusen kerran kiinnikin, kun olin niin heikossa hapessa seuraavana päivänä. J sanoi mulle että ei aio jäädä kakkoseksi juomiselle, loukkaannuin siitä syvästi, kyllä mulla oli omasta mielestäni oikeus juoda välillä, en mä olisi pärjännyt muuten.

Huomasin aika nopeaan että en pysty kannatella kulisseja pitkään. J oli huomautellut muutamia kertoja juomisesta ja tunsin kamalaa oloa siitä että jouduin valehdella ja kieroilla hänelle. En tiedä olisinko edes päässyt tajuamaan omaa tilaani jos J ei olisi tullut mun elämääni. Hän uskalsi sanoa mulle tosiasioita mitkä sattui, pisti oikeen rehellisesti vituttamaan, mutta samalla saivat mut ajattelemaan. Lopulta en enää pystynyt selittelemään itselleni sairauttani, valehtelua, epäkunnioittavaa käytöstä, kieroilua. Mun oli pakko löytää se rohkeus kertoa missä mennään. Se rohkeus löytyi lopulta heikoimmalla hetkellä, se oli mun ensimmäinen hätähuuto, ja onneksi mut otettiin silloin vakavasti. En usko että kukaan muu, kuin ihminen jolla on ymmärrys sairaudesta, olisi osannut tarttua mun hätääni juuri niin kuin kuuluukin. Ehdottamalla hoitoa, "vaatimalla" sitä. Mä tiesin siinä kohtaa että joko lähden hoitoon, tai jään yksin. Olin niin loppu omaan huonoon oloon ja juomiseen, että halusin vain ja ainoastaan pelastusta.

Olen kuullut sanottavan että raittiudella on lumipalloefekti. Mitä tapahtuu kun lumipalloa alkaa pyöritellä hangessa? Se kasvaa kasvamistaan. Mielestäni asian voi ajatella niin, että tarttuva lumi on elämänlaadun kohenemista, maailman katsomuksen laajenemista ja elämän sisältöä. Mutta se on myös tietouden ja ymmäryksen levittämistä. Omalla raittiudellaan pystyy herättämään myös muita. J ei missään kohtaa saarnannut mulle tai valistanut mua, mutta hän sai minut heräämään, omalla raittiudellaan, minun omaan todellisuuteeni.

Olen erittäin kiitollinen siitä, että saan elää tällä hetkellä juuri näin kuin nyt elän. Se tunne kun saan luottaa itseeni 100 prosenttisesti, se tunne kun saan luottaa mun kumppaniin 100 prosenttisesti, se on tunne mitä en ole ikinä elämässäni aiemmin saanut kokea. Päivä kerrallaan saamme yhdessä ja erikseen toipua. Tämä tilanne on meille kummallekkin uusi ja ainutlaatuinen, parisuhde raittiina. Olen äärettömän kiitollinen siitä että saatiin eilen pienimuotoisesti juhlistaa J:n vuosipäivää. 7-vuotias tytär lauloi hienosti: Hyvää virkistyspäivää (Paljon onnea vaan- sävelellä), kysyin että mitä se virkistys tarkoittaa? Pikkunen tyttö silmät kirkkaina sanoi että tietysti sitä kun J on ollut 5 vuotta ilman alkoholia. No niinpä juuri, raitis ja virkeä. Tästä meidän on taas hyvä jatkaa päivä kerraallaan eteenpäin.