Kokonaisvaltainen raitistuminen

Minulle sana raitis merkitsee hyvin paljon muuta kuin juomatta oleminen. Raittius on toki fyysistä raittiutta, mutta pitää sisällään myös mielen raittiuden.
Kun mennään ajassa vuosi taaksepäin, niin suurin haaveeni oli tuntea mielenrauhaa. Olin kroonisesti masentunut ja ahdistunut, tunteeni heittelivät laidasta laitaan ja ainut asia mikä sai minut rauhoittumaan oli alkoholi. Taistelin jatkuvasti juomishimojani vastaan. Se oli äärimmäisen raskasta, koska moraalini sanoi että jatkuva juominen on väärin, eikä juominen ollut enää mitenkään päin kivaa, se oli vain sairauden pakottama tarve.

Juovaan aikaan todellisuudentajuni oli äärimmäisen vääristynyt ja selittelin itselleni juomisen syitä mitä erilaisimmin syin. Milloin oli kaunis sää, milloin olin ollut reipas, milloin vitutti, ahdisti, koin yksinäisyyttä jne , syitä juomiselle löytyi aina. En kyennyt näkemään että päihde pyöritti ajatuksiani ja tekemisiäni jatkuvasti, joko suunnittelin juomista, taistelin juomista vastaan, kärsin morkkiksista tai join. Kuinka sellaisen taistelun ja mielenmyllerryksen keskellä kukaan voisi tuntea mielenrauhaa?

Kulissit oli pidettävä yllä hinnalla millä hyvänsä. Ei kai nyt perheen äiti voi olla alkoholisti. Se häpeä ja syyllisyys ja riittämättömyyden tunne piti naamioida tekohymyn ja pirteyden taakse. Kun joku kysyi minulta kuinka voin, vastaus oli lähes poikkeuksetta "Hyvää kuuluu". Toki olin masentunut ja pitkällä sairauslomalla joten siihen pystyi hädän hetkellä vedota, masentunut ihminen saa ihan luvalla olla masentunut tottakai. Lasten tarpeisiin en kyennyt vastata riittävästi, koska minä voin huonosti. Minä, minä, minä ,minä. Tottakai harhaisesti kuvittelin olevani lapsilleni maailman paras äiti, hiukan masentunut mutta parhaani tein. Ja parhaani teinkin, mutta juovaan aikaan minun parhaani ei ollut se mitä lapseni ansaitsevat. Kiukkuinen, väsynyt, itsesäälinen äiti. Olihan meillä hyviäkin hetkiä, mutta en kyennyt olemaan lapsilleni se turvallinen läsnäoleva aikuinen. Kyllähän minä vein lapsiani hoploppiin, leivottiin pipareita, käytiin museossa, luettiin iltasatuja, otin syliin, kerroin rakastavani. Juovan ajan loppupuolella en vaan enää kyennyt olla läsnä, en jaksanut olla läsnä, oli helpompaa upota kännykän maailmoihin ja antaa lasten pelata pleikkaria, kuin oikeasti olla heille läsnä.

Ja se möykky joka löytyy jokaiselta juovalta alkoholistilta tai käyttävältä addiktilta rintalastan alta, oli välillä niin painava etten voinut melkein hengittää. Kaikki suusta päässeet valheet, petetyt lupaukset, hoitamattomat asiat ja paljastumisen pelko painoivat jatkuvasti. Juovaan aikaan en kyennyt näkemään että mikä minua painoi, kunhan vaan ahdisti, ja vitutti. 

Ja sitten tuli se elämäni kaunein päivä kun sain sylkäistyä ulos "Mulla taitaa olla joku ongelma tän alkoholin kanssa". Se sylkäisy kaikessa pelossa ja ahdistuksessaan sai mun maailmani muuttumaan. Ei sillä hetkellä kun räkä valui pitkin pieluksia, mutta pikkuhiljaa. 

Sain raitistua Kantamossa, 31 päivää kestäneellä kuntoutusjaksolla. Sain mahdollisuuden nähdä oman juomisen todellisuuden, juomiseni seuraukset elämässäni ja läheisteni elämässä, kuinka paljon sairaus oli muuttanut minua ihmisenä, kuinka vääristynyt maailmankuva minulla kaikkineen oli. Hoitojakso oli rankka, täynnä suurimpia tunteita laidasta laitaan. Sain huuto-oksentaa koko elämäni turvallisessa ympäristössä vertaisteni kanssa. 

Tänä päivänä, juuri tänään voin katsella kiitollisena ympärilleni, pidän näkemästäni. En minä ole enää tippaakaan masentunut, saan tuntea mielenrauhaa, koska ei ole enää mitä vastaan taistella, ei ole mitä hävetä. Saan olla turvallinen ja läsnäoleva äiti, luotettava kumppani, tytär josta saa olla ylpeä ja sisko joka vastaa puhelimeen. Minä olen raitistunut alkoholisti, helkkarin kiitollinen ja ylpeä siitä. 

Arvostan kommentointia ja keskustelua suuresti, kiitos ja palaamisiin!