Terveiset isälle taivaaseen

Tänään isänpäivän aamuna hiljennyn miettimään muistoja omasta isästäni.

Muistoja löytyy varhaislapsuudesta, niitä ei ole kovin paljon mutta jotain välähdyksiä sieltä täältä. Muistan kuinka isäni varoitti minua nuolemasta kiiwin kuoria, ja hetkeä myöhemmin olin piilossa nuoleskelemassa karheaa hedelmää, kielihän siinä tuli kipeäksi. Muistan isän seisomassa ovensuuussa. Muistan että isä oli rauhallinen ja lempeä, muistan että kerran isä ei ollut vienyt minua satubalettiin vaikka niin oli äitin kanssa sovittu. En tasan tarkkaan muista kuinka paljon vietin isän kanssa aikaa vanhempien eron jälkeen, mutta oletettavasti aika vähän. Muistan kuinka luin pikkuisena yhtä valokuvilla kuvitettua kirjaa, jossa isä ja pikkutyttö olivat yhdessä metsäretkellä. Mielestäni kirjan isä oli minun isäni näköinen, ja tyttö näytti minulta, muistan kuinka kuvittelin että kirja kertoisi meistä. 

Minun isäni oli alkoholisti ja menehtyi sairauteen suht nuorena. Ei isäni alkoholismista minulle pienenä kerrottu suoraan, mutta asia on ollut minulle selkeä hyvin nuoresta lähtien. 

Teini-iässä muistan kuinka torin laidalla juttelin "spurgujen" kanssa, ja kysyin tuntevatko he isääni, ja kyllä tunsivat. Ei ollut kerta eikä kaksi kun sain kuulla kuinka "hyvä äijä" minun isäni oli. Minä olin iloinen että kuulin isästäni edes jotain, jollain tavalla oli lohdullista kuulla tarinoita, sain vahvistusta sille että isäni todella oli olemassa, että hän oli hyvä äijä.

Viimeinen kosketus isääni oli uutena vuotena 1996 (laskelmieni mukaan). Meillä oli tuohon aikaan tapana kavereiden kanssa hengailla yhden juopon luona talvipakkasilla. Muistan kuinka puhuttiin jälleen isästäni ja sain kuulla että isäni oli hoidossa Huutoniemen sairaalassa. Hetken mielijohteesta päätin soittaa isälle, muistan kuinka minua jännitti ihan tajuttomasti. Haluaako se kuulla minusta, mitä jos ei tule puhelimeen, ja samalla kuitenkin toivoin että tämä yhteydenotto olisi jonkin uuden alku.

"Isä täälä hei" , näin hän sanoi kun hoitaja antoi puhelimen. Nuo sanat sai silloin minut liikuttumaan, ja nytkin kyynelet nousevat silmiini. Mitään muuta selkeää en muista puhelusta. Ääni jolla isäni sen sanoi oli juuri niin lempeä ja rauhallinen kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Jotain sovittiin että pitää soitella ja nähdä, siinä hetkessä ajattelin että kyllä me varmasti nähdään. Mutta ei me nähty.

Se oli seuraava kesä kun isäni kuoli. Äiti oli työmatkalla, ja toinen isäni vastasi puhelimeen alakerrassa, samaan aikaan nostin luurin yläkerrassa. Joku nainen puhelimessa sanoi että isäni on nukkunut pois. Laskin luurin hiljaa alas, en uskaltanut kertoa että kuulin sen. Vasta useita päiviä myöhemmin, äidin palattua kotiin, minulle ja siskolle kerrottiin että isämme on kuollut. En muista suurreeni asiaa kovasti, tai en osannut käsitellä koko asiaa. Myöhemmin aikuisena sitä on tullut kännipäissä itkettyä lukuisat kerrat. Mutta sen muistan, että olin kiitollinen siitä viimeisestä puhelustamme, tiesin että isä välitti, se sanoi " Isä täälä hei" lempeällä ja rauhallisella äänellä.

Alkoholismi on perinnöllinen sairaus, kyllä minä tänä päivänä ymmärrän että arpapelillä minulla oli geenit kohdillaan. Olen vaan paljon onnekkaampi kuin isäni, sain tiedon sairaudesta ja pääsin hyvään hoitoon. Tänä päivänä ymmärrän, että miksi isä ei ollut meidän elämässä. Ei ole kyse siitä etteikö hän olisi halunnut, hän ei vaan kyennyt, sairaus vei häntä hautaan saakka. 

Olen saanut kunnian oppia tuntemaan monta raististunutta isää. Ihania välittäviä ihmisiä, joiden lapset saavat tänä päivänä olla turvallisen isän sylissä, he ovat lottovoittajia tässä maailmassa. Tunnen myös monta isää jotka sairastavat. He tekevät varmasti parhaansa sairauden keskellä tarpoessa. Oman toipumiskokemukseni myötä olen saanut tiedon ja ymmärryksen siitä että tämä on sairaus josta voi toipua. Kaikkien sairastavien ja heidän lastensa vuoksi toivon sydämestäni että he saisivat sen avun jonka minä sain, sen avun jota minun isäni ei ikinä saanut. 

Hyvää isänpäivää kaikille iseille, tämä on teidän päivä <3