Vapautuminen rooleista

Minulle raitistuminen on antanut mahdollisuuden tutustua itseeni ihan uudesta vinkkelistä. Jo perushoitojaksollani alkoholistin kuoren alta alkoi paljastua huomattavasti tyynempi, rauhallisempi ja "tylsempi" minä. Tylsällä en nyt tarkoita negatiivista vaikka sana siltä kalskahtaakin. Juovaan aikaan olin erittäin huomionhakuinen ja koin että minun tehtäväni ihmisten seurassa oli toisten viihdyttäminen, se onnistui vaihtelevalla menestyksellä ja mitä erilaisimmin tempauksin.

Olen aina ihannoinut valovoimaisia ja luovia ihmisiä, jotka saavat ympäristössään aikaan reaktioita. Pienenä rakastin esiintymistä, alle kouluikäisenä tanssin kaduilla ja lauleskelin mennen tullen ja palatessa. Alakoulussa osallistuin kaikkiin mahdollisiin laulukilpailuihin, näytelmiin ja esityksiin, haaveeni oli tulla isona näyttelijäksi, laulajaksi tai kirjailijaksi, jotain suurta minusta piti tulla. Vanhempani kannustivat minua esiintymään ja sainkin esiintyä kaikissa perheen ja sukulaisten juhlissa. Nautin siitä suunnattomasti.

Eka juomiskerta minulla oli seiskaluokan loppupuolella, ystäväni kanssa ostettiin puoliksi pullo kotiviiniä ja muutamalla huikalla siemailtiin se napoihimme. Muistan sen fiiliksen ikuisesti. Kuin taivas olisi auennut minulle, diskon lattialla sain supervoimia tanssia rohkeammin kuin ikinä. Savukoneen savu pyöri lattialla ja me nauroimme, tanssimme, ilakoimme kuin viimeistä päivää. Tunsin heti että nämä supervoimat on mun juttu, juomalla sain tuntea itseni rohkeaksi, kuolemattomaksi, hauskaksi ja nokkelaksi. Uskalsin uhmata rajoja.
Kaveriporukkani vaihtui tuohon aikaan ihan totaalisesti. Omat ystävät alkoi tuntua nössöiltä ja tylsiltä, halusin kuulua porukkaan missä on säpinää, halusin olla osa kaikkea mahdollista säpinää. Juomalla viikonloppuisin sain uusia coolimpia ja coolimpia kavereita. Kasiluokalla en tainnut olla yhtäkään viikonloppua selvinpäin, luisuin vain kauemmas ja kauemmas omista haaveistani. Haaveistani käydä kouluja, näytellä ja tulla suureksi. Käytin kaiken kapasiteettini kavereiden hauskuuttamiseen, ja kaikenmoiseen säpinän hakemiseen, ja juomalla sai tietysti ne parhaat säpinät.

Teini-ikäisestä lähtien olen tuntenut myös suurta riittämättömyyden tunnetta. Olenko tarpeeksi tarpeeksi kohahduttava, tarpeeksi erityinen ja viihdyttävä. Ihmisten miellyttämisestä tuli minulle pinttynyt pakkomielle, arvotin itseni sen perusteella, kuinka paljon ihmiset minusta pitävät. Ja kun maailma on täynnä erilaisia ihmisiä joita miellyttää, niin tarvittiin myös aika monta naamaria tähän loputtomaan suohon. Tarkkailin ja luin ihmisiä, ja sen perusteella valitsin kulloiseenkin tilanteeseen sopivan roolin. Halusin niin kovasti olla se valloittavin ja hauskin. Hukkasin itseni täysin.

Juovan ajan loppupuolella kun omat voimavarat oli jo täysin loppu, oli äärimmäisen työlästä pitää yllä näitä rooleja joita olin itselleni hankkinut parinkymmen vuoden ajan. Kuulutin kovaan ääneen kuinka olen pesunkestävä ekstrovertti, rakastan juhlia, olla ihmisten kanssa, tanssia ja hullutella, kun oikeasti olisin vaan voinut vajota maanrakoon ja olla sielä lopun ikääni. Olin katkera ja kateellinen ihmisille jotka olivat nokkelampia ja energisempiä kuin minä, ihmisille jotka saavuttivat unelmiaan. Itse en enää edes muistanut omia unelmiani, tai ehkä en halunnut edes. Kaikki mitä tavoittelin oli niin kaukana, minun ulottumattomissa.

Mokailut ja sekoilut kännipäissä kasvattivat ahdistustani päivä päivältä. Vastuuntunnottomuus kaikilla elämän osa-alueilla kasvoi myös, käytin kaikki energianrippeeni kulisseihin joita olin itselleni rakentanut.

Raitistuttuani olen saanut huomata että en olekaan niin ekstrovertti kuin mitä olin aina halunnut olla, se tuli jopa shokkina minulle. Tykkään olla ihmisten seurassa mutta viihdyn myös yksin. Tykkään välillä tylsistyä, jopa nautin siitä. Minulla ei ole tarvetta hullaannuttaa jokaista vastaantulevaa ihmistä. On ollut hienoa huomata että ihmiset pitävät minusta myös tällaisena, ja olen myös hyväksynyt sen että kaikki eivät minusta pidä. En tarvitse enää niitä lukuisia naamareita joita löytyi luurankokaapistani.

Olen saanut oppia että tärkein ihminen tässä maailmassa olen minä itse, olen oppinut kuuntelemaan itseäni. Kun minua väsyttää, en väkiste ala esittämään mitään muuta. Kun olen energinen ja iloinen annan sen myös näkyä. Elämä on niin paljon maistuvampaa kun ei ole tunnetta että on pakko sitä ja pakko tätä. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä koen että minulla on mahdollisuus saavuttaa asioita joita haluan, asioita jotka tekee minut onnelliseksi.  Raitis elämäni on vasta alkumetreillä ja saan oppia itsestäni joka päivä lisää, haluan oppia itsestäni lisää. Juuri tänään olen onnellinen siitä että saan olla oma itseni.