Raitis koti

"Ryyppäsin kotini rumaksi", juomisen seuraus, jota en kyennyt näkemään ennen raitistumistani. Se kuulosti niin kamalalta, en voinut hyväksyä sitä tosiasiaa että sairaus minussa ja ympärilläni oli saanut minun kotini muuttumaan rumaksi, oma koti ei tuntunut kodilta.

Kun mietin elämääni taaksepäin näen monta kaunista uutta alkua, monta kaunista uutta kotia, monta kaunista uutta ajatusta. Täman kodin haluan laittaa kauniiksi, tästä kodista teen kodin jossa on hyvä olla, tästä kodista haluan pitää hyvää huolta, tämä koti on turvasatama minulle ja koko perheelleni.
Olen muuttanut aikuisiällä monta kertaa, ja jokaisen muuttokerran jälkeen olen tuntenut näitä tunteita. Vanha koti on jäänyt muistoineen taakse rumana, jokaisen loppusiivouksen jälkeen olen ajatellut että onneksi tänne ei tarvitse enää ikinä palata. Tunnetta voi verrata pakenemiseen rikospaikalta, kun oven veti viimeisen kerran kiinni, varoin katsomasta taakseni ja lähes juoksin pois. Suorinta reittiä avainten palautus ja syvä huokaus, selvisin.

Olen kartellut kulkemasta vanhojen kotien ohitse koska muistot ja ahdistus ovat tuntuneet henkeä salpaavana epämääräisenä pahan olon möykkynä. En ole osannut nähdä mistä ahdistus on johtunut, osasin kyllä syyttää tapahtumia ja ihmisiä ympärilläni, omaa osuuttani en ole kyennyt näkemään.

Hoidossa ollessani muistan kuinka minua pelotti ja ahdisti ajatus palata kotiin. Näin sieluni silmin itseni istumassa väsyneenä, itsesäälissä ja humalassa sillä sängyn reunalla joka oli minun valtakuntani. Sängynreuna olohuoneessa, jossa pakenin todellisuutta kännykän maailmaan ja kippasin kaljaa. Lapsien huoneet sotkuisina kun en ollut jaksanut siivota, en jaksanut välittää, kaapit jotka pursuilivat avaamattomia laskuja, tyhjien tölkkien piilopaikat, terassi jolla hoipertelin tupakoimassa ja pelkäsin että naapurit näkevät. Niin paljon häpeää ja ahdistusta.

Hoidosta päästyäni muistan kohtaamiseni vanhan kodin kanssa, todellisuuden kanssa joka minun oli kohdattava. Minua helpotti se tieto että uusi koti odotti jo muuttovalmiina, raitis koti. Muuttoprojekti oli henkisesti tosi raskas, kaappeja tyhjätessä käsittelin pala palalta mennyttä elämääni. Kauniita muistoja kuten lapsien tekemät äitienpäiväkortit, piirustukset, valokuvat. Mutta myös kipeät muistot, tyhjiä tölkkejä tupsahteli mitä erikoisimmista paikoista, avaamattomat kirjeet, muistot edellisestä parisuhteesta. Sain kohdata monta elämäni suurta kipua vanhaa kotia tyhjätessä. Tunteita joita en ollut kyennyt tai uskaltanut ennen kohdata.

Tänä aamuna olen äärettömän kiitollinen siitä että saan elää kodissa joka tuntuu kodilta. Saan hoitaa ja laittaa kotiani sen vuoksi että perheellä on täälä hyvä olla, ei sen takia että piilottelsin asioita ja todellisuutta. Ei salaisuuksia eikä valheita, ei häpeää kaapeissa. Osaan kaiken kokemani jälkeen arvostaa sitä tunnetta kun on ihana tulla omaan kotiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni saan asua kodissa joka ei ole kulissia, minun kodissani ei jyllää sairaus. Osaan arvostaa sitä että kotini on avoinna myös ystäville, meille saa tulla ovikelloa soittamatta. Juovaan aikaan extempore-vierailijat eivät olleet tervetulleita, tarvitsin aikaa siivoamiseen ja todellisuuden peittelyyn, tarvitsin henkistä valmistautumista siihen että joku tuli kylään.

Meidän koti on perheen turvasatama, koti jossa saa puhua kaikesta, saa näyttää tunteensa, saa iloita ja surra, saa olla vihainen, lapset saa leikkiä ja tuoda kavereita  kylään. Meidän kodissa on jokaisella oma paikka, jokainen saa olla sitä mitä on. Jos sanon että rakastan omaa kotiani niin en liioittele pätkääkään, minä todellakin rakastan ratitista kotiani.