Tipaton tammikuu

Juovaan aikaan "tipaton tammikuu" herätti minussa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta se kuulosti korvissani aika surulliselta ja pitkältä kuukaudelta. Joinain vuosina meni kuitenkin niin, että joulun ja uudenvuoden ryypiskelyt olivat imeneet mehuja niin ronskilla kädellä että tipaton tammikuu kuulosti lähes pelastukselta. Olin myös kuullut jostain että tipaton tammikuu on lähinnä alkoholistien todistelua siitä että ei ole ongelmaa, se toimikin itselleni hyvänä takaporttina. Kun tarmoa uhkuen aloitin tipattoman, niin se oli myös hyvä lopettaa sillä verukkeella, että minähän en mikään alkoholisti ole, jonka tarvisi todistaa muille omaa juomattomuuttaan.

En muista tarkalleen että kuinka monesti aloitin tipattoman tammikuun, enkä myöskään muista että olisin siinä kertaakaan oikeasti onnistunut. Mutta sen muistan että yrityksiä on ollut monia, ja joskus pääsin lähes maaliin saakka. Parinkin viikon täysjuomattomuus oli minulle suuri saavutus, ja saatoin perustella itselleni että hyvinhän tämä pari viikkoa meni, ja hyvinhän tästä voisi vielä jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta kun minähän en ole alkoholisti, niin kenelle minun pitää todistella että pystyn olla juomatta. Ja jos vaan tissuttelee kotona, niin sehän on lähes sama kuin että ei joisi ollenkaan. Niin ja synttäritkin on tammikuun puolessa välissä, sehän se olikin se juttu. Sairasta edes ajatella että tammikuussa syntyneet viettäisivät tipatonta tammikuuta, se oli se kirous minun kohdallani että tipaton ei sitten onnistunutkaan.

Tänä päivänä toki ymmärrän miksi minun tipattomat eivät tahtoneet onnistua. Sairauteni piti siitä huolen. Vaikka tahdonvoimalla kuinka yritin taistella juomishimojani vastaan, niin en siihen vaan kyennyt. Jo viimeistään viikon juomattoman jakson jälkeen alkoi taistelu ja selittelyt. Aloin etsiä syitä ja oikeutusta juomiselle, ja kyllähän se hyvä syy aina jostain löytyi. Niin hyvä syy että hyvällä omalla tunnolla sain lopettaa tipattoman ja juoda. "Ihan alkoholistien juttuja nuo typerät tipattomat, mun ei tarvitse tämmöstä turhaa kärvistelyä kestää koska en ole alkoholisti."

Tänä päivänä ymmärrän myös sen kuinka ontuvia ja sekavia nuo omat ajatukseni olivat. Siinä käy myös hyvin ilmi se, kuinka veemäisestä sairaudesta on kyse. Itsensä kieltävä sairaus. Ei yksikään alkoholisti halua myöntää itselleen, saatika muille, että alkoholi on ongelma, että minä en pärjää juomiseni kanssa. Vaikka jollain tasolla saattaisikin tiedostaa että juominen on holtitonta ja pakonomaista, niin nämä ajatukset haudattiin kyllä hyvin nopeaan jonnekkin syvälle. Ei semmoisia ajatuksia huvittanut käsitellä, ongelman myöntaminenhän olisi vaatinut toimenpiteitä, eikä alkoholisti pysty ajatella, että kykenisi elämään ilman päihteitä. Se ajatus oli itsellenikin ihan kamala, maailmanlopun julistus melkeinpä. Juominen oli osa minun persoonaa, tai juhliminen, ryyppääminenhän oli niin ällöttävä jo ihan sananakin , että en halunnut yhdistää juhlimistani moiseen. Vaikka se "juhliminen" viimeisinä aikoina olikin nimenomaan ryyppäämistä, yksin ryyppäämistä ja riutumista.

Juuri tänään oon tosi kiitollinen siitä, että saan myöntää olevani alkoholisti, raitistunut toipuva alkoholisti. Mun ei tarvitse todistella kenellekkään mitään, ei tarvitse antaa lupauksia juomattomuudesta, ei tarvitse keksiä syitä juomiselle. Jos mietin rehellisesti, niin en keksi yhtä ainuttakaan syytä miksi minun pitäsi alkaa juomaan. Olen saanut niin syvän ymmärryksen sairautta kohtaan, ja mitä se on omalla kohdallani minulle ja läheisilleni aiheuttanut, että en vaan näe sitä vaihtoehtoa että joisin. Eikä se vaadi mitään lupauksia, ei todisteluja. Muistan kuinka rakas mieheni joskus sanoi minulle, että hän ei anna enää lupauksia, ne lupailut ja selittelyt ovat jääneet hänen kohdallaan käyttävään ja juovaan aikaan. Mietin että no jopa on kumma, kai sitä nyt pitää pystyä lupaamaan jos kerta haluaa olla raitis. Mutta nyt ymmärrän että ei tarvitse. Riittää kun elää päivä kerrallaan, juuri tänään en juo. Se riittää.