Olimme kohtuuttomia kaikessa

"Ja sit kun mä flippaaan , peto on irti
Ja pöydät täyteen, maailmaa aukee, estot lähtee
Aaaa ja sylkee vaihtuu, itketään kun siltä tuntuu
Uudet hoidot pilkun aikaan, täältä pois mut kantakaa
Ja pöydät täyteen, aina kun flippaan peto on irti"

Kuinka osuva kuvaus Nadjamaisesta ryyppäämisestä, kiitos tästä Antti Tapani. Ja kun nuo sanat ottaa kirjaimellisesti, niin kuin tässä yhteydessä saa luvan tehdä, niin eihän se kovin kaunista katseltavaa ollut. Saatika ne tuntemukset seuraavana päivänä, kun olisi vaan voinut hautautua maan alle. Ne morkkikset olivat niin voimakkaita, että ei ole kerta eikä kaksi kun oon itsesäälisenä itkenyt pahaa maailmaa, miksi näin, miksi just minä, mikä helvetti mua vaivaa, jne. Ne häpeän ja huonommuuden tunteet joita keräsin sisälleni, pakkautuivat painavaksi lastiksi suoraan rintalastan alle. Kavereiden kanssa piti näille kaikille mokailuille nauraa kovaan ääneen, samaan aikaan sisälläni huusin että pitäkää nyt jumalauta se pää kiinni, mä en halua puhua näistä, mä en halua muistaa, mä en halua että te muistatte.

Mulla juovaan aikaan oli selkeesti kaksi eri juovaa persoonaa (ehkä enemmänkin, mutta kaksi selkeintä), ja nämä korostui etenkin juomisen viimeisinä aikoina. Toinen oli tämä sekopäinen flippailija, jonka elämäntehtävänä oli valloittaa maailmaa, uittaa kieltänsä mahdollismman monessa kurkussa, tehdä näyttävimmät temput, kertoa härskeimmät jutut, viihdyttää ihmisiä mitä erilaisimmin keinoin. Tämä flippailija sääti itsensä sotkuihin, ja yhtä nopeasti ja kierosti kiermurteli niistä ulos. Flippailijalla ei ollut moraalista tai toisten ihmisten kunnioituksesta minkäänlaista käryä. Mä halusin vaan olla sekaisin ja sekoilla niinku viimestä päivää. Tai oikeasti en olisi sitä halunnut, mutta en osannut muuta. Päivän ensimmäisestä huikasta asti mä istuin apukuskin paikalla, ihmiset ja tapahtumat vilisivät ohi kuin pikakelauksella. Asioita tapahtui, tein ja toimin, en ajatellut. Ei mulla ollut minkäänlaista kykyä juovuksissa ajatella tapahtumien seurauksia, tai ylipäänsä mitään. Viina vei ja mie vikisin.

Toinen tapa juoda, mikä oli se huomattavasti yleisempi viimeisinä aikoina, oli yksin "tissuttelu". Silloin en kokenut oikein edes juovani kun olin kuitenkin vaan yksin kotona, ja kukaan ei edes tiennyt että join. Sehän oli melkeinpä sama kuin olisi ollut selvinpäin, näin mä ajattelin. Vaikka totuus oli se, että yön kahussa join itseni poikkeuksetta humalaan. Se oli semmoista sivistynyttä rentoutumista mielestäni, tosin join pääsääntöisesti aina kaljaa, ja se hiukan harmitti mua , koska todella sivistynyt nainen olisi juonut viiniä.
Viiniä minä en taas juurikaan tykännyt juoda, koska kippasin sitä täysin samaan tahtiin kuin olutta, ja tuloksena oli sitten täysin holtiton känni heti alkukättelyssä. Ja mä siis nimenomaan "tykkäsin" siitä juomisesta, mieluiten join mietoja juomia aamusta iltaan kuin että tujut pöhnät ja se oli sit siinä. Eikä se kyllä edes olisi ollut siinä, vaan niihin tujuihin pöhniinkin vedettiin aina niin kauan kuin juomaa riitti ja kuppi pysyi edes jotenkin kädessä.
Tämä yksin tissuttelu oli ihan yhtä surullista kuin sekoilukin. Yksin juodessa olin useimmiten väsynyt ja masentunut. Oli pakko juoda siihen vallitsevaan masentuneiseen olotilaan, että olisi hetkellisesti edes siedettävää. Että tulisi edes hetkellisesti normaali olo. Muistan kun usein olin alkuillasta taistellut juomishimoja vastaan, ja kun lopulta päädyin juomaan, niin ajattelin ääneen että "Tää on normaali, näin tän kuulu mennä". Jostain syystä nuo sanat tuli minun päähäni toistuvasti kun hävisin viinataisteluni. Ja se oli äärimmäisen surullista, aina kun nuo sanat tuli mun päähän, mietin että tässä ei oo mitään normaalia, mikä mua vaivaa, ja saman tien pyyhin ajatukset mielestäni pois. Mä en halunnut piinata itseäni sillä ajatuksella että mulla voisi olla ongelma alkoholin kanssa.

Meitä alkoholisteja löytyy tästä maasta ihan joka lähtöön. Jotkut juovat aina yksin, lukittautuvat autotalleihin, pannuhuoneisiin, linnoittautuvat tietokoneen ääreen, valtaavat sohvan, viikkaavat pyykkejään kodinhoitohuoneessa. Toiset hakeutuvat seuraan juomaan, pitää olla häppeninkiä, elämää ympärillä, viinaanaisiaseksiä.
Yhteistä kaikille on kuitenkin se, että juomisesta tulee paha olo, se on yksinäistä/eristäytynyttä riippumatta siitä onko ympärillä porukkaa vai ei, juominen on pakkomielteistä ja pakonomaista. Hyvä vertauskuva voisi olla esim ripuli, kun ihmisellä on vatsatauti ja tulee se tunne että nyt tulee pieru, siinä samalla tiedostaa myös että sieltä tulee samalla muutakin, sitä pierua ja muuta materiaalia ei pysty tahdonvoimalla imasemaan sisään, niin että se jäisi tulematta. Tässä kohtaa ihminen juoksee persposket tiukasti nipussa pöntölle, ja siinä kohtaa kun pyllynposket rentoutuu, niin jokainen tietää mitä tapahtuu. Ripulia vastaan ei voi taistella, sama on alkoholismin kanssa. Kurapaska sairaus joka saa ihmisen  voimattomaksi alkoholin suhteen, taistelut on tehty hävittäväksi tämän sairauden kanssa.

"Olimme kohtuuttomia kaikessa". Juovaan aikaan kun mulla oli "hyvä olo", tai kun tavoittelin hyvää oloa, niin sen piti olla jotain tajunnan räjäyttävää, mun piti saada kokea hullun eufoorisia tiloja. Mä metsästin niitä tuntemuksia taukoamatta. Ja kun mikään ei oikeastaan tunnu enää miltään, niin ne keinot saada jotain eufoorisia tuntemuksia kävivät koko ajan mahdottomammaksi ja mahdottomammaksi. Niitä kuitenkin hain kovalla vimmalla, kurkottelin kuuta taivaalta. Yleensä nämä keinot saada niitä hyvän olon tunteita, tai ylipäätään mitään sen kaltaisia tunteita, olivat mulle itselleni hyvin vahingollisia. Kaikessa piti mennä äärirajoille että sain jotain tunnetta. Viimeisinä aikoina mulla ei ollut paljoa muuta keinoja saada näitä tuntemuksia kuin seksi. Se kuulostaa juuri niin surulliselta ja vahingolliselta kuin se olikin.
Juovaan aikaan kun  mulla oli paha olo, tunsin itseni maan mitättömimmäksi ja kelvottomimmaksi hyypiöksi. Mä ruoskin itseäni ja mässäilin kaikella mahdollisella negatiivisella. Olin itsesäälin kuningatar. Sain jotain sadistista nautintoa jopa siitä kun itkin omaa huonouttani ja epäreilusti kohtelevaa elämää, otin jopa kuvia itsestäni kyyneleet poskilla ja suru silmissä. Näin paha olo mulla nyt on, kaikkien pitäisi saada nähdä kuinka mä tällä tavalla kärsin. Kuuntelin itsesäälistä musiikkia ja tunsin itseni maailman kaltoinkohdelluimmaksi ihmiseksi. Oli päiviä jolloin olin niin pää syvällä omassa itsesäälissä etten päässyt edes sängystä ylös.

Raittiina eläessä minä en enää pääse kiinni noihin ääripäätuntemuksiin, eikä mulla ole siihen enää tarvettakaan. Elämä on pääsääntöisesti kovin tasaista, arjen täyttämää. Saan kiksejä tänä päivänä esim aamukahvista, syvällisistä keskusteluista, arkisista puuhista, hömpöttelystä, kirjoittamisesta jne. Mä nautin siitä että mun arki, mun elämä on minulle riittävää. Mun ei tarvitse vimmaisesti etsiä ja metsästää ääripään tunteita, tunteakseni että elän. Mä mietin juurikin menneenä viikonloppuna, kuinka onnekas mä saan olla siitä, että tavallinen on just hyvä, tavallinen riittää. Tavallinen  ei tarkoita negatiivisessa mielessä tylsää, vaan se tuo mulle turvaa, mielenrauhaa, onnea. Tunnen edelleen voimakkaita tunteita toki, oon voimakkaasti tunteva ihminen, välillä tuntuu että pakahdun onnesta ja ilosta, ja täysin tavallista on myös tuntea hetkittäin surua tai vihaa. Ne tunteet saan tänä päivänä kokea puhtaina, ilman sairauden tuomia vääristymiä.

Juuri tänään olen kiitollinen siitä mitä minulla on.