Äidin kirje päihderiippuvaiselle lapselle

Niin, sinä teit musta äidin. Opetit mua kantamaan vastuuta, opetit uudenlaista rakkautta. Sua oli helppo rakastaa vaikka itkit ja valvotit. Sua oli helppo rakastaa kun pikkusena kääryleenä katsoit silmiin, nauroit kuolasen tutin takaa, silmät kuin tuikkivat tähdet. Kun sua itketti niin syli riitti. Minä riitin. Kaksivuotiaana leikit karkulaisleikkiä, huusit "kaaarkuun" ja sitten jahdattiin pikkusta poikaa, sain sut aina kiinni ja sitten me yhdessä naurettiin.

Kasvoit isommaksi ja meidän suhde oli aina välitön ja luja. Meillä oli taistelumme, äidin tehtävä on opettaa lapselle oikea ja väärä, milloin tulee himmata ja milloin antaa palaa. Meillä oli ilon aiheemme, huumori ja hassuttelu oli meidän yhteinen juttu. Naurettiin välillä pissat housuissa meidän sekopäisille jutuille, sua oli helppo rakastaa. Lempeä, aito, välitön luonne.

Tuli niitä aikoja kun en ihan tiennyt missä mennään. Miksi muutuit, kotona ei ole hyvä olla, koulu ei kiinnosta. Olit vihainen ja vaikeasti tavoiteltava. Tää on tätä murrosikää varmasti.

Hypättiin koulun palavereissa. "Poika ei käy koulua, voisko olla päihteet mukana kuvioissa?". Mä ajattelin että nuo on jumalauta sekaisin, ei mun lapsi käyttäisi huumeita. Mikä olisi saanut mun rakkaimman voimaan niin huonosti että joutuisi käyttää aineita. Sehän on rikos. Ei se niin voi olla, tää on nyt vaan tätä murrosikää.

Mä aloin valvoo öitä kun et tullut kotiin, olit päiviä poissa. Vastasit puhelimeen kyllä, kuulostit niin väsyneeltä että sun puhe oli puuroa. Sanoit että olit väsynyt, tuut huomenna kotiin, ei pidä olla huolissaan, rakastan sua äiti, pus pus. Mä ajattelin että tuola se on yksin ja väsynyt. En mä tajunnut että sä oli huumeissa. Mä soittelin poliisille , sairaalaan, joka paikkaan. Kun poliisit tuli 5 aikaan aamulla kertomaan että oot putkassa, ajattelin vaan et onneks se ei oo kuollu.

Tuli se päivä kun piti myöntää et mä en pärjää sun kanssa. Sijoitukseen, ei sen tarvii olla pitkä pätkä. Kun nää ongelmat saadaan kuntoon niin poika pääsee kotiin. Juu, siitä on nyt yli kolme vuotta. Pian sä täytät kahdeksantoista vuotta.

Mä olin kovasti ajatellut, että kun sä lähdet opiskelemaan, kun valmistut, kun sitä ja tätä. Välillä se tuntuu epäoikeudenmukaiselta että sun entiset luokkakaverit käyvät kouluja, tanssivat vanhojen tansseja, ajavat ajokortteja, tekevät töitä, käyvät kahvilassa, uimassa, tekevät ihan tavallisia asioita. Se tuntuu vitun kurapaskalta että mä en voi iloita siitä että sä kasvat ja aikuistut.

Suru, huoli, tuska. Niitä tunteita mä tunnen kun ajattelen sua. Joskus hetkittäin oon nähnyt pilkahduksia susta, mun rakkaasta pojasta. Ne hetket on mulle, ja meille kummallekkin tärkeitä. Mutta ne on ohimeneviä. Sairaus peittää mun pojan. Sen jolla on kihara tukka, kovaääninen nauru ja iloiset silmät.

Sairaus on tasavertainen kaikkia sairastuneita kohtaan. Se ei kohtele mun rakkaita mitenkään hellemmin kuin muita, se on karua. Mä oon kertonut sulle että suojelen itseäni, vaalin mun mielenterveyttä ja muuta perhettä. Se voi olla sulle vaikeeta ymmärtää miksi en auta niinkuin sä haluat. Miksi en tuo röökiä, en kuskaa, en anna rahaa, en laske sua mukaan kun katan juhlapöytää.

Mä en voi antaa pelolle ja tunteille valtaa, jos annan itteni vajota epätoivoon, niin mä oon yhtä syvällä kuopassa kuin säkin. Mä suojelen itteeni, enkä aio mahdollistaa paskaa sairautta millään tapaa. Tää ei ole ollut helppoa, tää on ollut kaikista vaikeinta mitä oon ikinä kokenut. Mutta mä oon aika hyvin selvinnyt, olosuhteisiin nähden.

Sä tiedät että mä autan sua kun oot siihen valmis. Mä oon luvannut sen. Sen lupauksen takana mä seison ja se lupaus on täynnä rakkautta. Se apu ei tule semmoisena kuin sä haluat, vaan semmoisena kuin sä sen tarvitset. Siinä kohtaa kun oot polvillasi, niin mä teen kaiken voitavan että saan mun pojan takaisin. Mä vaan toivon että sä et kuole ennen sitä päivää.

Oot mulle rakas aina

t.Äiti