Juopon telkkariviihde

Eilen katsottiin miekkosen kanssa Voice of Finlandia. Aloin siinä miettimään kuinka juovaan aikaan mulle monikin tv-ohjelma oli tärkeä nimenomaan siksi, että siinä pystyi hyvällä omallatunnolla ottaa kuppia samalla.

Rakastin relity-sarjoja, varsinkin semmosia missä ihmiset ryypiskelivät usein. Keskellä viikkoa oli hyvä syy vetästä pienet pöhnät kun BB-talossa oli juhlat ja Temppareissa oli ryyppäämistä lähes joka päivä tarjolla. Olihan näitä muitakin, mutta nämä nyt ensimmäisinä tuli mieleen. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin nämä olivat niitä ohjelmia jotka sai mut tuntemaan oloni jotenkin hyväksi. Minä istuin sivistyneesti kotisohvalla tuopposen ääressä ja katselin kuinka toiset sekoilivat. Oli helppoa arvostella ja naureskella muiden sähläämiselle. "Ei jumalauta taas nuo panee, tosi noloo näyttää tissejä paljussa, tuo on niin kännissä että se kaatui jukkapalmun päälle, ensin tuo oli ton kanssa nuolemassa ja nytkö se jo on nurkan takana toisen kanssa, jne jne jne." Ehkä siinä sai jonkinlaisia synninpäästöjä omille töpeilleen, muutkin mokaa. Joskus tuli fiilisteltyä kuinka siistiä olis olla mukana juhlimassa, näyttää vähän mallia kuinka sitä hauskaa oikein pidetään. Tosin en kyennyt näkemään että nämä olivat nimenomaan telkusta tulevia ohjelmaformaatteja joissa pääasiassa parikybäset lapsettomat sinkut säätivät ja tarjosivat kansalaisille viihdettä.

Idols, Voice ja Vain elämää olivat taas ohjelmia joita oli kiva fiilistellä pienessä kännissä. Itkun tirautus tuli puhdistavasti silloin tällöin, ja biisit kolahteli muutenkin humalassa. Välillä tuntui kuin olisi ollut keikalla fiilistelemässä, ja välillä taas ajatukset lähti laukalle ja kuvittelin itse olevani jossain talentti-kisassa mukana.

Kumman kaa oli mulle tosi  tärkeä ohjelma koska se tuli mukavasti arki-iltoina siinä ennen puolta yötä. Anneen ja Elluun pystyin samaistua niin hyvin että naama oli kuin naantalin aurinko koko ohjelman ajan. Jälkeenpäin ajateltuna ne kaikki tragikoomiset tempaukset ja kohtaukset olivat vähän niin kuin otoksia mun elämästä. Niitä katsellessa omat mokat tuntui vitsikkäiltä, olin jopa välillä ylpeä kun sain tuntea niin suurta samaistumista näihin naisiin. Muistan kuinka somessa ihmiset jakelivat joskus jotain Kumman kaa-klippejä ja memejä, se jotenkin toi minulle hyväksyntää, ihmiset tykkäävät tommosista ryypiskelevistä naisista joille sattuu ja tapahtuu, tietäisivätpä vaan mimmoista arvokasta viihdettä minä voisin heille tarjota. Tosin en ihan kyennyt näkemään että kyse oli todellakin tv-sarjasta. Tosi elämän Kumman kaa olisi kertomus kahdesta alkoholistinaisesta, ei siinä mitään kovin hohdokasta ja vitsikästä siinä perspektiivissä ole.

Raististumisen jälkeen mulla ei ole ihan hirveästi ollut mielenkiintoa samanlaisiin sarjoihin, tai ainakaan samoista syistä. Jotenkin eilen tuli ajatus päähäni että olenko jopa vältellyt näitä ennen niin rakkaita ohjelmia. En ainakaan tietoisesti mutta ehkä alitajunnassa on ollut joku ajatus että nää ei ole enää minua varten, koska ryyppääminen on tosiaan niin vahvasti liittynyt mun kohdalla näihin.

Eilen illalla nousi taas kiitollisuus pintaan. Vesilasi kourassa, rakkaan ihmisen kanssa katsoimme yhdessä Voicea ja ihan vaan siksi koska se on niin kiva sarja. Saa nähdä ihmisten itsensäylittämisiä, onnistumisia, heittäytymistä, suuria tunteita. Suuria tunteita sitä itsekin siinä samalla saa kokea. Enää mikään ohjelma tai tapahtuma ei ole minulle tekosyy juoda, saan vaan puhtaasti nauttia viihteestä jota meille telkkarista tarjotaan. Hieno oivallus tämäkin.