Äidin kirje päihderiippuvaiselle lapselle

Niin, sinä teit musta äidin. Opetit mua kantamaan vastuuta, opetit uudenlaista rakkautta. Sua oli helppo rakastaa vaikka itkit ja valvotit. Sua oli helppo rakastaa kun pikkusena kääryleenä katsoit silmiin, nauroit kuolasen tutin takaa, silmät kuin tuikkivat tähdet. Kun sua itketti niin syli riitti. Minä riitin. Kaksivuotiaana leikit karkulaisleikkiä, huusit "kaaarkuun" ja sitten jahdattiin pikkusta poikaa, sain sut aina kiinni ja sitten me yhdessä naurettiin.

Kasvoit isommaksi ja meidän suhde oli aina välitön ja luja. Meillä oli taistelumme, äidin tehtävä on opettaa lapselle oikea ja väärä, milloin tulee himmata ja milloin antaa palaa. Meillä oli ilon aiheemme, huumori ja hassuttelu oli meidän yhteinen juttu. Naurettiin välillä pissat housuissa meidän sekopäisille jutuille, sua oli helppo rakastaa. Lempeä, aito, välitön luonne.

Tuli niitä aikoja kun en ihan tiennyt missä mennään. Miksi muutuit, kotona ei ole hyvä olla, koulu ei kiinnosta. Olit vihainen ja vaikeasti tavoiteltava. Tää on tätä murrosikää varmasti.

Hypättiin koulun palavereissa. "Poika ei käy koulua, voisko olla päihteet mukana kuvioissa?". Mä ajattelin että nuo on jumalauta sekaisin, ei mun lapsi käyttäisi huumeita. Mikä olisi saanut mun rakkaimman voimaan niin huonosti että joutuisi käyttää aineita. Sehän on rikos. Ei se niin voi olla, tää on nyt vaan tätä murrosikää.

Mä aloin valvoo öitä kun et tullut kotiin, olit päiviä poissa. Vastasit puhelimeen kyllä, kuulostit niin väsyneeltä että sun puhe oli puuroa. Sanoit että olit väsynyt, tuut huomenna kotiin, ei pidä olla huolissaan, rakastan sua äiti, pus pus. Mä ajattelin että tuola se on yksin ja väsynyt. En mä tajunnut että sä oli huumeissa. Mä soittelin poliisille , sairaalaan, joka paikkaan. Kun poliisit tuli 5 aikaan aamulla kertomaan että oot putkassa, ajattelin vaan et onneks se ei oo kuollu.

Tuli se päivä kun piti myöntää et mä en pärjää sun kanssa. Sijoitukseen, ei sen tarvii olla pitkä pätkä. Kun nää ongelmat saadaan kuntoon niin poika pääsee kotiin. Juu, siitä on nyt yli kolme vuotta. Pian sä täytät kahdeksantoista vuotta.

Mä olin kovasti ajatellut, että kun sä lähdet opiskelemaan, kun valmistut, kun sitä ja tätä. Välillä se tuntuu epäoikeudenmukaiselta että sun entiset luokkakaverit käyvät kouluja, tanssivat vanhojen tansseja, ajavat ajokortteja, tekevät töitä, käyvät kahvilassa, uimassa, tekevät ihan tavallisia asioita. Se tuntuu vitun kurapaskalta että mä en voi iloita siitä että sä kasvat ja aikuistut.

Suru, huoli, tuska. Niitä tunteita mä tunnen kun ajattelen sua. Joskus hetkittäin oon nähnyt pilkahduksia susta, mun rakkaasta pojasta. Ne hetket on mulle, ja meille kummallekkin tärkeitä. Mutta ne on ohimeneviä. Sairaus peittää mun pojan. Sen jolla on kihara tukka, kovaääninen nauru ja iloiset silmät.

Sairaus on tasavertainen kaikkia sairastuneita kohtaan. Se ei kohtele mun rakkaita mitenkään hellemmin kuin muita, se on karua. Mä oon kertonut sulle että suojelen itseäni, vaalin mun mielenterveyttä ja muuta perhettä. Se voi olla sulle vaikeeta ymmärtää miksi en auta niinkuin sä haluat. Miksi en tuo röökiä, en kuskaa, en anna rahaa, en laske sua mukaan kun katan juhlapöytää.

Mä en voi antaa pelolle ja tunteille valtaa, jos annan itteni vajota epätoivoon, niin mä oon yhtä syvällä kuopassa kuin säkin. Mä suojelen itteeni, enkä aio mahdollistaa paskaa sairautta millään tapaa. Tää ei ole ollut helppoa, tää on ollut kaikista vaikeinta mitä oon ikinä kokenut. Mutta mä oon aika hyvin selvinnyt, olosuhteisiin nähden.

Sä tiedät että mä autan sua kun oot siihen valmis. Mä oon luvannut sen. Sen lupauksen takana mä seison ja se lupaus on täynnä rakkautta. Se apu ei tule semmoisena kuin sä haluat, vaan semmoisena kuin sä sen tarvitset. Siinä kohtaa kun oot polvillasi, niin mä teen kaiken voitavan että saan mun pojan takaisin. Mä vaan toivon että sä et kuole ennen sitä päivää.

Oot mulle rakas aina

t.Äiti

Alkoholismi hajottaa läheisen

Jokaista Suomen n.400 000 päihderiippuvaista kohden on vähintäänkin kourallinen läheisiä jotka tavalla tai toisella kärsivät. Siitä voi pikaisesti ynnäillä kuinka monta ihmistä päihderiippuvuus tässä maassa koskettaa, mimmonen syöpä päihderiippuvuus sairautena on.

On vanhempia kiikuttamassa ruokakasseja, silottelemassa tietä, maksamassa laskuja, valvomassa öitä, syyllistämässä itseään. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Onko tämä minun vikani? Päihderiippuvaista katsoessa näkee sen oman lapsensa, tätä ihmistä minun kuuluu suojella, oman henkeni uhalla minun kuuluu taistella. Kuinka voisin hylätä oman lapseni, olenko julma jos en nyt lähdekkään pelastamaan? Nyt se on taas niin kiltti ja kultainen, eilen se haukkui idiootiksi, jos nyt vaan teen mitä pyydetään niin ehkä minua ei enää syyllistetä. Ostan uuden hupparin revityn tilalle, maksan laskun ettei sähköt katkea. Haukun lapseni narkkarikaverit alimpaan helvettiin, tuhoavat minun lapseni elämää. Kuinka itse pärjään nyt kun kaikki rahat meni taas toisen huumevelkoihin.

Kuinka monta lasta elää siinä ymmärryksessä että epänormaali on normaalia. Se on tavallista että vanhempi on aina kännissä, poissaoleva, vihainen, pelottava, väsynyt. Lapsi tottuu siihen että hänen kunniatehtävänsä on kantaa jääkaapista kylmiä juomia, siitä saa kehuja, reipas tyttö. Tottua siihen että tutusta ihmisestä muuttuu aina välillä toisenlainen, holtiton, sekopäinen, itkuinen, väsynyt. Aamuisin lapsi tietää että äiti tai isä ei välttämättä herää vaikka kuinka ravistelisi hereille. Lupaukset ovat sanahelinää, ulkomaanmatkoista, uintireissuista, poneista ja uudesta pyörästä voidaan puhua pilvilinnoja maalaillen. Mutta ikinä ei voi luottaa, pettymykset ovat arkipäivää.

Kuinka monta puolisoa repii hiuksia päästään ja huutaa kitarisansa hajalle kun se vitun alkoholisti tampio ei voi olla juomatta. Oma puoliso inhottaa, siinä se nyt taas makaa tajuttomana, tai laulaa keskellä yötä Jamppa Tuomista. Pelko ohjaa toimintoja, mitä jos se taas tulee pullon kanssa kotiin? Mitä jos mä nyt suututan sen ja se taas lähtee baariin? Mitä jos se nyt suuttuu kun sanon että älä mene, sitten se ainakin menee. Taas löytyi piilopulloja, kaadanko nämä pois, vai esitänkö etten löytänytkään. Elämä on kuin painekattila. Paine on koko ajan, pelko siitä että pian räjähtää, kiehuu yli. Miltä se tuntuu jäädä toistuvasti päihteelle toiseksi? Vaikka kuinka yrittää rakastaa ja olla rakastettava, niin jää aina toiseksi. Tilanteita oppii lukemaan, nyt se käyttäytyy noin, pian aukeaa korkki. Nyt on taas tuo samea katse, pian saan kuulla olevani huora ja kelpaamaton, en kelpaa kenellekkään, säälistä tuo ihminen on minun kanssani.

Siskot ja veljet kantavat huolta, kokevat riittämättömyyden tunteita. Ystävät ja työkaverit katsovat vierestä ihmisen tuhoa, voinko auttaa, kuinka voin auttaa, taasko mun pitää valehdella ton puolesta.

Läheisriippuvuus on sairaus johon läheiset sairastuvat alkoholistin tai addiktin rinnalla. Se saa ihmisen hajoamaan kappaleiksi, menettämään omanarvontuntonsa, käyttäytymään sekopäisesti ja epätoivoisesti. Päihderiippuvainen vetää koko perheensä samaan monttuun itsensä kanssa. Sielä montussa kehitellään peitetarinoita kun ei päästäkään sukulaistytön rippijuhliin, peitellään mustelmia, itketään ja riehutaan. Sielä montussa pelätään, pidetään kulisseja. Jos me nyt valehdellaan toisillemme että kaikki on hyvin, niin voisiko asiat kääntyä hyväksi? Sielä montussa petetään lupauksia, uskotaan aina uudestaan ja uudestaa, petytään kerta toisensa jälkeen.

Yhtä lailla kuin päihderiippuvuudesta, niin myös läheisriippuvuudesta voi päästä toipumaan. Minä oon saanut läheltä nähdä kuinka rikkinäinen ihminen pääsee eheytymään, olen saanut myös itse kokea toipumista läheisriippuvuudesta. Läheisriippuvuudesta ja siitä toipumisesta voit lukea enemmän täältä.

Yksi läheinen kerran tuumasi, että onneksi hän on säästynyt alkoholismi-sairaudelta, ja päässyt "vain" läheisriippuvuudella. Siitä tulikin hyviä ajatuksia ja keskustelua. Ei ole olemassa "vain läheisriippuvuutta". En osaa sanoa kumpi on kamapalmpi kohtalo, eikä minun tarvitsekkaan, varmaa on se että kumpikin hajottaa. Läheisen tuska ja sieltä kumpuavat ajatus/toimintamallit ovat täysin verrattavissa päihderiippuvaisen toimintamalleihin. Oli kyse sitten läheisriippuvuudesta tai alkoholismista, niin se varjostaa ihmisen koko elämää, kaikilla elämän osa-alueilla.

Minä tiedostan hyvin sen, että alkoholismini lisäksi olen läheisriippuvainen. Alkoholismi on minun primääri sairaus, josta olen päässyt toipumaan, kiitos laadukaan päihdehoidon. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että kun olen päässyt toipumisen tielle, niin pystyn hoitamaan itseäni kokonaisvaltaisesti. Olen oppinut näkemään myös läheisriippuvuuden oirehdintoja, ja tekemään tarvittavia muutoksia elämässäni, jotta säilytän mielenrauhan ja tyyneyden. Se ei ole ollut helppoa. Monet väännöt olen käynyt itseni kanssa, miettinyt että teenkö nyt oikein. Onneksi minun ei tarvitse tänä päivänä olla yksin. Vertaisten kanssa puhumalla saan asioihin oikeat mittasuhteet, ja ymmärrystä itseäni kohtaan. Olen oppinut luottamaan itseeni ja valintoihini. Olen oppinut tekemään valintoja ja päätöksiä itse, sekään ei ole itsestäänselvyys. Vielä jokin aika sitten, mitä pienimmätkin valinnat tuntuivat lähes ylipääsemättömiltä, mitä jos valitsen väärin, mitä jos toiset tuomitsevat, mitä jos joku pettyy. Olen saanut rohkeutta olla oma itseni, seistä omilla jaloillani ja luottaa siihen että elämä kantaa. Joskus teen huonoja ratkaisuja, mutta siihen ei maailmani enää kaadu. Virheistä ja kompastuksista saan tänä päivänä ottaa opikseni. Juuri tänä aamuna olen kiitollinen siitä että olen saanut mahdollisuuden toipua.

Kiitollisuus

Kiitollisuus on tunne joka on saanut minut valitsemaan raittiuden jokainen aamu jo reilun vuoden ajan. Kiitollisuus siitä että saan elää alkoholista vapaata elämää, kiitollisuus siitä mitä näen ympärilläni. Kiitollisuus siitä että saan kohdata itseni ja tunteeni ilman häpeää, kieltoja, ilman että alkoholi määrittelee minua millään lailla.

Varsinkin raittiuden alkuaikoina sain alati törmätä uusiin oivalluksiin kiitollisuuden aiheista. Ne kiitollisuuden aiheet ovat tulleet minulle jo tutuiksi, mutta eivät ole menettäneet merkitystään. Kaikkeen tottuu, raittiuteenkin tottuu, mutta kiitollisuutta ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Kiitollisuutta voi ruokkia, tai sen voi haudata epäkohtien alle. Pyrin siihen joka päivä että kiitollisuus on vallitseva tunne. Se ei vaadi omavoimaista härkäpäistä hyvien asioiden etsimistä, vaikka hampaat kirskuen, omavoimainen itsekkyys ennemminkin tukahduttaa ja tappaa kiitollisuuden. Ennemmin koen että kiitollisuus kumpuaa luovuttamalla omapäisyyden. Hyväksymällä asiat niinkuin ne on, niin hyvät kuin huonotkin asiat, annamme kiitollisuudelle tilaa. Voin valita, kumpaa ruokin, hyviä asioita elämässäni, vai niitä epäkohtia. Pyrin siihen että valitsen joka päivä positiivisuuden.

Kaikki päivät eivät voi olla niitä masterpiecejä. Esimerkiksi viime viikolla kun lähes koko perhe sairasti vatsatautia, ja oma olo oli kuin jyrän alle jäänyt, oli vaikeaa siinä hetkessä tuntea mitä suurinta kiitollisuutta. Kyllä sapetti että piti olla kipeä, ja siitä omasta olosta tuli elävästi mieleen krapula, oli aikasta inha fiilis. Tämmöisinä päivinä voin ajatella että tämäkin menee ohi. Ja niinhän se meni, se hetkellinen kurjuuden tunne on enää muisto vain. Saan kuitenkin olla kiitollinen siitä että tänä päivänä saan sairastaa rauhassa, saan antaa itselleni aikaa levätä. Mietin myös että ennen vanhaan tuohon sairastamiseen olisi voinut hyvinkin liittyä bonuksena krapula, juomishimot, kuivahumala, kaikki se henkinen taakka mitä minulla oli juovaan aikaan. Kiitollinen saan olla siitä, että huono olo meni ohitse lepäämisellä, ennen huono olo oli vallitseva tila päivästä toiseen. Hassulta saattaa kuulostaa, mutta olin myös erittäin kiitollinen siitä, että kun lapset yöllä heräsivät oksentamaan, niin minä heräsin muitta mutkitta auttamaan heitä. Sain lohduttaa ja pestä yrjöämpäreitä, peitellä takaisin uneen. Juovaan aikaan tilanne olisi saataanut olla toinen. Olisin voinut olla kännissä, krapulassa, vihainen ja tympiintynyt siitä että joutuu nyt yöllä herätä yrjöpuuhiin. Olisi voinut olla tilanne että en olisi edes herännyt.

Listaan muutaman kiitollisuuden aiheen, joihin saan törmätä harva se päivä arjessa. Nämä kiitollisuuden aiheet ovat minun raittiuden iloisia roiskeita

-Aamut, joka aamu saan herätä ajatus kirkkaana uuteen päivään, ilman eilisen taakkaa ja huolta tulevasta. Ilman jyskyttävää krapulaa ja morkkista.

-Olen saanut luopua omavoimaisuudesta, hurjista päätöksistä olla juomatta, elää terveellistä elämää, ja pettyä itseeni joka kerta. Näissä asioissa en joudu enää pettymään vaan saan elää juuri niin terveellisesti kuin haluan, koen siitä suurta kiitollisuutta.

-Voin hypätä autonrattiin koska vaan. Jos on tarve startata aamulla kello 6, niin se ei tuota mitään ongelmaa. Voin sopia että haen teinin perjantaina yhdeksältä illalta, eikä se vaadi minulta ponnisteluita mihkään suuntaan.

-Saan käydä kaupassa ilman pelkoa siitä että mitä mukaan saattaa tarttua. Kaljahyllyt eivät ole enää vihollinen, sielä ne hyllyt pönöttää ja voin kulkea niiden ohitse hyvillä mielin. Lähes poikkeuksetta kun käyn illalla kaupassa siinä pikkasta vaille 9, koen suurta kiitollisuutta siitä, että mun ei tarvitse hävetä ostoksiani. Tänä päivänä voin hyvillä mielin ostaa sitä mitä haluan, häpeälliset kaljat ei enää päädy pikapikaa ostoskoriini.

-Olen kiitollinen siitä että uskallan vastata puhelimeen ja avata laskuja. Ilman tukahduttavaa oloa siitä, että mitä multa nyt vaaditaan, kuka helvetti soittaa tämmösestä numerosta, mitä olen unohtanut jne

-Olen kiitollinen siitä että saan hyvillä mielin katsoa ihmisiä silmiin, ilman häpeää. Kohdata ihmisiä kaupassa, kadulla, tapaamisilla, ilman tunnetta että nyt ahdistaa, pitäisi luikkia pakoon.

-Olen kiitollinen siitä että saan luottaa itseeni, rakastaa itseäni. Olen kiitollinen siitä että saan luottaa ympärillä oleviin ihmisiin ja rakastaa heitä. Pelot eivät ohjaa tunteitani.

-Olen kiitollinen siitä että saan antaa itselleni aikaa tehdä minulle tärkeitä juttuja. Hemmotella ja helliä itseäni. Ennen vanhaan ainut asia millä koin hemmottelevani itseäni ja millä tavoin annoin itselleni omaa aikaa oli juominen. Tänä päivänä voin köllötellä sohvalla, nauttia kupin kahvia, kirjoittaa, käydä rentouttavassa kylvyssä, kävelyllä, mitä ikinä keksinkään. Minulla on vapaus tehdä asioita joista tulee hyvä mieli, joita sillä hetkellä tarvitsen.

-Olen kiitollinen siitä että saan lukea lasten kanssa iltasadun ja laittaa heidät rauhassa nukkumaan, jutella teinien kanssa päivän kuulumiset ilman hoppua. Ne ovat mun tähtihetkiä, joista nautin suunnattomasti. Mulla ei ole enää kiire juomaan.

-Läheisyys, olen kiitollinen siitä että mulla on luotettava kumppani jonka lähellä on hyvä olla. Mulla ei ole pakonomaista tarvetta hakea hellyyttä ja kehuja, mikä paikkailisi omaa kelvottomuuden tunnettani. Saamme vapaasti olla yhdessä, keskustella, hömpötellä, jakaa yhteistä elämää. Seksi ei ole velvoite, suoritus, keinottelua tai hyvittelyä, vaan hyvän olon lähde. Juovaan aikaan mulla oli hyvinkin erilainen suhde kaikenlaiseen läheisyyteen.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kiitollisuuden aiheita omassa elämässäni on niin paljon kuin vain haluan ja ehdin näkemään. Joka päivä saan kohdata uusia asioita joista saan olla kiitollinen. Myös huonompina päivinä saan olla kiitollinen siitä, että mulla on mahdollisuus kokea vastoinkäymiset, ja selvitä niistä raittiina.







-

Juoko alkoholisti joka päivä? Miltä alkoholisti näyttää?

Minullakin on ollut se käsitys aikanaan että alkoholisti on vasta siinä kohtaa kun keittoa kipataan aamusta iltaan seitsemänä päivänä viikossa. Semmoinen yleinen käsitys on, että alkoholisti ei tee muuta kuin juo, örisee, sammuilee, näkee viinapiruja jne. Toki alkoholisti voikin olla juuri tuommoinen siinä kohtaa kun sairaus on edennyt jo hyvin pitkälle, mutta yhtä hyvin alkoholisti voi olla työnsä hyvin hoitava sairaanhoitaja tai vaikkapa menestynyt asianajaja. Alkoholismilla on niin monta kasvoa kuin on alkoholisteja : naisia, miehiä, nuoria, syrjäytyneitä, menestyneitä, kauniita, urheilullisia jne. Yhdestä ainoastakaan vastaan tulevasta ihmisestä ei voi pelkän ulkonäön perusteella sanoa että onko hän sairastunut päihderiippuvuuteen, lukuunottamatta pikkulapsia.

Minulla, kuten alkoholisteilla yleensäkin, oli äärettömän vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa omaa sairauttani, alkoholismi on itsensä kieltävä sairaus. Lukuunottamatta viimeistä n. puolentoista vuoden loppuluisuani, join pääsääntöisesti vain viikonloppuisin. Ennen lapsia oli toki hurjia usean päivän turnajaisia ja lomilla tuli juotua harva se päivä, mutta yleisestikkin ajatellaan että nuoruuteen kuuluu railakas juhliminen, lomilla sitä tulee tissuteltua jne. Eikä kukaan pidä pahana viikonlopun saunakaljaa tai viinilasillista. Kaikista hurjista nuorista ei tokikaan tule alkoholisteja, eikä viinilasi viikonloppuna, tai lomalla terassikierros tee vielä kenestäkään alkoholistia. 

Minä luulin olevani olevani kohtuukäyttäjä, tai no loppua kohden suurkuluttaja. Vaikka juomiseni oli erittäin humalahakuista ja holtitonta, en kyennyt näkemään että olen sairas. En pystynyt ymmärtää että minun viikonlopputissuttelu olisi voinut mitenkään päin olla sairautta. Näin ympärilläni vain enemmän juovia ihmisiä joihin vertasin omaa juomistani. En osannut nähdä että minulla oli pakottava tarve saada viikonloppuna juoda, se oli minun palkinto raskaasta viikosta ja ansaittu pieni nollaus. Usein ne nollaukset kuitenkin päätyi siihen että olin umpitunnelissa yöllä, vaikka lapset olivatkin kotona, ja seuraava päivä meni sängyn pohjalla, se oli sitä tehokasta rentoutumista. Kun lapset olivat pieniä niin en voinut kuvitellakaan lapsivapaata iltaa jolloin olisin oikeasti voinut levätä. Silloin kuului vetästä korkkarit kattoon ja pikkarit salkoon, juoda ja juhlia tappiin asti. Se oli ainut mitä osasin tehdä kun lapset eivät olleet kotona. 

En voinut kuvitella olevani alkoholisti koska äärimmäisen harvoin join aamutasureita, se kuului vain erikoistilanteisiin. Mielestäni se ei ollut yhtä jaksoista juomista kun aloitin uuden juomisen vasta kun olin kärsinyt edellisen krapulan jollain tasolla. Mielestäni en voinut olla alkoholisti koska aloitin juomaan yleensä vasta kun lapset olivat menneet nukkumaan, en halunnut että lapset näkivät minua humalassa. Toki lapseni ovat nähneet minua kännissä jos ovat yöllä heränneet pissalle, tai jos musiikki on ollut liian kovalla, ja takuuvarmasti olen ollut vielä kännissä kun lapset ovat kuudelta aamulla heränneet pirteinä. Silloin äiti on kömpinyt lapsen viereen sohvalle "katsomaan" aamupiirrettyjä. Vaikka olin pettynyt itseeni ja tilanne ahdisti, taas kävi näin, niin silti käyttäyttäytymiseni oli mielestäni normaalia. Halusin uskotella itselleni niin, viikonloppu ja kaikki, silloin voi ihmiset hiukan rentoutua.

Mitä minulle sitten lopulta tapahtui? Kuinka pakka levahti lopullisesti käteen? Jäädessäni pikkuisten vuoroviikkoäidiksi minulta poistui joka toiselta viikolta vastuu pienimmistä lapsista, isommat lapset olivat isällään joka toinen viikonloppu ja pari päivää viikolla. Sain heti siltä seisomalta enemmän mahdollisuuksia juoda, ja minähän käytin ne hyvin hyödykseni. Aloin myös ajatella että isommat lapset ovat jo niin isoja ettei heitä haittaa jos äiti "vähän" juo, he eivät mielestäni voineet siitä millään tapaa kärsiä koska olivat jo niin isoja, kovasti väärässä olin. Pikkuhiljaa tilanne alkoi mennä siihen että masennuin syvästi, ja jäin pitkälle sairauslomalle. Minulla ei ollut enää työtäkään mikä olisi haitannut juomistani. Muuta ei tarvittu, sairaus hoiti homman himaan ihan itsellään. Oikeutin juomistani mm sillä että olin niin masentunut ja minulla oli rankkaa, en osannut nähdä että juominen aiheutti masennuksen. Viikot jolloin kaikki lapset olivat kotona, saivat minut jotenkin pysymään arjessa kiinni, silloin piti skarpata. Se oli aikamoista suorittamista ja loppua kohden tunsin oloni jatkuvasti huonoksi ja kelvottomaksi, häpesin itseäni, minua inhotti katsoa peilistä. Ulospäin tahdoin kuitenkin näyttää hyvältä, se oli rankkaa ja siksi aloin eristää itseäni ympäröivästä maailmasta. Ainoastaan somessa oli turvallista, sielä sain näyttää itsestäni mitä halusin, kaunistella ja valehdella. Somessa ollessani koin ajoittain olevani vielä hengissä, että minä ohjaan elämääni. Todellisuudessa olin istunut apukuskin paikalla jo reilu 20 vuotta. 

Minun pohjani tuli vastaan kun olin vaan yksinkertaisesti niin loppu. Loppu ja hajalla, pelkäsin menettäväni kaiken mitä minulla on. Eikä se varmasti kaukana ollut. 

Otsikon kysymyksiin on helppo vastata. Alkoholisti ei välttämättä juo joka päivä tai joka viikko, alkoholisti voi olla juomatta kuukauden tai jopa vuosia, juomatta oleminen ei ole sama asia kuin raitistuminen. Alkoholisti voi olla tuurijuoppo tai tissuttelija, ja kaikkea siltä väliltä ja ympäriltä. Miltä alkoholisti näyttää? Alkoholisti voi näyttää ihan miltä vaan. Minulle tärkein alkoholisti näyttää minulta.

"Vain juoppojutut"

Toipuminen ja asioiden/tilanteiden oivaltaminen omalta juovalta ajalta on ollut todellakin hieno ja silmät avaava matka. Olen oivaltanut paljon kipeitä asioita joiden edessä olen murtunut, asioita joiden työstämiseen on tarvittu suuria tunteita, surua, tuskaa, luopumista. Vertaistuki ja tuntemuksista/tapahtumista puhuminen on auttanut pääsemään näistä kipeistä asioista eteenpäin, hyväksymään tapahtumat osana sairauttani. On myös paljon oivalluksia jotka olen ottanut vastaan huvittuneena, olen kiitollinen siitä että joitain oivalluksia olen saanut käsitellä myös huumorin kautta.

Hoidossa ollessani luin Kalle Lähteen Happotesti-kirjan, taisin lukea sen jopa kahteen kertaan, tämä kirja oli mulle tosi tärkeä henkireikä rankan hoidon keskellä. Tunsin suurta samaistumista kirjan päähenkilön sielunmaisemaa kohtaan, nauroin monet kerrat ääneen, kun tunnistin omia ajatuksiani ja tapahtumia. Kuinka selittelin itselleni epänormaaleja tilanteita, kuinka todellisuudentajuni oli hyvinkin puutteellinen. Vaikka kirjan päähenkilö Joonatan olikin mies, ja hyvin erilaisissa kulisseissa hääräävä juoppo, niin koin vahvaa samaistumista.

Vain juoppojuttuja:

Se kun hiipparoit mahdollisimman reteästi tölkkipussin kanssa lähikauppaan, kyllähän nyt kuka hyvänsä voi palautella tyhjiä tölkkejä. Joku varmaan ajattelee että mulla on ollut viikonloppuna juhlat ja nyt palautan nämä kavereiden kanssa kumotut tölkit. Ja onhan sielä kolme vissypulloa seassa, ne on hyvä laittaa tasaisin väliajoin palautuskoneeseen, että kukaan ei luule että juon vain alkoholia. Tölkkien palauttaminen on siinä mielessä inhottavaa että näkee kuinka paljon on tullut todellisuudessa juotua, mutta toisaalta hyvä juttu kun rahat on lopussa ja panteilla pystyy pelastamaan tämän hetkellisen köyhyyden. Oikeastaan hyvä että on tullut juotua että saa nyt tähän hätään rahaa. Mutta kuka on keksinyt että yksittäisiä kaljatölkkejä ei nosteta hyllyille vaan ne pitää oikeesti kaivaa avatusta 24-packista? Pitää kyykkiä lattianrajaan ja yksitellen kauhoa tölkkejä sieltä, ääreisnoloa jos joku nyt näkee mut tässä kyykkimässä, kolina vaan käy. Pahinta jos sielä päkissä olis vaan muutama kalja, ja joutuisi repimään auki uuden päkin, siitä kuuluu niin kova ääni että koko kauppa kahahtaa.

 Lastaat kassahihnalle tiistai-iltana kuusi kaljaa ja muutaman lonkeron. Ensinnäkin ärsyttää että mun lähikaupassa käy naapureita ja tuttuja, kiva nyt koittaa tehdä alkoholiostoksia rauhassa kun joka hyllyn takaa vilahtelee tuttuja, nostan suurieleisesti kaurahiutalepaketin kassalle, ehkä noita juomia ei niin huomaa jos maastouttaa ne hiutalepaketin taakse? Vituttaa että töissä on nyt sama kassaneiti kuin eilen samaan aikaan, ihme kyyliä nuo kassat, eikö niillä voisi joskus olla vapaapäivä, tai edes ruokatauko että tulisi vaihtuvuutta tähän kassahenkilökuntaan. Sanoisinko ääneen juhlista joita järjestän työkavereille (juu en ole edes töissä), voisinkohan sanoa että ostan juomat naapurissa asuvalle juopolle? Sehän olisi hyvä teko, kotiinkuljetuksena kyvyttömälle alkoholistille juomia. Ehkä voisin sanoa että oluet ovat mun miehelle kun katsotaan illalla matsia (ei, minulla ei ollut edes miestä, saatika juovaa sellaista, tuleekohan joku matsi telkkarista) ja itse saatan hörpätä 1-2 lonkeroa seuraksi. Usein tulin kuitenkin siihen tulokseen että selittelyt olisivat kuulostaneet vaan alkoholistin löpinöiltä, ja semmoinen minä en ollut, joten tyydyin käymään nämä vilkkaat ajatukset omassa päässäni. Juomat sukkelaan muovipussiin niin että kaurahiutalepaketti kuultaa pussista, kuka muuten ylipäätään suunnittelee kaupan muovipussit niin että niistä kuultaa ihmisen ostokset, lähes kunnianloukkaus tämä tämmönenkin.

Kotiin päästyä asettelen juomapussin jääkaappiin alahyllylle. En viitsi ottaa niitä pois pussista koska jääkaappi näyttäisi ikävältä, ei ole kiva kun keskellä viikkoa on tölkkejä hyllyllä, siitä tulee jotenkin paha mieli. Ajattelen että tuola alahyllyllä kun on tuo pussi niin sielä voisi hyvin olla esim vihanneksia odottelemassa kokkailua, jos nyt hypoteettisesti ajateltuna joku sattuisi vilkaista jääkaappiini. Isoimmat kulaukset alkuun on hyvä ottaa vessassa, en tykkää siitä ajatuksesta että joku naapuri saattaisi kulkea ohi ja nähdä minut ikkunasta niska kenossa huikalla. Tyhjiä tölkkejä en halua laittaa tiskipöydälle koska näyttäisi siltä että täälä asuu joku alkoholiongelmainen. Tyhjikset suoraan pussiin ja mieluiten pussi rappusten alle piiloon. Tyhjispussin ei sovi olla keskellä viikkoa aitiopaikalla keittiössä.

Muutaman juotua alkaa tulla seurankipeä olo, ajatus käy laukalla ja tunnen kuinka hyvää läpyskää nyt irtoaa. Liityn whatsupp- ryhmän juttuihin mukaan ja saan tuntea olevani hauska ja nokkela. Ääniviestejä ei sovi nyt kyllä laittaa kun kalja menee ikävästi kielen päälle, ehkä pari sanaa voin sanoa, siitä ei ehkä huomaa että olen ottanut mitään. Vai heittäydynkö hurjaksi ja sanon että juon kaksi tänään, kyllähän ihmiset joskus voi juoda pari ihan omaksi ilokseen rentoutumisen merkeissä?

Jahas, aika nopsaa tuli kumottua nyt kaikki juomat kaapista, pussi on surullisen tyhjän näköinen. Baarista saa toki lisää, mutta raha on nyt tiukassa. Jääkaapissa on sen varran ruokaa että pärjään pari päivää. Tuntuu inhottavalta että käytän nyt viimeiset rahat taksikyyteihin ja pariin halpaan bisseen, mutta toisaalta se raha olisi voinut kulua muuhunkin. Yhtä hyvin voisin olla höveli shoppailija, olisin voinut ostaa vaikka 50e edestä naamarasvoja, onneksi en sentään niin holtiton rahankäyttäjä ole. Ihan hyvillä mielin voin siis käyttää nämä rahat itseeni, piristän tylsää iltaani.
Soitto taksille ja pikainen lookin päivitys. Viikolla ei sovi olla liian hienona liikkeellä, luulevat vielä joksikin lumpuksi. Kevyt meikki ja ehkä jotain kasvoja piristävää huulipunaa, hiukset huolettomalle reippaalle ponnarille. Jalkaan kevyet valkoiset tennarit ja farkut, tähän sopii kaveriksi ohut valkoinen neule. Valkoinen on neitseellinen väri, tunnen itseni herttaiseksi ja lähes pyhäksi, ei muuta kuin menoksi.

Ristin sormeni ettei nyt vaan olisi ajossa kukaan tuttu taksikuski, psyyke ei nyt kestäisi sen suurempia selittelyitä. Noh, sen verran nyt pitää kuitenkin huolettomasti taksissa aina jutella, että tulee selväksi että en ole mitenkään kummemmin humalassa, säästä voi puhua ja onko ollut paljon ajoja. Pikaisesti voin sivuuttaa afterworkista ja huomisesta arkivapaasta, saan vähän oikeutettua baarireissuani.

Baarissa tämmöinen yksinäinen reipas nainen sai yleensä kivasti seuraa, joskus jopa ilmaisia drinkkejä, se lämmitti kovasti mieltä. Mitään tungosta ei tiistain ja keskiviikon välisenä yönä yleensä ollut, mutta aina löytyi sopiva porukka missä sai henkisessään seurassa kipata ja luritella vaikkapa karaokea, se olikin mun bravuuri. Sain ilostuttaa toisten juhlijoiden hiukan ankeaa illanviettoa, heille kävi hyvä säkä kun satuin paikalle. Tosin laulusuoritukset tahtoivat sen viimeisimmän drinkin jälkeen mennä vähän penkin alle, siihen vitutukseen ja häpeään piti ottaa jotain tujua, ei tästä muuten selviä eteenpäin.

Loppu olikin sitten historiaa, joko muistikuvien varassa tai sitten ei. Usein koko komeuden taputteli perinteinen "walk of shame". Aamupäivällä kotiin rämpiminen rankan reissun jälkeen vaati ihan mieletöntä pokkaa. Mitä jos naapurit oli vaikka lasten kanssa ulkona? Tai joku Ulla kyyläämässä sälekaihtimien raoista. Mahdollisimman reippain ja päämäärätietoisin askelin ettei kukaan nyt vaan luulisi että mulla on aikaa jäädä juttelemaan. Mullahan olisi voinut olla vaikka mitä tärkeitä juttuja kesken ja hoidettavana. Se tunne kun sai ulko-oven läimäytettyä kiinni oli erävoitto. Selvisin.

Rakkaus

Parin viime päivän ajan olen paljon miettinyt rakkautta. Mitä rakkaus on ja mitä se minulle merkitsee.

Minulla on ollut hyvin vääristynyt ja mustavalkoinen käsitys rakkaudesta. Minun ymmärryksen mukaan on ollut rakkautta joka on ehdotonta, tämmöisen ehdottoman rakkauteni olen kohdistanut lapsiini ja omaan peheeseen. Lapseni olivat ansainneet ehdottoman rakkauteni, samoin kuin vanhemmat ja sisarukset. Mitä hyvänsä käy niin minä rakastan koska se on verenperintönä tullut rakkaus, vaikka mitä kävisi niin näitä ihmisiä kuuluu rakastaa. Kaikki muut rakkaussuhteet ovat olleet minulle ehdollisia. Ihmisten on täytynyt olla tietynlaisia jotta pystyn antaa rakkauden vallita. Olen odottanut tiettyjä asioita että ihminen olisi täydellinen rakkaudenkohde minulle. Olen kyseenalaistanut rakkauttani tai hylännyt rakkauden kun asiat ja ihmiset eivät olekkaan ollut mieleisiä, olen pelännyt rakkauden hiipumista, sitä että minut torjutaan jos en olekaan rakkauden arvoinen. Tietyllä tapaa vaadin ja janosin rakkautta ja hyväksyntää, samaan aikaan pelkäsin olevani huono. Pelkäsin epäonnistumista rakkaudessa, pelkäsin että petän luottamuksen, ja useimmiten tavalla tai toisella petinkin. Omat pelot tulivat esteeksi sille, että olisi voinut antaa rakkauden luottavaisesti virrata. En pystynyt rakastaa itseäni sellaisena kuin olin, en pystynyt luottaa itseeni, kuinka olisin siis voinut luottaa toisiin?

Minun rakkaussuhteeni ovat olleet hyvin vaativia ja riippuvaisia. Ne ihmiset joita ajattelin rakastavani olivat minun omia. Oli kyse ystävyyssuhteesta tai parisuhteesta, niin minä halusin olla kaikessa etusijalla, minun tuli saada kaikki huomio joko hyvällä tai pahalla. Vaadin sopeutumista minun tahtooni, samalla kun olin valmis tekemään kaikki maailman sirkustemput jotta se toinen ei lähtisi pois. Tein uhrin lailla mitä erilaisimpia uhrauksia epätoivoisen rakkauden eteen, pelkäsin että minut jätetään kun tulee parempi kohdalle. Minun täytyi olla se paras. Olin mustasukkainen ihmisille jotka viettivät aikaa minun ihmisen kanssa. Se aika oli minulta pois. Mitä jos heillä on hauskaa, minä jään siitä hauskuudesta pois, minun tulisi saada se kaikki mitä minun ihmisestäni irti lähtee. Kaikki hauskuus, kaikki tunteet, kaikki aika, minun tuli saada kaikki.

En ole millään tasolla kyennyt ehdottomaan rakkauteen, olen vaatinut todisteluita ja pelännyt. Pelko on rakkauden pahin vihollinen. En ole kyennyt ehdottomaan rakkauteen edes perheeni kanssa. Pelko on ohjannut minua kaikissa ihmissuhteissani, jopa omien lasteni kanssa olen pelännyt. Olenko tarpeeksi hyvä äiti, annanko kaikkeni, pitää antaa enemmän, mitä jos lapseni jossain kohden hylkää. Varsinkin juovan ajan loppupuolella minulla oli niin kelvoton olo että pelkäsin jatkuvasti ja tunsin riittämättömyyden tunteita. Työnsin pois ihmisiä, jotka halusivat olla lähelläni. Lasten rakkaudesta taas olin hyvin riippuvainen, varsinkin pienempien lasten rakkaudesta. He olivat minun terapiakääryleitä kun maailma murjoi, ajattelin että mitä pienempi lapsi on, niin sitä vähemmän he ymmärsivät kuinka kamala olen. He olivat riippuvaisia äidistä (luonnollisestikkin) ja minä heistä.

Tänä päivänä pyrin siihen että rakastan itseäni, luotan itseeni ja kunnioitan itseäni. Pyrin toimimaan niin että saan katsoa itseäni peilistä hyvillä mielin, tuomitsematta ja olematta liian ankara. Minun on helppo nähdä itsessäni hyvää, näen toipumista, näen itseni pääsääntöisesti lempein silmin. Kun saan katsoa itseäni rakastavasti, voin katsoa samalla rakkaudella myös ympärilleni. Kun omat pelot eivät ohjaa, pystyn antaa rakkauden luottavaisesti virrata.

Olen oppinut, ja edelleen opettelen kokemaan ja ymmärtämään rakkautta eri lailla. Rakkaus on parhaimmillaan vuorovaikutteista, rakkaus on syvää luottamusta ja rehellisyyttä, läsnäoloa. Rakkaus on ympärillä vallitseva tila. Rakkautta ei pidä alkaa suorittaa tai kiirehtiä, sille pitää antaa aikaa. Rakkaus on tunne mikä kasvaa sitä myöden kun luottamus ja yhteiset kokemukset lisääntyvät.

Syvintä rakkautta on rakastaa ehdoitta, rakastaa ihmistä sellaisena kuin hän on. Minä saan tuntea tänä päivänä että minua rakastetaan juuri tämmöisenä kuin olen, kaikkine vajavuuksineen ja vahvuuksineen. Saan kokea rakkautta uudella tervehtyneellä tavalla. Viimeisen kuluneen vuoden aikana olen opetellut rakastamaan ihmisiä semmoisena kuin he ovat. Se ei ole ollut helppoa, vanhat käytösmallit ja epävarmuus istuvat tiukassa, mutta aimo harppaus on menty eteenpäin. Varsinkin parisuhteessa tämä on vaatinut todellista työtä, uudelleen opettelua. Että en yritä imeä toista kuiviin, vaadi muuttumaan. Oon erityisen kiitollinen kanssamatkustajastani, joka on opettanut minulle itsestäni äärimmäisen paljon.

Mitä rakkaus minulle merkitsee? Rakkaus on aina merkinnyt minulle paljon, olen janonnut sitä, etsinyt ja vaatinut, uhriutunut. Rakkaudenkin suhteen olen oppinut luovuttaa, luovuttaa omat itsekkäät vaatimukset ja oppinut antamaan rakkaudelle tilaa. Olen oppinut että rakkautta tulee vaalia, parhaiten vaalin rakkautta hoitamalla itseäni, hoitamalla raittiuittani. Rakkaus merkitsee minulle tänä päivänä hyvin paljon. Sanasta rakkaus tulee mieleen oma perhe, lapset ja puoliso, elämä. Sanasta rakkaus tulee mieleen luottamus, vertaistuki, ystävät. Sanasta rakkaus tulee mieleen minä, minussa on rakkaus, mun ei tarvitse etsiä sitä vainukoiran lailla toisista ihmisistä. Ilman rakkautta elämä olisi tyhjää, olen äärimmäisen kiitollinen siitä että minun elämässäni on rakkautta.

Voiko raittiina juhlia?

Juovaan aikaan sana juhla tarkoitti mulle samaa kuin juominen, kaikkiin juhla-tilanteisiin pystyi hyvinkin ujuttaa pienet tai hiukan suuremmatkin ryyppäjäiset. Usein tulevia juhlia piti toki juhlistaa jo edellisenä iltana kun oli niin odottava fiilis, piti juhlia tulevia juhlia hiukan harjoittelemalla. Ja minun toinen nimenihän oli Juhla, tai jos pysytään totuudessa niin minähän oli yhtäkuin juhla. Mikään juhla ei ollut minulle niin pyhä, etttenkö olisi vähintäänkin järjestänyt juhlien jatkoja joissa sai rentoutua raskaan juhlapäivän jälkeen juomalla. Tämmöisiä jatkopartyja piti kehitellä eritoten juhlien jälkeen jolloin ei ollut soveliasta juoda itse juhlatilanteessa.

Esimerkiksi lasten syntymäpäivien jälkeen täytyi juoda onnistuneiden kemujen kunniaksi, muistan eräänkin kerran kun järjestin kaverisynttärit tytölleni ja suu alkoi napsaamaan siinä kohtaa kun talo oli vielä täynnä pikkuisia juhlijoita. Ajattelin että kyllä suomalaiset ovat ääreisjunttia kansaa kun lasten aikana juominen on niin suuri tabu. Jos elettäisiin vaikkapa Ranskassa niin olisi ihan fine, että voisin tässä juhlan lomassa juoda lasillisen viiniä. No viiniähän minulla ei ollut, mutta kylmän oluen kävin huitasemassa lukitussa vessassa yhdellä kulauksella, tunsin itseni erittäin Länsi-Eurooppalaiseksi siinä kohtaa. Meillähän ei aikuisten pieni alkoholin nauttiminen ole mikään tabu. En kyennyt näkemään että salaa vessassa hotkastu bisse oli aika kaukana ranskattaren viinilasin nauttimisesta. Ristiäisten jälkeen täytyi tietenkin kilistellä oman tai jonkun toisen lapsen kauniin nimen kunniaksi, babyshowereille piti tietysti järkätä kunnon jatkobileet kun raskaana oleva juhlakakalu poistui näköpiiristä. Hautajaiset oli taas arvokas muistotilaisuus, joiden jälkeen kuului mennä nollaamaan raskasta päivää, muistella edesmennyttä tärkeää ihmistä. Ja kun olo alkoi siirtyä humalan puolelle, oikeutin juomistani ajattelemalla että kyllä vainaja mielummin katselee minua taivaasta juhlivana kuin surevana, sehän olisi ollut suorastaan hänen toive jos oltaisiin kysytty. Näin minä ihan tosissani ajattelin.

Sitten oli tietysti nämä lempijuhlat joissa kuuluikin juoda. Esimerkiksi häät olivat semmoiset juhlat joissa sai pistää jalalla oikein kunnolla koreaksi. Muistan kuinka joskus kuulin etäisiä huhuja hääjuhlista joissa ei ollut alkoholitarjoilua, onneksi en sentään ikinä itse saanut kutsua moisiin tylsiin juhliin. Eihän vieraita voi saada viihtymään jos ei juoda, kuinka joku voi olla edes niin takakireä
 että haluaa pilata ihmisten juhlatunnelman sillä ettei ole viinatarjoilua. Ajattelin että joko syynä on uskonto, tai sitten kyseessä täytyy olla joku surullinen tarina hitlerimorsiamesta, joka haluaa estää miehensä juomista, varsinaista vapaudenriistoa. Jos olisin saanut kutsun hääjuhliin joissa ei alkoholitarjoilua olisi ollut, niin en olisi varmaankaan edes vaivautunut paikalle, tai jos olisin niin morsiuspari olisi saanut vilkuttaa Nadjuskan takaraivolle jo ennen kakunleikkaamista. Minun kallisarvoista aikaa ei olisi kulutettu pöydän ääreessä kuivin suin kököttämällä.

Hoidon käytyäni muistan kuinka ajattelin, että mimmoista olisi mennä juhliin joissa muut juovat. Ajatus oli erittäin jännittävä, tietyllä tapaa pelottava. Kuinka minä reagoisin muihin juhlijoihin, mitä tunteita se minussa voisi herättää. Olin ollut pari-kolme kuukautta raittiina kun saimme kutsun hääjuhliin, muistan kuinka jännitin tilaisuutta ihan hulluna etukäteen. Pystyisinkö olemaan kiinnittämättä huomiota toisten juhlimiseen, uskallanko katsella ympärilleni kun muut juovat alkoholia. Valmistauduin henkisesti kohtaamaan erilaisia mörköjä joita sisuksistani saattaisi hiipiä, olin valmis välttelemään katseellani muiden juomalaseja, pelkäsin myös että mitä jos vahingossa ottaisinkin lasin jossa on alkoholia. Paljon erilaisia ajatuksia pyöri päässäni.

Juhlat sujuivatkin sitten oikein mukavasti. Alkuun tarkkailin ajatuksiani ja reaktioitani, mutta hyvin nopeasti tein huomion, että ei minua häirinnyt muiden alkoholin nauttiminen. Olin toki hyvin tietoinen siitä että muilla oli alkoholidrinkkejä, mutta se ei saanut minussa mitään maata mullistavaa tunnekuohua aikaan. Meillä oli hauska ilta, ja jätimme juhlat siinä kohtaa kun väsy alkoi hiipiä. Olin todella ylpeä itsestäni, selvisin hyvin, minulla oli hauskaa ja juhlat olivat kauniit. Pystyin oikeasti keskittymään morsiuspariin, nauttimaan ruuasta, keskustelemaan muiden vieraiden kanssa. Pystyin juhlia ilman sitä ajatusta että nyt pitää päihtyä, kuinkahan paljon näitä drinkkilippuja oikein on, mistä voisin kalastaa niitä lisää, mitä sitten kun juomat loppuu, loppuuko ne ylipäätään, mihkä seuraan kannattaa heittäytyä että on kosteimmat pirskeet.

Pari kertaa olen ollut raittiina juhlimassa tyttöjen iltoja, on ihan hauskaa nähdä ystäviä ja heittäytyä juhlatunnelmaan mukaan. Minua ei haittaa toisten ihmisten juominen, alkoholi on ihan jees juhlajuoma niille kelle se sopii. Oma juhlakäyttäytyminen on toki muuttunut, en ole enää se ihminen jonka täytyy huutaa kaikista koviten saadakseen oma äänensä kuuluviin, kertoa mehevimmät juorut ja hurjastelut, saada ne älyttömimmät päähänpistot. On mukavaa kun saa olla juhlissa ilman sitä taakkaa että minun pitäisi nyt viihdyttää toisia. Saan keskittyä ihmisiin ja heidän kuulumisiin, saan olla ihan vaan oma itseni, ilman päihtyneitä aivoja.

Vuoden aikana on tullut käytyä läpi kaikki kalenterivuoden juhlat, synttärit, joulut, juhannukset, pääsiäiset jne. On ollut ihanaa viettää juhlia uudella tavalla, niin että alkoholi ei ole määrännyt minun tahtiani. Ikimuistoinen ensimmäinen raitis juhannus vietettiin mökillä veljen perheen kanssa, juhannuspäivän iltana kun veljen lapset nukkuivat, pidimme oman vertsiringin terassilla. Oli upeaa istua siinä ulkona auringonpaisteessa, suihkulähteen solinaa ja luonnon ääniä kuunnellen. Hyvin erilainen juhannus kuin yksikään aikaisempi.

Pystyykö raittiina juhlimaan? Voiko raittiina juhliminen olla hauskaa? Vastaan että kyllä ja kyllä. Nythän sitä  vasta pystyykin keskittyä juhlaan kun ei ole juominen ja sen suunnittelu täyttämässä kaikkea aivokapasiteettia. Kunnon ryyppäyskemuihin ei kylläkään ole minkäänlaista mielenkiintoa lähteä, semmosta ei vaan jaksa katsella taikka kuunnella, mutta tässä kohtaa voin todeta että en koe jääväni mistään paitsi. Aivan tarpeeksi oon niissä juhlissa juovaan aikaan persustani kuluttanut.

Tänään oon kiitollinen siitä, että jokainen päivä raittiina antaa minulle aihetta juhlaan. Saan elää elämää omilla ehdoillani, alkoholi ei enää pyöritä minun palettiani missään suhteessa.

Miksi minä kirjoitan päihderiippuvuus sairaudestani

Niin, miksi minulla on halu kirjoittaa niinkin henkilökohtaisesta asiasta kuin sairaudestani. Mikä saa minut avaamaan elämääni, olemaan julkisesti raitistunut alkoholisti? Minkä takia ihmiset ylipäätään bloggaa heille tärkeistä asioista?

Minulle kirjoittaminen on ollut aina intohimo, ja olen harrastanut bloggaamista aiemminkin. Kun sain tiedon ja ymmärryksen sairaudestani, ja pääsin toipumaan, päätin että en häpeä sairauttani. En häpeä itseäni, sitä mitä minä olen tänä päivänä, enkä sitä mitä olen ollut aiemmin. Kun ihminen sairastaa päihderiippuvuutta, eikä siitä ole ymmärrystä, ei ole kykyä hoitaa itseään, niin ei voida odottaa toipumista tai vastuunottamista sairaudesta ja sen seurauksista. Eihän syöpää sairastavaakaan ihmistä moitita siitä että hän ei ole mennyt ajoissa hoitoon ja nyt syöpä on levinnyt luihin ja ytimiin. Kun on tieto ja ymmärrys sairaudesta niin vasta silloin voidaan olettaa että ihminen kantaa vastuun omasta sairaudestaan.

Päihderiippuvaisen juominen voi olla ympäristölle ihan ok, hyväksyttävä asia. Kun ei ole tietoa toisen sairaudesta, niin esim sosiaalisessa mediassa tykätään "juhlakuvista", päihderiippuvaista kutsutaan juomajuhliin, ajatus suurkuluttajasta saattaa olla se mitä ihmiset ympärillä näkevät. Totuus on kuitenkin kaikkea muuta, kulissit oli omalla kohdallani rakennettu hyvin, pääsääntöisesti ihmisillä ei ollut harmainta hajuakaan siitä että minä olin sairas. Nadja oli vaan kova juhlimaan ja sekoilemaan, minun piireissäni, missä kova juhliminen oli IN, minusta pidettiin, minusta pidettiin sellaisena kuin ihmiset minut juhlissa näkivät. Toki valitsin seuranikin niin että sain juoda samankaltaisessa seurassa, kuppiin sylkevät olivat mun elämästäni heivattu pois.

Kun pikkuhiljaa tulin kaapista sairauteni kanssa, sain osaksi pahoitteluita, ihmetystä, epäuskoa. Se että ihminen käy päihdehoidon on monelle iso peikko, ajatellaan että se on häpeällistä, ei osata nähdä että se on alkoholistin suurin onni päästä hoitoon, päästä toipumaan ja saada elämänsä takaisin. Jouduin jopa "selittelemään" sitä minkä ihmeen takia menen hoitoon, enää en selittele mutta kerron mielelläni omasta kokemuksestani. Minä olin niin taitavasti salannut ja peitellyt juomiseni todellisuutta, että  tunnustukseni tuli joillekkin täytenä yllätyksenä. Ihmiset näkivät minut hyvin railakkaana juhlijana, ei heillä ollut harmainta hajuakaan siitä että join myös yksin. Pääasiassahan minä join yksin, varsinkin juovan ajan loppupuolella juhlat olivat lähinnä suorituksia.

Päihderiippuvaisia on Suomessa lähes puoli miljoonaa, aivan käsittämätön luku. Valtaosa heistä käy töissä, ovat perheen isejä ja äitejä, heistä ei päälle päin näe sairautta. Se mitä tapahtuu suljettujen ovien sisällä, mitä taakkaa sairastava ihminen kantaa, on täydessä pimennossa. Kuinka monta ihmistä kärsii sairauden kourissa, kuinka monta läheistä kärsii sairaudesta. Juomista hävetään ja peitellään kaikin mahdollisin keinoin, paljastuminen on suurin pelko. Samaan aikaan lapset menettävät lapsuutensa, puolisot mielenterveytensä, vanhemmat menettävät yöunensa jne. Sen kaiken kaameuden keskellä päihderiippuvaisen sairautta mahdollistetaan, ei ymmärretä että kyseessä on sairaus josta voi toipua.

Siinä kohtaa kun minä sain ensimmäisen kerran tiedon parantumattomasta perinnöllisestä sairaudesta, niin siitä meni noin  puoli vuotta kun astelin hoitoon. Minä tiedän että rehellinen ja avoin tieto sairaudesta avaa silmiä.

Miksi minä siis kirjoitan sairaudestani?

Ensinnäkin mulla on halu kirjoittaa ja kirjoittaminen sairaudestani on minulle eheyttävää. Kirjoitan silloin kun minulla on siihen aikaa ja inspiraatiota. Minä haluan antaa kasvot sairaudelle, tämmöinen on Nadja 38v, raitistunut alkoholisti ja perheen äiti. Minä haluan jakaa tietoisuutta sairaudesta, ja sitä pystyn jakaa kertomalla omasta kokemuksestani, sekä juovalta että toipuvalta ajalta. Miksi minä häpeäisin sairauttani? Minä en ole tätä sairautta itselleni valinnut, ei yksikään päihderiippuvainen ole. Nuorena tyttönä hauskaa pitäessäni en pienessä mielessäkään kuvitellut että mihin hauskan pitäminen voisi johtaa.

Olen saanut kiitosta blogini rehellisyydestä ja avoimuudesta, olen kiitollinen joka ikisestä palautteesta, ja lukijasta joka syystä tai toisesta blogiini eksyy.  Ja jos yksikin alkoholisti tai alkoholistin läheinen pystyy saamaan jotain oivaltavaa minun blogistani, niin se on minulle suurin kiitos. Sen vuoksi tätä teen.

Juopon telkkariviihde

Eilen katsottiin miekkosen kanssa Voice of Finlandia. Aloin siinä miettimään kuinka juovaan aikaan mulle monikin tv-ohjelma oli tärkeä nimenomaan siksi, että siinä pystyi hyvällä omallatunnolla ottaa kuppia samalla.

Rakastin relity-sarjoja, varsinkin semmosia missä ihmiset ryypiskelivät usein. Keskellä viikkoa oli hyvä syy vetästä pienet pöhnät kun BB-talossa oli juhlat ja Temppareissa oli ryyppäämistä lähes joka päivä tarjolla. Olihan näitä muitakin, mutta nämä nyt ensimmäisinä tuli mieleen. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin nämä olivat niitä ohjelmia jotka sai mut tuntemaan oloni jotenkin hyväksi. Minä istuin sivistyneesti kotisohvalla tuopposen ääressä ja katselin kuinka toiset sekoilivat. Oli helppoa arvostella ja naureskella muiden sähläämiselle. "Ei jumalauta taas nuo panee, tosi noloo näyttää tissejä paljussa, tuo on niin kännissä että se kaatui jukkapalmun päälle, ensin tuo oli ton kanssa nuolemassa ja nytkö se jo on nurkan takana toisen kanssa, jne jne jne." Ehkä siinä sai jonkinlaisia synninpäästöjä omille töpeilleen, muutkin mokaa. Joskus tuli fiilisteltyä kuinka siistiä olis olla mukana juhlimassa, näyttää vähän mallia kuinka sitä hauskaa oikein pidetään. Tosin en kyennyt näkemään että nämä olivat nimenomaan telkusta tulevia ohjelmaformaatteja joissa pääasiassa parikybäset lapsettomat sinkut säätivät ja tarjosivat kansalaisille viihdettä.

Idols, Voice ja Vain elämää olivat taas ohjelmia joita oli kiva fiilistellä pienessä kännissä. Itkun tirautus tuli puhdistavasti silloin tällöin, ja biisit kolahteli muutenkin humalassa. Välillä tuntui kuin olisi ollut keikalla fiilistelemässä, ja välillä taas ajatukset lähti laukalle ja kuvittelin itse olevani jossain talentti-kisassa mukana.

Kumman kaa oli mulle tosi  tärkeä ohjelma koska se tuli mukavasti arki-iltoina siinä ennen puolta yötä. Anneen ja Elluun pystyin samaistua niin hyvin että naama oli kuin naantalin aurinko koko ohjelman ajan. Jälkeenpäin ajateltuna ne kaikki tragikoomiset tempaukset ja kohtaukset olivat vähän niin kuin otoksia mun elämästä. Niitä katsellessa omat mokat tuntui vitsikkäiltä, olin jopa välillä ylpeä kun sain tuntea niin suurta samaistumista näihin naisiin. Muistan kuinka somessa ihmiset jakelivat joskus jotain Kumman kaa-klippejä ja memejä, se jotenkin toi minulle hyväksyntää, ihmiset tykkäävät tommosista ryypiskelevistä naisista joille sattuu ja tapahtuu, tietäisivätpä vaan mimmoista arvokasta viihdettä minä voisin heille tarjota. Tosin en ihan kyennyt näkemään että kyse oli todellakin tv-sarjasta. Tosi elämän Kumman kaa olisi kertomus kahdesta alkoholistinaisesta, ei siinä mitään kovin hohdokasta ja vitsikästä siinä perspektiivissä ole.

Raististumisen jälkeen mulla ei ole ihan hirveästi ollut mielenkiintoa samanlaisiin sarjoihin, tai ainakaan samoista syistä. Jotenkin eilen tuli ajatus päähäni että olenko jopa vältellyt näitä ennen niin rakkaita ohjelmia. En ainakaan tietoisesti mutta ehkä alitajunnassa on ollut joku ajatus että nää ei ole enää minua varten, koska ryyppääminen on tosiaan niin vahvasti liittynyt mun kohdalla näihin.

Eilen illalla nousi taas kiitollisuus pintaan. Vesilasi kourassa, rakkaan ihmisen kanssa katsoimme yhdessä Voicea ja ihan vaan siksi koska se on niin kiva sarja. Saa nähdä ihmisten itsensäylittämisiä, onnistumisia, heittäytymistä, suuria tunteita. Suuria tunteita sitä itsekin siinä samalla saa kokea. Enää mikään ohjelma tai tapahtuma ei ole minulle tekosyy juoda, saan vaan puhtaasti nauttia viihteestä jota meille telkkarista tarjotaan. Hieno oivallus tämäkin.