Kipeä kuivahumala

Kuivahumala on alkoholistin tila jolloin alkoholisti ei ole juonut mitään, mutta käyttäytyminen on mieletöntä, usein jopa mielettömämpää kuin humalassa. Omalla kohdallani juurikin kuivahumalatilat oli niitä hetkiä jolloin perheeni ja ihmiset ympärilläni saivat kärsiä sairaudestani eniten. Sain silmittömiä raivareita pikkuasioista, olin levoton, kärkäs ja pinnani oli tiukka kuin viulunkieli. Ne oli niitä hetkiä jolloin syystä tai toisesta en voinut juoda, mutta sisuskaluni huusivat alkoholia. Tämmösten "kohtauksien" jälkeen mietin usein  että mikä helvetti mussa on vikana, mikä ihme saa minut käyttäytymään kuin hullu.

Humalassa olin useimmiten kaikkia rakastava hauskuuttaja ja hauskanpitäjä (tai näin ainakin ajattelin, hauskuus oli juovan ajan loppupuolella kaukana todellisuudesta ). En räyhännyt, riehunut, ollut väkivaltainen tai ollut hyökkäävä. Silloin mulla oli perustarpeet tyydytettynä kunhan vaan sain juoda rauhassa. Olen perusluonteelta ja olemukseltanikin rauhallinen. Usein sain kuulla juurikin tästä ominaisuudestani, kuinka rauhallinen ja lempeä olen. Totuus arjessa oli varsinkin juovan ajan lopussa täysin toinen. 

Kuivahumalani sai minut huutamaan lapsilleni kitarisat kipeinä, heittelin tavaroita, paukuttelin ja potkin ovia, sain täydellisiä hermoromahduksia. Olen rääkyhuutanut lapsilleni kuinka he tekevät äitistä hullun, äiti joutuu mielisairaalaan lasten takia. Olen silmittömässä raivonvallassa kovakouraisesti kohdellut omia lapsiani. Osaan vaan kuvitella kuinka nämä hetket on järkyttänyt lapsen perusturvallisuuden tunnetta, aiheuttanut pelkoa ja huolta. Äiti jonka kuuluisi olla se lapsen peruskallio, onkin ollut kaikkea muuta. Ailahteleva, arvaamaton, sekopäinen. 

Kuivahumalastani ovat saaneet osansa myös täysin tuntemattomat ihmiset. Kaupan kassoilla kun joutuu helvetti soikoon jonottaa, ja toinen on niin saatanan hidas, niinku nukkuva rukous. Saatoin pyöritellä silmiäni ja huokailla mielenosoituksellisesti, mutista ääneen että "vittu mitä touhua", niin että kassa varmasti kuuli. Puhelimessa olen tylyttänyt asiakaspalvelijoita aivan huolella otsasuoni sykkien ja päässä sätien. Väärällä hetkellä ohikulkevalle ihmiselle olen saattanut huutaa että mitä vittua sä kyttäät, hanki elämä. 

Kuivahumalassa olin niin arvaamaton, että lopputulema tapahtumille oli itsellenikin suuri yllätys. Toimin ennenkuin ehdin edes ajatella että mitä teen. Suu syötti sanoja, päässä säti, viskelin ja paukutin menemään. Näiden kohtausten jälkeen oli useimmiten niin loppu, että en voinut muuta kuin itkeä. Itkin itsesäälistä itkua, kuinka voin olla näin kauhea, mikä  mussa on vikana, oon ihan hulluksi tulossa. Piiskasin itseäni aivan hulluna, ja päätin että tämmöstä ei enää ikinä. Kunnes tuli se seuraava kerta kun lapset olivat täysin mahdottomia, tai asiakaspalvelijana oli joku saakelin uusavuton kämmäri. Syyt löytyi aina muualta. Pakkohan oli joku syy löytyä, etten nyt aivan omiin nimiinikään sekopäisenä kilahtelisi.

Hoidossa sain ymmärryksen siihen että sairaus minussa on saanut minut käyttäytymään kuin hullu, vaikka olin täysin selvinpäin. Oli yksi kipeimpiä asioita kohdata ne tosiasiat, kuinka kuivahumalani on vaikuttanut omiin lapsiini. Kuinka olen heitä syyttänyt omasta pahasta olostani. Kuinka väärin olen heitä kohdellut. 

Yhden ainoankaan alkoholistin on turha sanoa että heidän sairautensa ei ole vaikuttanut lapsiin ja koko perheeseen. Minäkin ajattelin puhtaasti näin, ennenkuin vasta hoidossa ymmärsin kuinka kokonaisvaltainen tämä sairaus on. Että sairaus jyrää ja jyllää vaikka ei olisi huikkaakaan maistanut. Kuinka päihderiippuvuus sairautena muuttaa koko ihmisen.

Tänä päivänä en kärsi kuivahumalasta, omalla kohdallani ne jäi aika lailla hoitolaitokseen. Raitistuminen on ihmeellinen kokonaisvaltainen muutos, kun saa täyden ymmärryksen sairaudestaan ja pääsee toipumisen tielle, pääsee myös irtautumaan vanhoista toimintamalleistaan.  Etäisiä muistoja kuivahumalatiloista saan kerran kuukaudessa pms-oireiden muodossa, mutta onneksi vaan etäisiä. 

Minun ympärilläni on samanlaista kuin ennenkin, lapset ovat lapsia ja kassat ovat välillä hitaita, ohikulkeva ihminen saattaa joskus katsoa kun vaikkapa pluukaan lunta pihalla. Muutos on tapahtunut  minussa. Minun ei tarvitse enää kilahdella, ei huutaa räkä roiskuen, minun ei tarvitse heitellä tavaroita tai paukutella sekopäisenä keittiönkaappeja. 

Tokikaan en mikään Dalai Lama ole, ja tunteet kiehuvat välillä kovastikkin, mutta nykyään minulla on työkaluja nähdä asiat oikeissa mittasuhteissa, ja miettiä ennenkuin toimin. Minulla on vertaistukea vuoden jokaisena päivänä, saan purkaa mieltä painavat asiat etteivät ne kuormita liikaa ja kasaudu taakaksi. Joskus tulee korotettua ääntä lapsille, ajattelen niin että olisi enemmänkin outoa jos ei koskaan näin kävisi. Mutta lasten ei tarvitse enää pelätä että äiti sekoaa, minä saan olla se turvallinen aikuinen minun lapsilleni. Semmoinen äiti jonka minun lapseni ansaitsevat. Saan olla semmoinen ihminen josta pidän, tänä päivänä pystyn rakastaa myös itseäni.