Elämäni käännekohta

Syksyllä 2018 sain tutustua puolisooni, meidän tarina alkoi romanttisesti tinderissä. Muistan kuinka tsättäiltiin eräänä lauantaisena aamuna, minä kärsin jonkin asteisesta krapulasta ja mieheni oli kaverinsa kanssa kalastamassa. Juttu sujui mukavasti, hyvin nopeasti kävi keskustelun lomassa  ilmi että J on toipuva addikti, lähes kolme ja puoli vuotta hän oli elänyt raittiina. Ajattelin että onpa hyvä juttu, jos meillä natsaa niin mun ei tarvitse enää juoda niin usein. Sovittiin ensimmäiset treffit jo samalle illalle vaikka lapset olivatkin kotona, J tuli hillittömän karkkisäkin kanssa meille katsomaan Putousta.

Siinähän kävi sitten niin että juttu luisti hyvin myös livenä, lapset tykkäsi, minä tykkäsin ja ilmeisemmin myös J tykkäsi. Näin heti että tällä jutulla on potentiaalia vaikka mihin, koin suurta innostusta mutta samalla myös pelkäsin ihan hulluna. Mitä jos paljastun, mitä KUN paljastun. 

Juomiseni väheni huomattavsti orastavan suhteen myötä, näimme lähes päivittäin heti alkuunsa. Minulla oli kuitenkin kovat juomahimot, ja säännöllisesti työnsin J:n pois luotani mitä ontuvimmin syin, jotta sain hiukan edes omaa aikaa. Omaa aikaa oli yhtäkuin ryyppäämistä rauhassa. Yleensä kuitenkin paljastuin seuraavana päivänä kun  oli niin karsea olo, mutta joskus pystyin peitellä juomiseni ihan täydellisestikkin. 

Jossain vaiheessa J sanoi minulle että ei aio jäädä kakkoseksi minun juomiselle. Jos keksin aina lapsivapaille jotain kosteita kekkereitä, niin hän ei aio toistuvasti jäädä toiseksi. Muistan kuinka loukkaannuin. Toisaalta ymmärsin, mutta samalla pidin häntä hirveen rajoittuneena ilonpilaajana. Muistan kuinka sanoin kavereillekkin että J ois täydellinen jos se edes joskus joisi. Hän sai minut tuntemaan syyllisyyttä omasta juomisestani, ja se oli ikävä tunne, mielestäni mun ei olisi tarvinnut joutua kestämään semmosia tunteita. Minähän olin kuitenkin omasta mielestäni ihan normaali, J taas rajoittunut näissä juomisjutuissa. Vouhkasi raittiudesta. Sanasta raittius tuli minulle lähes kirosana, päässäni vaan kiehahteli kun aihetta edes sivuutettiin. 

Joulukuussa 2018 J joutui käsileikkaukseen jossa hänelle annettiin leikkauksen yhteydessä pkv-lääkkeitä. Suoraan leikkauksesta lähdimme viemään häntä muutamaksi päiväksi Kantamon päihdehoitolaitokseen hoitamaan itseään. Toipuva päihderiippuvainen ei ota vastaan pkv-lääkkeitä kuin äärimmäisessä tapauksessa, ja jos tämmöinen äärimmäinen tapaus tulee, niin parasta on suunnata hoitolaitokseen heti kun se vaan on mahdollista. Päihdyttävät lääkkeet kopsivat aivojen reseptoreita ihan samalla tavoin kuin alkoholi tai huumeet, joten silloin tulee olla kuulolla tuntemuksiensa kanssa, ettei raittius vaaraannu. 

Minä tunsin oloni lähes sankarilliseksi kun olin kiikuttanut mieheni päihdehoitolaitokseen, ja kotiin päästyäni päätin palkita itseäni juomalla. Siihen oli hyvä syy, olin tehnyt lähestulkoon pyhän teon, eikä mieskään ollut mailla halmeilla kyttäämässä. 

Join perinteiseen tyyliin yksin kotona, ja seuraavassa kuvassa havahduin seisomasta ilkosillani koppisolariumissa. Muistan kuinka yritin saada selkoa siihen että missä olen, keitä ihmisiä paikassa oli, missä oli kaikki vaatteeni, mitä vittua oli tapahtunut. Paniikki nousi humalaiseen päähäni, ja jotenkin selvitin tieni ulos ja lähimpään taksiin. Sen verran sekaisin olin että en vielä tänäkään päivänä ihan tiedä että missä olin.

Aamupäivällä herätessäni olin niin kamalassa kunnossa että olisin voinut leikata iteltäni pään irti. Syvä ahdistus ja huoli omasta tilasta iski eka kertaa niin voimakkaasti tajuntaani, minähän oon ihan hullu ja sairas. Laitoin J:lle viestiä, "Mun ei oo hyvä olla yksin, mulla taitaa olla joku ongelma alkoholin kanssa". Suljin silmäni ja jäin peloissani odottamaan vastausta, pelastusta. Olin äärimmäisessä hädässä itseni kanssa. Tuo viimeisin ryyppyreissuni ei ollut mitenkään poikkeuksellinen. Minulle oli tyypillistä se että aloin juomaan ja lopputulema saattoi olla ihan mitä vaan maan ja taivaan välillä. Mutta tämä oli minulle jostain syystä se oma pohjakosketus. 

Jonkun ajan kuluttua J soitti ja sanoi että nyt sitten aletaan hakea sulle apua. Ootko valmis menemään hoitoon. Se hetki on ollut minulle elämäni suurin käännekohta. Olin valmis mihin vaan että pääsen siitä helvetistä ja huonosta olosta pois. Itkin itkemästä päästyäni. Itkin tuskasta, krapulasta ja ennen kaikkea siitä että minussa heräsi toivo. Toivo paremmasta elämästä. En ihan tiennyt että kuinka se olisi edes mahdollista, mutta sen tiesin että se on mahdollista. Olin nähnyt läheltä että toipuminen on mahdollista. 

Tuosta hetkestä kului reilu kuukausi että pääsin vihdoin hoitoon. Roikuin J:ssä kuin hukkuva oljenkorressa, en uskaltanut olla hetkeäkään yksin koska pelkäsin että lähden juomaan. Aloitin käynnit päihdetyöntekijän vastaanotolla ja minulle tehtiin kartoitusta maksusitoomusta varten. Tiedän että jos J ei olisi ollut rinnallani tuota pitkää kuukautta, olisin jättänyt varmaan leikin kesken. Voimavarani ei olisi siihen riittäneet. Aloin käydä myös vertaistukiryhmissä joista sain toivoa ja suurta helpotusta olooni. 

Vaikka mieheni oli minulle suuri tuki ja turva, niin tiedän että hän ei olisi yksin saanut minua raitistumaan. Kukaan ihminen ei voi toista raitistaa, vaikka halu olisi kuinka kova kummallakin. Semmosta odotustaakkaa ei kenenkään ihmisen harteille saa laittaa. Minä tarvitsin raitistuakseni Minnesotamallisen päihdehoidon Kantamossa. Vasta hoidossa sain ymmärryksen sairaudestani ja mitä se on omalla kohdallani minulle ja minun läheisilleni aiheuttanut. Vasta sen ymmärryksen kautta minulla oli mahdollisuus raitistua. 

Tulen olemaan ikuisesti täydestä sydämestäni kiitollinen siitä, että me J:n kanssa tavattiin. Se oli jotain korkeamman voiman johdatusta. Siitä alkoi tapahtumien sarja, jonka ansiosta saan elää raittiina, jonka ansiosta saan ylipäätään elää. Olen myös täydestä sydämestäni kiitollinen siitä että minulla oli rohkeutta myöntää heikkouteni, sairauteni, ja että minulla oli rohkeutta lähteä hoitamaan itseäni. Jos me J:n kanssa ei oltaisi tavattu, niin en tiedä kuinka asiat olisivat menneet, eikä minun onneksi tarvitsekkaan sitä tietää.

Juuri tänään olen kiitollinen siitä että pystyn seisoa tänä päivänä omilla jaloillani, minä en ole enää hukkumassa. Minulla on turvallinen, välittävä ja rakastava kumppani. Me ollaan yhdessä ( ja erikseen) tehty huikea matka tämän reilun vuoden aikana. Minua rakastetaan juuri semmoisena kuin olen, ja olen itsekkin oppinut rakastamaan ilman ehtoja.