Alkoholisti teini

Hoidossa ollessani sain ymmäryksen siitä että minun kohdallani päihderiippuvuus on puhjennut jo hyvin nuorena. Olin suoraan sanottuna jopa järkyttynyt kun tajusin että olen ollut jo 15-vuotiaana päihderiippuvainen. Sairauteni lähti jylläämään kovalla vauhdilla, ja ellen olisi 19-vuotiaana tullut raskaaksi, olisin mitä oletettavimmin mullan alla. Muistan kuinka koin raskauden pelastukseksi, ja olenkin jälkeenpäin kavereille sanonut että olisin varmasti kuollut nuorena jos en olisi tullut äidiksi. En ymmärtänyt että olin sairastunut parantumattomasti, lapset vain hidastivat sairauden etenemistä.

Join ensimmäisen humalani 14 vuotiaana, seiskaluokan loppupuolella. Rakastuin humalaan heti, tiesin että tämä on mun juttu, se oli parasta mitä olin ikinä kokenut. 7.-8. luokan kesällä join useasti ja ensimmäiset totaaliset kontrollinmenetykset astuivat kuvioihin. Join itseni jalattomaan kuntoon ja sammuksiin. Kaverini joutuivat pitää minusta huolta kun olimme juomassa. Äiti oli huolissaan ja piilotteli isäpuoleltani ja pikkuveljiltä juomistani, jälkeenpäin olen kuullut kuinka muunmuassa minua on piiloteltu eteisessä takkien alla ettei pikkuveljet säikähdä kuntoani, ja sieltä vaatemytyn alta olin mölissyt ja sekoillut.

Kasiluokalla en muistaakseni ollut yhtäkään viikonloppua selvinpäin. Minua on tuotu poliisiautolla kotiin, ja jouduin sairaalaan alkoholimyrkytyksen vuoksi. Olen kännipäissään murtanut nilkkani, muistan kuinka äiti oli mulle vihainen kun vei krapulaista tyttöään kipsattaviksi. Ajattelin vaan että kuinka sydämetön hän oli, vihainen mulle vaikka olin kokenut onnettomuuden. Muistan kuinka ajattelin että nyt ei sit voi ryypätä kun on nilkka kipsissä. Mutta mitä vielä, toikkaroinkin sitten seuraavat viikot keppien ja kipsin kanssa täysin holtittomasti.

Olin loistava valehtelija. Valehtelin vanhemmilleni minkä kerkesin, että sain rahaa ja mahdollisuuksia juoda. Maalailin kauniita kuvia onkireissuista kavereiden kanssa, vaikka todellisuudessa istuin tarhan pihalla tai deekukämpissä juomassa. Varastin rahaa, käytin kaikkia mahdollisia keinoja että vain sain juoda.

Kasiluokalla kokeilin myös imppaamista, muutaman kaverin kanssa impattiin koulutunneilla butaania. Opettaja ihmetteli kummallista suhinaa ja kikatusta, me pidettiin vaan hauskaa, näin ajattelin. Imppaaminen loppui kuitenkin parissa viikossa. Säikähdin toden teolla kun meinasin menettää henkeni. Istuin yksin jumppasalin varastossa imppaamassa kun vaivuin johonkin unenkaltaiseen, en tiedä kuinka kauan olin sielä, mutta heräsin kun yksi luokkakaveri ravisteli hereille. Tänä päivänä tiedän että olisin voinut kuolla tuolloin, onneksi niin ei käynyt.

Olin todella huomionhakuinen teini, otsassani luki: näe mut, kuule mut. Halusin hyväksyntää ja huomiota keinolla millä hyvänsä. Varsinkin poikien huomiota janosin kuin hullu puuroa, se ilmeni muun muassa hyvin holtittomana seksuaalisuutena. Pidin itseäni rumana ja isona, ja vaan kännissä uskalsin lähestyä poikia. Annoin käyttää itseäni jopa hyväksi, koska silloin minä kelpasin, olin tyytyväinen että kelpasin. Häpesin myös omaa juomistani ja käytöstäni kun olin kännissä, minulla oli tosi pahoja morkkiksia jo tuolloin. Aina onnistuin nolaamaan itseni, mietin että mikä mussa on vikana kun ei muut ole näin sekaisin. Kaverit naureskelivat minun töppäyksille, kuinka olin kuseksinut bussipysäkillä tai ollut housut kintuissa keskellä kaupunkia,  ja minä häpesin.

Yläasteen jälkeen siirryin amikseen kosmetologipuolelle, pystyin käymään sitä vajaa kaksi vuotta kunnes lopetin koulun. Minun mielestä oli kivempi "juhlia", olin töissä vaatekaupassa ja palkalla join itseni useasti viikossa humalaan. Olin usein töissä "samoilla silmillä", ja muutaman kerran jätin tulematta töihin kokonaan koska olin kännissä, ja kerran putkassakin. Äiti oli yksi pomoistani, luulen että muuten mun touhua ei oltaisi sielä katsottu.

18-vuotiaana oli ihan perussettiä ajaa auto illalla kaupunkiin ja juoda ittensä känniin jonka jälkeen ajettiin kotiin, kerran oltiin yhden kaverin kanssa niin kännissä että itkettiin koko matka kun ajoin, me pelättiin niin kovaa että ajan ojaan tai jotain muuta pahaa käy. Olen myös varastanut isäpuolen autoa räkäkännissä ja ajellut "pimeää taksia" , jotta sain lisää rahaa juomiseen.

Kun tein 19-vuotiaana positiivisen raskaustestin olin maailman onnellisin, olin huojentunut että mun ei tarvii enää juoda. Koin että vauva pelastaa minut, ilman raskautta en vaan pystynyt lopettaa koko ajan kiihtyvää ryyppäämistäni. Ja kyllähän juominen rauhoittuikin muutamaksi vuodeksi. Silloin en ymmärtänyt että sairaus minussa ei kuitenkaan ikinä katoa mihinkään.

Kun lukee ylläolevan kaunistelemattoman pätkän minun elämästäni, mietin että kuinka tuo on voinut olla mun elämää. Olenko minä ollut tuo tyttö/nuori nainen. Mitä tapahtui, miksi mua ei pysäytetty,
kuinka minä ajattelin kaiken olevan normaalia? Koska niin minä ajattelin. Tämä on täysin normaalia teinin käytöstä, kaikki tekee näin, kyllä se elämä sitten rauhoittuu kun tulen aikuiseksi, minä vain pidin hauskaa.  Vaikka tiedostin että mussa on jotain pahasti vialla, niin en voinut edes kuvitella että olen alkoholisti. Alkoholistit oli niitä puliukkoja kuset housuissa ja naama paskasena vapauden patsaalla. Minähän olin kuitenkin nuori fiksu nainen.

Tiedän että minun sairauttani ei olisi kukaan voinut pysäyttää, olisin keksinyt keinot juoda, se juomisen himo oli niin voimakas. Ja ymmärrän myös sen että minun vanhempani halusivat kieltää minun tilani, he häpesivät, parempi oli peitellä ongelmaa ja ajatella että kaikki on hyvin.

Pitkä matka on teiniajoista tultu eteenpäin. Tänä päivänä uskallan muistella ja puhua ääneen asioista joita olen hävennyt yli kaiken, vielä vuosi sitten en olisi ikinä uskaltanut kertoa minun nuoruudestani rehellisesti. Olisin varmasti vain kertonut että olin hyvä koulussa ja muuta liibalaabaa. Totta sekin on, mutta minun teinivuodet meni päihderiippuvuuden jyllätessä. Tänä päivänä olen sinut eletyn elämän kanssa, näin se on minun kohdallani mennyt. Saan olla äärettömän kiitollinen siitä, että olen saanut ymmärryksen sairaudesta ja pystyn hoitaa itseäni joka päivä. Vaikka en voi mennä ajassa taaksepäin ja lohduttaa nuorta haavoittuvaa itseäni, pystyn tehdä sen nyt, tässä hetkessä. Tänä päivänä pystyn olla itselleni armollinen ja antaa anteeksi.