Mikään ei muutu jos mikään ei muutu

Mikään ei muutu jos mikään ei muutu.

Simppeli lause jossa piilee suuri viisaus. Meillä on tapana tehdä asioita saman kaavan mukaan ja toivomme jostain syystä, että lopputulema  olisi jollain tapaa eri kuin viime kerralla, edellisellä, tai sitä edellisellä kerralla. Toisin sanoen hakkaammme päätämme seinään ihmissuhteiden, ongelmien, asioiden kanssa, oravanpyörät jatkaa pyörimistään ja me ihmettelemme että miksi tämä asia ei muutu, miksi ei tule muutosta vaikka kuinka yritämme. Vaikka meillä olisi kuinka paljon tarmoa ja päättäväisyyttä, niin tuppaa käymään niin että jos olemme allergisia tomaatille, niin saamme siitä oireita vaikka söisimme sen viipaloituna, hotkaisisimme kokonaisena, tai vetäisimme blenderillä muusiksi. 

Juovaan aikaan taistelin oikeestaan koko maailman kanssa, hakkasin päätäni seinään aina samojen toistuvien ongelmien kanssa. Juominen oli yksi selkein. Kuinka monesti suurella tarmolla päätin että nyt loppuu Nadjan viinalla läträäminen, aloitan terveellisen elämän ja otan kokonaan uuden suunnan elämälleni. Jumppaan, syön terveellisesti, juon vain jos siihen on joku pätevä syy. Ei enää tutisevia krapuloita, yhden yön suhteita, muistinmenetyksiä, ei enää morkkiksia, petettyjä lupauksia, hoitamattomia asioita. Minä vakaasti päätin ja joskus jopa lapulle oikein kirjoitin näitä pyhiä päätöksiä, allekirjoituksen ja päivämäärän kera.

Omavoimaisuus oli minun suurin kompastuskiveni, taistelin sairauttani vastaan yksin, minä päätin. Näitä päätöksiä oli lukuisia, ja lopputulema oli aina sama. Pätevä syy juomiselle oli yllättävän helppo keksiä, jos ei ollut juhlia tiedossa niin järjestin juhlan aihetta. Viimeisinä juovan ajan vuosina juhlan aiheet tosin oli hiukan ontuvia, "juhlin" koska oli tylsää, yksinäistä, "piristin" itseäni koska vitutti, masensi tai muuta vastaavaa. Mikäs sen mukavampaa kuin vetäistä harmaaseen elämään hiukan kaljaa, soosailla somessa, eksyä keskellä viikkoa baariin ja luritella koomassa karaokea, hyvällä säkällä yleisönä istui muitakin alan ammattilaisia ja sain väsähtäneitä aploodeja. Hetken olin lähestulkoon suurelta maailmalta piilossa pidetty talentti. Se oli sitä minun juhlaa, kovin väkinäistä pätevää juhlimista. Seuraavana aamuna oli paha olla ja mietin että kuinka tässä nyt taas näin kävi.

Raitistuminen oli minulle pelottava asia, ei koskaan enää kaljaa, koskaan enää. Ei jumalauta kuinka mä tulen selviämään, enhän mä voi selvitä, ei se ole ikinä ennenkään onnistunut. 

Omavoimaisuus on juopon kirous. Hoidon aloittaessani lopetin taistelun, sain ymmärryksen että omalla tahdon voimalla ja päättäväisyydellä tästä sairaudesta ei pääse toipumaan. Minun oli luovutettava taistelu, hyväksyttävä sairauteni, minun oli aloitettava puhumaan. Olen toki aina ollut ihan hyvä puhumaan, kännissä puhuin jopa useita kieliä sujuvasti, mutta oli äärettömän vaikeaa alkaa puhua oikeista asioista, niistä asioista joista olin vaiennut. Kun sain rohkeutta avata suuni, kertoa kipeitä ajatuksia ja muistoja, huomasin että oloni helpottuu. Mitä enemmän kuuntelin potilastovereita, mitä enemmän puhuin, sitä enemmän silmäni aukesivat ja kameran kuvakulma kääntyi. Sain pääni pois perseestä, sieltä helkkarin syvältä, ja pystyin näkemään juomiseni seurauksia. 

Mikään ei muutu jos mikään muutu. Vaatii äärettömästi rohkeutta lähteä muutoksen tielle. Sekin on pitänyt ymmärtää etttä eilistä en voi muuttaa, menneisyys kipuineen pitää hyväksyä. Tai mitään ei toki pidä, tai ole pakko, mutta näen asian niin että minä saan hyväksyä elämäni juuri sellaisenaan kuin se on mennyt. Monta asiaa olisin voinut tehdä toisin, mutta minun elämäni on mennyt näin. Tähän päivään saan vaikuttaa, ja tehdä parhaani sillä ymmärryksellä mitä minulla on. 

Yksi suurimmista oivalluksistani toipumisen tiellä on ollut, että toisia ihmisiä en voi muuttaa. Se oivallus, ja sen sisäistäminen on ollut kovan työn takana ja työ jatkuu edelleen. Ihmiset eivät toimi niinkuin minä haluan, heidän ei tarvitse toimia itseään vastaan että kelpaisivat minulle. Ainut asia elämässä mitä voin muuttaa on minä itse, kuinka minä reagoin,  kuinka minä toimin. Itsetutkistelusta on tullut minulle lähestulkoon intohimo, haluan oppia itsestäni mahdollisimman paljon. Olen äärimmäisen kiitollinen että raittius on mahdollistanut minulle tämän hurjan hienon oivalluksien matkan, että pystyn olla mahdollisimman hyvä itselleni ja läheisilleni. Tänä aamuna saan kiittää itseäni siitä että löysin rohkeuden muutokseen. 

Ensimmäinen vuoteni raittiina

Huhhei, tämä on se päivä kun tasan vuosi sitten lähdin junalla matkaan kohti uutta elämää. En tiennyt ihan mitä odottaa, mutta raitistuminen oli haaveena. Muistan kuinka ajattelin että tämä on nyt tämmönen "leiri", minkä vien läpi ja sillä sipuli, pala kakkua. Olen ollut hyvin pitkälti suorittajatyyppiä, ja sillä mentaliteetillä olitiin matkassa. Mulla ei ollut harmainta hajuakaan, että mimmosia asioita tulisin kuukauden aikana kohtaamaan, mitä oikeasti vaaditaan siihen, että toipuminen alkaa. Sen olin päättänyt että menen avoimin mielin ja otan vastaan hoidon semmoisenaan kuin se tarjotaan, enkä lähde soveltamaan. Se oli hyvä päätös, sen ansioista minulla oli mahdollisuus päästä toipumaan.

31 päivää hoitolaitoksessa, niiden päivien aikana koin kaikki maailman tunneskaalat potilastovereiden tukemana. Näistä ihmisistä tuli minulle todella läheisiä, kuin perhettä. He tietävät minusta enemmän kuin kukaan muu, ja minä heistä. Se luottamus ja yhteenkuuluvuuden tunne, jonka sain hoidossa kokea oli jotain semmoista rakkautta mitä en ollut ennen kokenut. Pyyteetöntä ja tasavertaista, sitä suurta rakkautta saan edelleen kokea joka päivä


Tämä vuosi on ollut antoisa ja myös raskas, oppimisen vuosi, henkisen kasvun vuosi. Ailahtelevasta, ylianalysoivasta, itsesäälisestä, masentuneesta ja itsekkäästä oman edun tavoittelijasta on kasvanut pikkuhiljaa ihminen joka osaa seisoa omilla jaloillaan. En ole enää sairauden enkä tunteiden vanki, se tunteiden viidakko jossa ennen elin oli niin massiivinen, ja ääripäät erittäin räiskyviä. Ei enää taistelua vaan vapaus hengittää, vapaus tehdä asioita joita haluan ja joista olen haaveillut.

Saan elää arkea josta olen kiitollinen. Olen kiitollinen että uskallan käydä kaupassa ilman pelkoa ja pakkomiellettä, olen kiitollinen siitä että saan käydä töissä, olen työkykyinen. Olen kiitollinen että saan olla oma itseni, hyvä ihminen läheisilleni. Olen kiitollinen siitä että saan olla rehellinen, minun sanaani voi tänä päivänä luottaa. Voin tehdä suunnitelmia, ilman pelkoa että ryyppääminen tai krapula sotkee asioita. Olen kiitollinen siitä että minulla on työkaluja ja vertaistukea selvitä vaikeista päivistä.

Tätä päivää olen odottanut, että saan juhlia ensimmäistä vuottani raittiina. Tämä päivä on hieno ja tärkeä päivä minulle, yhtä hieno kuin oli eilinen, ja oletettavasti yhtä hieno kuin huominen. Tämä päivä ei ole minkään päätepysäkki, vaan toipuminen jatkuu, oppiminen jatkuu. Olisi vaarallista ajatella että olen jonain päivänä valmis, koska sitä en ole. Jokainen päivä jonka saan raittiina elää, on minulle mahdollisuus oppia enemmän itsestäni ja minua ympäröivastä elämästä. Minun matkani on vasta alussa, matka jota saan elää päivä kerrallaan.

Alkoholisti teini

Hoidossa ollessani sain ymmäryksen siitä että minun kohdallani päihderiippuvuus on puhjennut jo hyvin nuorena. Olin suoraan sanottuna jopa järkyttynyt kun tajusin että olen ollut jo 15-vuotiaana päihderiippuvainen. Sairauteni lähti jylläämään kovalla vauhdilla, ja ellen olisi 19-vuotiaana tullut raskaaksi, olisin mitä oletettavimmin mullan alla. Muistan kuinka koin raskauden pelastukseksi, ja olenkin jälkeenpäin kavereille sanonut että olisin varmasti kuollut nuorena jos en olisi tullut äidiksi. En ymmärtänyt että olin sairastunut parantumattomasti, lapset vain hidastivat sairauden etenemistä.

Join ensimmäisen humalani 14 vuotiaana, seiskaluokan loppupuolella. Rakastuin humalaan heti, tiesin että tämä on mun juttu, se oli parasta mitä olin ikinä kokenut. 7.-8. luokan kesällä join useasti ja ensimmäiset totaaliset kontrollinmenetykset astuivat kuvioihin. Join itseni jalattomaan kuntoon ja sammuksiin. Kaverini joutuivat pitää minusta huolta kun olimme juomassa. Äiti oli huolissaan ja piilotteli isäpuoleltani ja pikkuveljiltä juomistani, jälkeenpäin olen kuullut kuinka muunmuassa minua on piiloteltu eteisessä takkien alla ettei pikkuveljet säikähdä kuntoani, ja sieltä vaatemytyn alta olin mölissyt ja sekoillut.

Kasiluokalla en muistaakseni ollut yhtäkään viikonloppua selvinpäin. Minua on tuotu poliisiautolla kotiin, ja jouduin sairaalaan alkoholimyrkytyksen vuoksi. Olen kännipäissään murtanut nilkkani, muistan kuinka äiti oli mulle vihainen kun vei krapulaista tyttöään kipsattaviksi. Ajattelin vaan että kuinka sydämetön hän oli, vihainen mulle vaikka olin kokenut onnettomuuden. Muistan kuinka ajattelin että nyt ei sit voi ryypätä kun on nilkka kipsissä. Mutta mitä vielä, toikkaroinkin sitten seuraavat viikot keppien ja kipsin kanssa täysin holtittomasti.

Olin loistava valehtelija. Valehtelin vanhemmilleni minkä kerkesin, että sain rahaa ja mahdollisuuksia juoda. Maalailin kauniita kuvia onkireissuista kavereiden kanssa, vaikka todellisuudessa istuin tarhan pihalla tai deekukämpissä juomassa. Varastin rahaa, käytin kaikkia mahdollisia keinoja että vain sain juoda.

Kasiluokalla kokeilin myös imppaamista, muutaman kaverin kanssa impattiin koulutunneilla butaania. Opettaja ihmetteli kummallista suhinaa ja kikatusta, me pidettiin vaan hauskaa, näin ajattelin. Imppaaminen loppui kuitenkin parissa viikossa. Säikähdin toden teolla kun meinasin menettää henkeni. Istuin yksin jumppasalin varastossa imppaamassa kun vaivuin johonkin unenkaltaiseen, en tiedä kuinka kauan olin sielä, mutta heräsin kun yksi luokkakaveri ravisteli hereille. Tänä päivänä tiedän että olisin voinut kuolla tuolloin, onneksi niin ei käynyt.

Olin todella huomionhakuinen teini, otsassani luki: näe mut, kuule mut. Halusin hyväksyntää ja huomiota keinolla millä hyvänsä. Varsinkin poikien huomiota janosin kuin hullu puuroa, se ilmeni muun muassa hyvin holtittomana seksuaalisuutena. Pidin itseäni rumana ja isona, ja vaan kännissä uskalsin lähestyä poikia. Annoin käyttää itseäni jopa hyväksi, koska silloin minä kelpasin, olin tyytyväinen että kelpasin. Häpesin myös omaa juomistani ja käytöstäni kun olin kännissä, minulla oli tosi pahoja morkkiksia jo tuolloin. Aina onnistuin nolaamaan itseni, mietin että mikä mussa on vikana kun ei muut ole näin sekaisin. Kaverit naureskelivat minun töppäyksille, kuinka olin kuseksinut bussipysäkillä tai ollut housut kintuissa keskellä kaupunkia,  ja minä häpesin.

Yläasteen jälkeen siirryin amikseen kosmetologipuolelle, pystyin käymään sitä vajaa kaksi vuotta kunnes lopetin koulun. Minun mielestä oli kivempi "juhlia", olin töissä vaatekaupassa ja palkalla join itseni useasti viikossa humalaan. Olin usein töissä "samoilla silmillä", ja muutaman kerran jätin tulematta töihin kokonaan koska olin kännissä, ja kerran putkassakin. Äiti oli yksi pomoistani, luulen että muuten mun touhua ei oltaisi sielä katsottu.

18-vuotiaana oli ihan perussettiä ajaa auto illalla kaupunkiin ja juoda ittensä känniin jonka jälkeen ajettiin kotiin, kerran oltiin yhden kaverin kanssa niin kännissä että itkettiin koko matka kun ajoin, me pelättiin niin kovaa että ajan ojaan tai jotain muuta pahaa käy. Olen myös varastanut isäpuolen autoa räkäkännissä ja ajellut "pimeää taksia" , jotta sain lisää rahaa juomiseen.

Kun tein 19-vuotiaana positiivisen raskaustestin olin maailman onnellisin, olin huojentunut että mun ei tarvii enää juoda. Koin että vauva pelastaa minut, ilman raskautta en vaan pystynyt lopettaa koko ajan kiihtyvää ryyppäämistäni. Ja kyllähän juominen rauhoittuikin muutamaksi vuodeksi. Silloin en ymmärtänyt että sairaus minussa ei kuitenkaan ikinä katoa mihinkään.

Kun lukee ylläolevan kaunistelemattoman pätkän minun elämästäni, mietin että kuinka tuo on voinut olla mun elämää. Olenko minä ollut tuo tyttö/nuori nainen. Mitä tapahtui, miksi mua ei pysäytetty,
kuinka minä ajattelin kaiken olevan normaalia? Koska niin minä ajattelin. Tämä on täysin normaalia teinin käytöstä, kaikki tekee näin, kyllä se elämä sitten rauhoittuu kun tulen aikuiseksi, minä vain pidin hauskaa.  Vaikka tiedostin että mussa on jotain pahasti vialla, niin en voinut edes kuvitella että olen alkoholisti. Alkoholistit oli niitä puliukkoja kuset housuissa ja naama paskasena vapauden patsaalla. Minähän olin kuitenkin nuori fiksu nainen.

Tiedän että minun sairauttani ei olisi kukaan voinut pysäyttää, olisin keksinyt keinot juoda, se juomisen himo oli niin voimakas. Ja ymmärrän myös sen että minun vanhempani halusivat kieltää minun tilani, he häpesivät, parempi oli peitellä ongelmaa ja ajatella että kaikki on hyvin.

Pitkä matka on teiniajoista tultu eteenpäin. Tänä päivänä uskallan muistella ja puhua ääneen asioista joita olen hävennyt yli kaiken, vielä vuosi sitten en olisi ikinä uskaltanut kertoa minun nuoruudestani rehellisesti. Olisin varmasti vain kertonut että olin hyvä koulussa ja muuta liibalaabaa. Totta sekin on, mutta minun teinivuodet meni päihderiippuvuuden jyllätessä. Tänä päivänä olen sinut eletyn elämän kanssa, näin se on minun kohdallani mennyt. Saan olla äärettömän kiitollinen siitä, että olen saanut ymmärryksen sairaudesta ja pystyn hoitaa itseäni joka päivä. Vaikka en voi mennä ajassa taaksepäin ja lohduttaa nuorta haavoittuvaa itseäni, pystyn tehdä sen nyt, tässä hetkessä. Tänä päivänä pystyn olla itselleni armollinen ja antaa anteeksi.

Elämäni käännekohta

Syksyllä 2018 sain tutustua puolisooni, meidän tarina alkoi romanttisesti tinderissä. Muistan kuinka tsättäiltiin eräänä lauantaisena aamuna, minä kärsin jonkin asteisesta krapulasta ja mieheni oli kaverinsa kanssa kalastamassa. Juttu sujui mukavasti, hyvin nopeasti kävi keskustelun lomassa  ilmi että J on toipuva addikti, lähes kolme ja puoli vuotta hän oli elänyt raittiina. Ajattelin että onpa hyvä juttu, jos meillä natsaa niin mun ei tarvitse enää juoda niin usein. Sovittiin ensimmäiset treffit jo samalle illalle vaikka lapset olivatkin kotona, J tuli hillittömän karkkisäkin kanssa meille katsomaan Putousta.

Siinähän kävi sitten niin että juttu luisti hyvin myös livenä, lapset tykkäsi, minä tykkäsin ja ilmeisemmin myös J tykkäsi. Näin heti että tällä jutulla on potentiaalia vaikka mihin, koin suurta innostusta mutta samalla myös pelkäsin ihan hulluna. Mitä jos paljastun, mitä KUN paljastun. 

Juomiseni väheni huomattavsti orastavan suhteen myötä, näimme lähes päivittäin heti alkuunsa. Minulla oli kuitenkin kovat juomahimot, ja säännöllisesti työnsin J:n pois luotani mitä ontuvimmin syin, jotta sain hiukan edes omaa aikaa. Omaa aikaa oli yhtäkuin ryyppäämistä rauhassa. Yleensä kuitenkin paljastuin seuraavana päivänä kun  oli niin karsea olo, mutta joskus pystyin peitellä juomiseni ihan täydellisestikkin. 

Jossain vaiheessa J sanoi minulle että ei aio jäädä kakkoseksi minun juomiselle. Jos keksin aina lapsivapaille jotain kosteita kekkereitä, niin hän ei aio toistuvasti jäädä toiseksi. Muistan kuinka loukkaannuin. Toisaalta ymmärsin, mutta samalla pidin häntä hirveen rajoittuneena ilonpilaajana. Muistan kuinka sanoin kavereillekkin että J ois täydellinen jos se edes joskus joisi. Hän sai minut tuntemaan syyllisyyttä omasta juomisestani, ja se oli ikävä tunne, mielestäni mun ei olisi tarvinnut joutua kestämään semmosia tunteita. Minähän olin kuitenkin omasta mielestäni ihan normaali, J taas rajoittunut näissä juomisjutuissa. Vouhkasi raittiudesta. Sanasta raittius tuli minulle lähes kirosana, päässäni vaan kiehahteli kun aihetta edes sivuutettiin. 

Joulukuussa 2018 J joutui käsileikkaukseen jossa hänelle annettiin leikkauksen yhteydessä pkv-lääkkeitä. Suoraan leikkauksesta lähdimme viemään häntä muutamaksi päiväksi Kantamon päihdehoitolaitokseen hoitamaan itseään. Toipuva päihderiippuvainen ei ota vastaan pkv-lääkkeitä kuin äärimmäisessä tapauksessa, ja jos tämmöinen äärimmäinen tapaus tulee, niin parasta on suunnata hoitolaitokseen heti kun se vaan on mahdollista. Päihdyttävät lääkkeet kopsivat aivojen reseptoreita ihan samalla tavoin kuin alkoholi tai huumeet, joten silloin tulee olla kuulolla tuntemuksiensa kanssa, ettei raittius vaaraannu. 

Minä tunsin oloni lähes sankarilliseksi kun olin kiikuttanut mieheni päihdehoitolaitokseen, ja kotiin päästyäni päätin palkita itseäni juomalla. Siihen oli hyvä syy, olin tehnyt lähestulkoon pyhän teon, eikä mieskään ollut mailla halmeilla kyttäämässä. 

Join perinteiseen tyyliin yksin kotona, ja seuraavassa kuvassa havahduin seisomasta ilkosillani koppisolariumissa. Muistan kuinka yritin saada selkoa siihen että missä olen, keitä ihmisiä paikassa oli, missä oli kaikki vaatteeni, mitä vittua oli tapahtunut. Paniikki nousi humalaiseen päähäni, ja jotenkin selvitin tieni ulos ja lähimpään taksiin. Sen verran sekaisin olin että en vielä tänäkään päivänä ihan tiedä että missä olin.

Aamupäivällä herätessäni olin niin kamalassa kunnossa että olisin voinut leikata iteltäni pään irti. Syvä ahdistus ja huoli omasta tilasta iski eka kertaa niin voimakkaasti tajuntaani, minähän oon ihan hullu ja sairas. Laitoin J:lle viestiä, "Mun ei oo hyvä olla yksin, mulla taitaa olla joku ongelma alkoholin kanssa". Suljin silmäni ja jäin peloissani odottamaan vastausta, pelastusta. Olin äärimmäisessä hädässä itseni kanssa. Tuo viimeisin ryyppyreissuni ei ollut mitenkään poikkeuksellinen. Minulle oli tyypillistä se että aloin juomaan ja lopputulema saattoi olla ihan mitä vaan maan ja taivaan välillä. Mutta tämä oli minulle jostain syystä se oma pohjakosketus. 

Jonkun ajan kuluttua J soitti ja sanoi että nyt sitten aletaan hakea sulle apua. Ootko valmis menemään hoitoon. Se hetki on ollut minulle elämäni suurin käännekohta. Olin valmis mihin vaan että pääsen siitä helvetistä ja huonosta olosta pois. Itkin itkemästä päästyäni. Itkin tuskasta, krapulasta ja ennen kaikkea siitä että minussa heräsi toivo. Toivo paremmasta elämästä. En ihan tiennyt että kuinka se olisi edes mahdollista, mutta sen tiesin että se on mahdollista. Olin nähnyt läheltä että toipuminen on mahdollista. 

Tuosta hetkestä kului reilu kuukausi että pääsin vihdoin hoitoon. Roikuin J:ssä kuin hukkuva oljenkorressa, en uskaltanut olla hetkeäkään yksin koska pelkäsin että lähden juomaan. Aloitin käynnit päihdetyöntekijän vastaanotolla ja minulle tehtiin kartoitusta maksusitoomusta varten. Tiedän että jos J ei olisi ollut rinnallani tuota pitkää kuukautta, olisin jättänyt varmaan leikin kesken. Voimavarani ei olisi siihen riittäneet. Aloin käydä myös vertaistukiryhmissä joista sain toivoa ja suurta helpotusta olooni. 

Vaikka mieheni oli minulle suuri tuki ja turva, niin tiedän että hän ei olisi yksin saanut minua raitistumaan. Kukaan ihminen ei voi toista raitistaa, vaikka halu olisi kuinka kova kummallakin. Semmosta odotustaakkaa ei kenenkään ihmisen harteille saa laittaa. Minä tarvitsin raitistuakseni Minnesotamallisen päihdehoidon Kantamossa. Vasta hoidossa sain ymmärryksen sairaudestani ja mitä se on omalla kohdallani minulle ja minun läheisilleni aiheuttanut. Vasta sen ymmärryksen kautta minulla oli mahdollisuus raitistua. 

Tulen olemaan ikuisesti täydestä sydämestäni kiitollinen siitä, että me J:n kanssa tavattiin. Se oli jotain korkeamman voiman johdatusta. Siitä alkoi tapahtumien sarja, jonka ansiosta saan elää raittiina, jonka ansiosta saan ylipäätään elää. Olen myös täydestä sydämestäni kiitollinen siitä että minulla oli rohkeutta myöntää heikkouteni, sairauteni, ja että minulla oli rohkeutta lähteä hoitamaan itseäni. Jos me J:n kanssa ei oltaisi tavattu, niin en tiedä kuinka asiat olisivat menneet, eikä minun onneksi tarvitsekkaan sitä tietää.

Juuri tänään olen kiitollinen siitä että pystyn seisoa tänä päivänä omilla jaloillani, minä en ole enää hukkumassa. Minulla on turvallinen, välittävä ja rakastava kumppani. Me ollaan yhdessä ( ja erikseen) tehty huikea matka tämän reilun vuoden aikana. Minua rakastetaan juuri semmoisena kuin olen, ja olen itsekkin oppinut rakastamaan ilman ehtoja. 

Raittius ensimmäisenä

Ensimmäinen kosketukseni minnesotamalliseen päihdehoitoon oli alkusyksystä 2018, kun sain osallistua veljeni läheisviikonloppuun. Viikonloppu teki minuun syvän vaikutuksen, koin että se viikonloppu oli minun rankin ja samalla vaikuttavin siihen astisessa elämässä. Näin ensimmäistä kertaa toipuvia päihderiippuvaisia, terapeutit olivat toipuvia, potilaat olivat toipuvia. He näyttivät ihan tavallisilta ihmisiltä, ja näytti jopa siltä että heillä oli hyvä olla juuri sielä. He eivät näyttäneet kärsiviltä tai krapulaisilta, elämänhaluttomilta. Rankasta aiheesta ja viikonlopusta huolimatta tunnelma oli käsinkosketeltavan toipuva ja toiveikas. Oma veljenikin näytti jotenkin ihan eriltä kuin ennen, kasvoilla oli valoa ja rauhaa. Tänä päivänä ymmärrän että ne oli raittiin miehen kasvot, jotka näin silloin ensimmäistä kertaa.

Muistan kuinka terapeutti kertoi meille läheisille, että toipuvalle raittius tulee olla arvoasteikolla ensimmäisenä, vasta sen jälkeen perhe, ystävät, työ jne. Muistan kuinka ajattelin että ei jumalauta, mitä tuo nyt tommosia puhuu, minä loukkaannuin veljenvaimon puolesta. Olisi tehnyt mieli käydä ojentamassa terapeuttia ja sanoa että nyt mietit vähä mitä suustasi päästelet. Kyllähän nyt perheen on oltava ykkönen, niinhän aina sanotaan, perhe etusijalle. Terapeutin sanat kuulostivat jotenkin niin itsekkäiltä.

Samana syksynä lokakuussa tapasin nykyisen mieheni. Hän on toipuva addikti, ja oli ollut siinä vaiheessa raittiina jo reilusti kolme vuotta. Muistan kun vietettiin ensimmäinen jouluaatto yhdessä, päivä oli raskas monella tapaa, ja kun pääsimme vihdoin ja viimein kotiin lasten ja lelujen kanssa, niin mieheni ilmoitti minulle että hän lähtee käymään ryhmässä. JOULUAATTONA! Se oli mielestäni suorastaan pyhäinhäväistys. Kuinka se kehtaa jättää minut yksin lasten kanssa kotiin, jouluaattona.

Olin tosi vihainen ja pettynyt. Tällästäkö tää nyt sitten on raittiin kanssa, nämäkö on vain ilmoitusluontoisia asioita. Itsekästä, ajattelematonta porukkaa nuo raitistuneet, ei minkäänlaista tilannetajua. En muistaakseni motkottanut mitään ääneen, mutta ilmeillä ja tuhinalla varmasti paljastin pettymykseni ilmiselvästi.
Tänä päivänä ymmärrän että nuo tuntemukset olivat pitkälti kateellisuutta ja mustasukkaisuutta. Hänellä oli paikka minne mennä hoitamaan itseään vaikka oli jouluaatto. Toiset ihmiset saivat olla minun mieheni seurassa vaikka minä olisin sitä kipeästi tarvinnut. Ja tänä päivänä ymmärrän myös, että se oli juuri se oikea hetki mennä ryhmään. Hän kuunteli itseään ja pisti itsensä hoitamisen etusijalle siinä kohtaa, niinkuin raittiin kuuluukin.

Astellessani hoitoon minä mietin paljon että minkä takia teen sen, minkä takia haluan raitistua. Lasten vuoksi, kumppanin vuoksi? Minulla oli suuri menettämisen pelko, pelkäsin että menetän kaiken mitä minulla on jos jatkan juomistani, eikä se ollut turha pelko. Toki koin että tulin myös itseni vuoksi, elämä oli ollut pitkään yhtä kompastelua ja rämpimistä, enkä jaksanut enää sitä. Olin niin väsynyt loputtomaan taisteluun.
Hoidon aikana sain ymmärryksen siitä että haluan raitistua itseni vuoksi. Pystyin näkemään ensimmäistä kertaa mitä juomiseni oli minulle aiheuttanut. Millainen ihminen minusta oli sairauden edetessä tullut. Kuinka olin menettänyt elämänhalun ja -hallinnan. Olin hukannut itseni täysin.

Sain ymmärryksen siitä, että jos en pidä itsestäni huolta, jos en pistä raittiuttani etusijalle, niin minulla ei ole enää mitään. Ei mitään muuta kuin syvä tyhjyys, humalanhuuruiset aivot, jatkuva taistelu ja rämpiminen. Olen sairas, ja sairauteni vaatii hoitoa.
Kuka sanoisi esimerkiksi diabeetikolle että äläpä mittaa verensokeriasi tänään, tai kuka pähkinäallerginen lakkaisi huolehtimasta ettei hänen ruuassaan ole pähkinää. Se olisi täysin edesvastuutonta laiminlyömistä, pelleilyä elämällä ja kuolemalla.

Päihderiippuvuus on hoitamattomana ennenaikaiseen kuolemaan johtava sairaus. Raitis ihminen ei laiminlyö sairautensa hoitoa, koska ymmärrys sairautta kohtaan on kristallinkirkas. Tänä päivänä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että saan laittaa raittiuteni etusijalle. Olen kiitollinen siitä että saan hoitaa itseäni päivästä riippumatta, ja perheeni ymmärtää sen. Olen kiitollinen siitä että raittiuden myötä saan säilyttää minulle tärkeät asiat elämässäni. Ilman raittiutta minulla ei olisi mitään.

Kipeä kuivahumala

Kuivahumala on alkoholistin tila jolloin alkoholisti ei ole juonut mitään, mutta käyttäytyminen on mieletöntä, usein jopa mielettömämpää kuin humalassa. Omalla kohdallani juurikin kuivahumalatilat oli niitä hetkiä jolloin perheeni ja ihmiset ympärilläni saivat kärsiä sairaudestani eniten. Sain silmittömiä raivareita pikkuasioista, olin levoton, kärkäs ja pinnani oli tiukka kuin viulunkieli. Ne oli niitä hetkiä jolloin syystä tai toisesta en voinut juoda, mutta sisuskaluni huusivat alkoholia. Tämmösten "kohtauksien" jälkeen mietin usein  että mikä helvetti mussa on vikana, mikä ihme saa minut käyttäytymään kuin hullu.

Humalassa olin useimmiten kaikkia rakastava hauskuuttaja ja hauskanpitäjä (tai näin ainakin ajattelin, hauskuus oli juovan ajan loppupuolella kaukana todellisuudesta ). En räyhännyt, riehunut, ollut väkivaltainen tai ollut hyökkäävä. Silloin mulla oli perustarpeet tyydytettynä kunhan vaan sain juoda rauhassa. Olen perusluonteelta ja olemukseltanikin rauhallinen. Usein sain kuulla juurikin tästä ominaisuudestani, kuinka rauhallinen ja lempeä olen. Totuus arjessa oli varsinkin juovan ajan lopussa täysin toinen. 

Kuivahumalani sai minut huutamaan lapsilleni kitarisat kipeinä, heittelin tavaroita, paukuttelin ja potkin ovia, sain täydellisiä hermoromahduksia. Olen rääkyhuutanut lapsilleni kuinka he tekevät äitistä hullun, äiti joutuu mielisairaalaan lasten takia. Olen silmittömässä raivonvallassa kovakouraisesti kohdellut omia lapsiani. Osaan vaan kuvitella kuinka nämä hetket on järkyttänyt lapsen perusturvallisuuden tunnetta, aiheuttanut pelkoa ja huolta. Äiti jonka kuuluisi olla se lapsen peruskallio, onkin ollut kaikkea muuta. Ailahteleva, arvaamaton, sekopäinen. 

Kuivahumalastani ovat saaneet osansa myös täysin tuntemattomat ihmiset. Kaupan kassoilla kun joutuu helvetti soikoon jonottaa, ja toinen on niin saatanan hidas, niinku nukkuva rukous. Saatoin pyöritellä silmiäni ja huokailla mielenosoituksellisesti, mutista ääneen että "vittu mitä touhua", niin että kassa varmasti kuuli. Puhelimessa olen tylyttänyt asiakaspalvelijoita aivan huolella otsasuoni sykkien ja päässä sätien. Väärällä hetkellä ohikulkevalle ihmiselle olen saattanut huutaa että mitä vittua sä kyttäät, hanki elämä. 

Kuivahumalassa olin niin arvaamaton, että lopputulema tapahtumille oli itsellenikin suuri yllätys. Toimin ennenkuin ehdin edes ajatella että mitä teen. Suu syötti sanoja, päässä säti, viskelin ja paukutin menemään. Näiden kohtausten jälkeen oli useimmiten niin loppu, että en voinut muuta kuin itkeä. Itkin itsesäälistä itkua, kuinka voin olla näin kauhea, mikä  mussa on vikana, oon ihan hulluksi tulossa. Piiskasin itseäni aivan hulluna, ja päätin että tämmöstä ei enää ikinä. Kunnes tuli se seuraava kerta kun lapset olivat täysin mahdottomia, tai asiakaspalvelijana oli joku saakelin uusavuton kämmäri. Syyt löytyi aina muualta. Pakkohan oli joku syy löytyä, etten nyt aivan omiin nimiinikään sekopäisenä kilahtelisi.

Hoidossa sain ymmärryksen siihen että sairaus minussa on saanut minut käyttäytymään kuin hullu, vaikka olin täysin selvinpäin. Oli yksi kipeimpiä asioita kohdata ne tosiasiat, kuinka kuivahumalani on vaikuttanut omiin lapsiini. Kuinka olen heitä syyttänyt omasta pahasta olostani. Kuinka väärin olen heitä kohdellut. 

Yhden ainoankaan alkoholistin on turha sanoa että heidän sairautensa ei ole vaikuttanut lapsiin ja koko perheeseen. Minäkin ajattelin puhtaasti näin, ennenkuin vasta hoidossa ymmärsin kuinka kokonaisvaltainen tämä sairaus on. Että sairaus jyrää ja jyllää vaikka ei olisi huikkaakaan maistanut. Kuinka päihderiippuvuus sairautena muuttaa koko ihmisen.

Tänä päivänä en kärsi kuivahumalasta, omalla kohdallani ne jäi aika lailla hoitolaitokseen. Raitistuminen on ihmeellinen kokonaisvaltainen muutos, kun saa täyden ymmärryksen sairaudestaan ja pääsee toipumisen tielle, pääsee myös irtautumaan vanhoista toimintamalleistaan.  Etäisiä muistoja kuivahumalatiloista saan kerran kuukaudessa pms-oireiden muodossa, mutta onneksi vaan etäisiä. 

Minun ympärilläni on samanlaista kuin ennenkin, lapset ovat lapsia ja kassat ovat välillä hitaita, ohikulkeva ihminen saattaa joskus katsoa kun vaikkapa pluukaan lunta pihalla. Muutos on tapahtunut  minussa. Minun ei tarvitse enää kilahdella, ei huutaa räkä roiskuen, minun ei tarvitse heitellä tavaroita tai paukutella sekopäisenä keittiönkaappeja. 

Tokikaan en mikään Dalai Lama ole, ja tunteet kiehuvat välillä kovastikkin, mutta nykyään minulla on työkaluja nähdä asiat oikeissa mittasuhteissa, ja miettiä ennenkuin toimin. Minulla on vertaistukea vuoden jokaisena päivänä, saan purkaa mieltä painavat asiat etteivät ne kuormita liikaa ja kasaudu taakaksi. Joskus tulee korotettua ääntä lapsille, ajattelen niin että olisi enemmänkin outoa jos ei koskaan näin kävisi. Mutta lasten ei tarvitse enää pelätä että äiti sekoaa, minä saan olla se turvallinen aikuinen minun lapsilleni. Semmoinen äiti jonka minun lapseni ansaitsevat. Saan olla semmoinen ihminen josta pidän, tänä päivänä pystyn rakastaa myös itseäni.