Epäelämästä elämään

Vuoden viimeinen päivä. Juovaan aikaan tämä päivä oli se jota poikkeuksetta juhlistettiin juomalla. Tämä oli se päivä jolloin perheellisetkin skoolaavat skumpalla, yksi niistä juhlapäivistä jolloin luvalla sai juoda. Some täyttyy iloisista juhlakuvista, vuoden koosteista, ihmisten vuoden saavutuksista ja tärkeimmistä hetkistä. 

Olen itsekkin julkaissut erilaisia koosteita ja juhlakuvia, vertaillut omiani muiden omiin. Vaikka kuvani ja tarinani ovatkin näyttäneet somekelpoisilta ja vaikka vuoden aikana olisi tapahtunut mukavia ja tärkeitä hetkiä, silti tunsin oman elämäni huonommaksi kuin muilla. Toivoin että minun kuvani olisivat herättäneet erityistä ajatusta siitä, että onpa Nadjalla ollut hyvä vuosi, kylläpä Nadjan perhe näyttää onnelliselta. Minulla oli suuri tarve näyttää hyvltä muiden silmissä, aivan sama millainen olo minulla oli sisälläni.

"Mä en oo mikään vuoden mies
Aikakapselissa kulmasohvan kyydis olohuonemies
Niin lähel peilii et mun nenä on lytyssä
Ateria pytyssä, likapyykit mytyssä
En häpee täällä sitä mitä sä näät
Vaan sitä minkä kätken, mun epäelämää
Pelkään, et kaikille paljastuu et mä oon
Sellanen kun mä oon"

Pyhimyksen Jättiläinen, on biisi mitä kuuntelin monesti viimeisenä juovana syksynä, ja juurikin nuo yllä olevat sanat kolahtelivat minuun. Minä pelkäsin kaikista eniten sitä, että kaikille paljastuu et mä oon, sellanen ku mä oon. Pelkäsin että todellisuus kuvien ja päivitysten takaa paljastuu. 

Minä elin viimeiset vuodet somessa, elin facebook-ryhmissä, whatsapp-ryhmissä ja instagramissa. Sielä sain paljastaa itsestäni juuri sen verran kuin koin tarpeelliseksi. Sain olla juuri niin hauska kuin halusin, pystyin kaunistella totuutta, valehdella. Minun viimeinen juova vuosi meni käytännössä olohuoneessa olevaa sängynkulmaa kuluttaen, itsesäälissä ja ahdistuksessa rypien. Arjen suorittaminen oli vaivalloista, välillä täysin mahdotonta jopa. Silti hymyilin kuvissani, hymyilin viesteissäni ja päivityksissäni. "En häpee täälä mitä sä näät, vaan sitä mitä kätken, mun epäelämää". 

Muistan kuinka Jättiläinen oli minulle tärkeä biisi, ja samaistuin sanoihin. En silti kyennyt näkemään omaa tilaani, kuinka pohjalla olin oman itseni kanssa. Sielä syvällä juopon montussa, enkä nähnyt pääsyä pois. Ainut mikä helpotti oloani oli juominen.

Tänä päivänä tuo biisi on mulle edelleen tärkeä. Kuuntelen sitä kiitollisena. Joskus tulee sellainen olo että haluaisin syvästi halata itseäni kun istun siinä sängynreunalla surullisena, elämänhalun menettäneenä. Haluaisin halata itseäni ja sanoa että kaikki muuttuu vielä, olet sairas, mutta tulet toipumaan. 
Mutta se ei ole mahdollista. Se mitä voin tehdä on, että pidän itseäni hyvänä juuri tänään. Saan olla ylpeä itsestäni juuri tänään. Saan olla kiitollinen siitä että minulla ei ole enää epäelämää, minulla on elämä jota saan elää. Elämä jota haluan varjella joka päivä hoitamalla raittiuttani.

Tämä vuoden viimeinen päivä on minulle erittäin merkityksellinen. Tämä kulunut vuosi on ollut minulle suurin vuosi tähän astisessa elämässäni. Olen oppinut paljon itsestäni, olen oppinut ymmärtämään itseäni. Olen saanut kokea elämääni päivä kerrallaan raittiina. Tähän vuoteen on mahtunut lukuisia pieniä ja suuria onnenhetkiä, paljon toivoa, unelmien täyttymyksiä, mutta myös paljon huolta, surua ja pettymyksiä. Nämä kaikki tunteet ja tapahtumat olen saanut kokea avoimesti ja rehellisesti, ilman itseni tukahduttamista, ilman häpeää, ilman elämäni kiillottelua. 

Uudelta alkavalta vuodelta en odota mitään ihmeellisyyksiä. Odotan toki että saan elää tällä valitsemallani polulla, ja tiedän että se tulee olemaan helppoa kunhan vain hoidan itseäni. Joka päivä jonka saan ottaa raittiina vastaan on suuren kiitollisuuden aihe. Elämä pyörii eteenpäin omalla painollaan, ja hyviä asioita tapahtuu. Siihen luotan juuri tänään. Tai no oikeastaan jokainen päivä jota saan elää on ihme. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys että olen saanut uuden mahdollisuuden, että olen saanut syntyä elämäni aikana kaksi kertaa. Tammikuun 15. päivä Vaasan keskussairaalassa vuonna 1982, ja toisen kerran tammiukuun 25. päivä Kärkölässä, Kantamon päihdehoitolaitoksen ovista astuessani vuonna 2019.

Tänä vuonna meidän perhe juhlii vuoden vaihtumista viettämällä aikaa yhdessä. Ollaan varattu keilarata ja suunnitelmissa on vetäistä pitsaöverit. 
Hyvää vuoden viimeistä päivää blogin lukijoille ja antoisaa alkavaa uutta vuotta!

Tipaton tammikuu

Juovaan aikaan "tipaton tammikuu" herätti minussa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta se kuulosti korvissani aika surulliselta ja pitkältä kuukaudelta. Joinain vuosina meni kuitenkin niin, että joulun ja uudenvuoden ryypiskelyt olivat imeneet mehuja niin ronskilla kädellä että tipaton tammikuu kuulosti lähes pelastukselta. Olin myös kuullut jostain että tipaton tammikuu on lähinnä alkoholistien todistelua siitä että ei ole ongelmaa, se toimikin itselleni hyvänä takaporttina. Kun tarmoa uhkuen aloitin tipattoman, niin se oli myös hyvä lopettaa sillä verukkeella, että minähän en mikään alkoholisti ole, jonka tarvisi todistaa muille omaa juomattomuuttaan.

En muista tarkalleen että kuinka monesti aloitin tipattoman tammikuun, enkä myöskään muista että olisin siinä kertaakaan oikeasti onnistunut. Mutta sen muistan että yrityksiä on ollut monia, ja joskus pääsin lähes maaliin saakka. Parinkin viikon täysjuomattomuus oli minulle suuri saavutus, ja saatoin perustella itselleni että hyvinhän tämä pari viikkoa meni, ja hyvinhän tästä voisi vielä jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta kun minähän en ole alkoholisti, niin kenelle minun pitää todistella että pystyn olla juomatta. Ja jos vaan tissuttelee kotona, niin sehän on lähes sama kuin että ei joisi ollenkaan. Niin ja synttäritkin on tammikuun puolessa välissä, sehän se olikin se juttu. Sairasta edes ajatella että tammikuussa syntyneet viettäisivät tipatonta tammikuuta, se oli se kirous minun kohdallani että tipaton ei sitten onnistunutkaan.

Tänä päivänä toki ymmärrän miksi minun tipattomat eivät tahtoneet onnistua. Sairauteni piti siitä huolen. Vaikka tahdonvoimalla kuinka yritin taistella juomishimojani vastaan, niin en siihen vaan kyennyt. Jo viimeistään viikon juomattoman jakson jälkeen alkoi taistelu ja selittelyt. Aloin etsiä syitä ja oikeutusta juomiselle, ja kyllähän se hyvä syy aina jostain löytyi. Niin hyvä syy että hyvällä omalla tunnolla sain lopettaa tipattoman ja juoda. "Ihan alkoholistien juttuja nuo typerät tipattomat, mun ei tarvitse tämmöstä turhaa kärvistelyä kestää koska en ole alkoholisti."

Tänä päivänä ymmärrän myös sen kuinka ontuvia ja sekavia nuo omat ajatukseni olivat. Siinä käy myös hyvin ilmi se, kuinka veemäisestä sairaudesta on kyse. Itsensä kieltävä sairaus. Ei yksikään alkoholisti halua myöntää itselleen, saatika muille, että alkoholi on ongelma, että minä en pärjää juomiseni kanssa. Vaikka jollain tasolla saattaisikin tiedostaa että juominen on holtitonta ja pakonomaista, niin nämä ajatukset haudattiin kyllä hyvin nopeaan jonnekkin syvälle. Ei semmoisia ajatuksia huvittanut käsitellä, ongelman myöntaminenhän olisi vaatinut toimenpiteitä, eikä alkoholisti pysty ajatella, että kykenisi elämään ilman päihteitä. Se ajatus oli itsellenikin ihan kamala, maailmanlopun julistus melkeinpä. Juominen oli osa minun persoonaa, tai juhliminen, ryyppääminenhän oli niin ällöttävä jo ihan sananakin , että en halunnut yhdistää juhlimistani moiseen. Vaikka se "juhliminen" viimeisinä aikoina olikin nimenomaan ryyppäämistä, yksin ryyppäämistä ja riutumista.

Juuri tänään oon tosi kiitollinen siitä, että saan myöntää olevani alkoholisti, raitistunut toipuva alkoholisti. Mun ei tarvitse todistella kenellekkään mitään, ei tarvitse antaa lupauksia juomattomuudesta, ei tarvitse keksiä syitä juomiselle. Jos mietin rehellisesti, niin en keksi yhtä ainuttakaan syytä miksi minun pitäsi alkaa juomaan. Olen saanut niin syvän ymmärryksen sairautta kohtaan, ja mitä se on omalla kohdallani minulle ja läheisilleni aiheuttanut, että en vaan näe sitä vaihtoehtoa että joisin. Eikä se vaadi mitään lupauksia, ei todisteluja. Muistan kuinka rakas mieheni joskus sanoi minulle, että hän ei anna enää lupauksia, ne lupailut ja selittelyt ovat jääneet hänen kohdallaan käyttävään ja juovaan aikaan. Mietin että no jopa on kumma, kai sitä nyt pitää pystyä lupaamaan jos kerta haluaa olla raitis. Mutta nyt ymmärrän että ei tarvitse. Riittää kun elää päivä kerrallaan, juuri tänään en juo. Se riittää.

Kulissijouluja

Vanhassa elämässäni joulunaika oli sitä aikaa jolloin tekosyitä juomiselle oli äärettömän helppo keksiä. Tai kovin kekseliäskään ei välttämättä tarvinnut olla. Minulle oli automaatioajatus että joulukuu on pikkujouluissa pomppimista, glögin maistelua ja punaviinin tissuttelua. Oli ihan ok että joka viikonloppu oli kosteita kekkereitä, joulushoppailun lomassa oli rentouttavaa käydä oluella, lahjoja paketoidessa siemailu oli suorastaan välttämättömyys, joulusiivouksen jälkeen ja siinä lomassa pikkuset naukut toivat piristystä muutoin niin tylsään puuhaan jne.

Minähän olin kuitenkin paatunut kaljajuoppo, joten glögit ja punaviinit olivat lähinnä silmänlumetta. Näin itseni nautiskelevana aikuisena naisena, vaikka todellisuudessa kittasin siinä ohella lahjakkaat määrät olutta. Mutta sitä ei mun mielestäni melkein edes tapahtunut, ainakaan kun instagram-postauksessani oli vain viinilasin kuva. Kyllähän muutkin niin tekivät, postasivat kuvan punaviinilasista ja suklaasta. Ajattelin että ihan salettiin sielä vedetään koko pullo ja päälle vielä jotain muuta. Minun maailmassani ei ollut mitään yksiä lasillisia, ja olin vuorenvarma ettei muillakaan ollut. Tai no, ehkä jotkut piipertäjät ja nössykät joivat joskus sen yhden lasillisen, mutta ajattelin myös että kyllä hekin haluaisivat oikeesti juoda kunnolla, kunhan vaan pääsisivät typeristä rajoitteistaan eroon.

Olen aina sanonut että joulu on lasten juhla, ja tärkeintä on että lapset nauttivat. Olen nähnyt suunnattomasti vaivaa että lapset saavat mahdollisimman hyviä lahjoja, että käydään hautausmaalla, syödään riisipuuroa, tehdään pipareita, että tehtäsiin kaikkea mitä jouluna kuuluu tehdä. Että lapset olisivat tyytyväisiä, että minä saisin sitten rauhassa jouluaaton iltana rentoutua. Minun on ollut äärettömän vaikea hyväksyä sitä tosiasiaa, että jouluaaton iltana olen laittanut oman juomiseni lasten ja perheen jouluilon edelle. En halunnut että lapset näkivät juomistani, koska enhän minä voinut olla se kamala äiti joka kännää jouluna.
Minun jouluillan suunnitelmat meni kutakuinkin näin: Lapset saavat mieleisiä lahjoja joilla saavat leikkiä rauhassa omassa huoneessaan, laitan lapset aikaisin nukkumaan koska päivä on ollut jännittävä ja raskas. Olin stressaantunut, kireä ja poissaoleva, koska mielessäni siinsi se oma hetkeni, hetki jolloin sain juoda.

Minähän pidin itseäni suorastaan mahtavana äitinä joka ajatteli aina lastensa parasta. En kyennyt näkemään että ajoin lapset pois luotani lahjoilla jotta sain rauhassa siemailla. En kyennyt näkemään että halusin lapset ajoissa nukkumaan että minä saisin juoda rauhassa. 

Minä erottelin oman jouluni ja lasten joulun. Minun jouluni olisi ollut pilalla jos en olisi saanut juoda. 

Tuleva joulu on ensimmäinen raitis jouluni. Olen kiitollinen  siitä että saan osaltani tarjota perheelleni raittiin joulun. Olen kiitollinen siitä että saan nauttia joulusta yhdessä perheeni kanssa. Minun ei tarvitse suorittaa joulua että saisin hyvällä omalla tunnolla juoda. Minun ei tarvitse eristää itseäni muulta perheeltä. Olen kiitollinen siitä että saan paketoida joululahjat selvinpäin, saan nauttia jouluateriasta ilman kiireen tuntua, saamme perheen kanssa availla joululahjoja ja riemuita niistä yhdessä. Nautin suunnattomasti siitä joulu ei ole minulle enää kulissijuhla, vaan juhla jolloin tehdään asioita jotka saavat meidät hyvälle tuulelle. Saamme luoda omat perinteemme ilman ulkoapäin tulevia paineita, sitä merkitsee minulle raitis joulu.

Toivotan kaikille blogini lukijoille iloista ja rauhallista, omannäköistä joulua 

Vertaistuki

Juovaan aikaan sana "vertaistuki" kuulosti korvissani kasalta hukkuvia ihmisiä jotka elämän pyörteessä takertuivat toisiinsa. Tai sanottasiinko näin että yhdistävä negatiivissävytteinen elämäntilanne tai kriisi toi ihmisiä yhteen, jotta asioilla voisi yhdessä mässäillä, surra ja velloa. Vertaistuen piiriin hakeutuminen kuulosti viimeiseltä vaihtoehdolta, jonne raahauduttiin hankaavilla askelilla viimeisillä voimilla, suru puserossa.

Muistan ensimmäisen kerran kun astuin sisään ovista, joiden sisällä oli kourallinen toipuvia päihderiippuvaisia. Siitä päivästä on aika tasan tarkkaan vuosi. Olin juuri muutama päivä sitten tunnustanut ensimmäistä kertaa ikinä, että mulla taitaa olla joku ongelma alkoholin kanssa, en pärjää juomiseni, enkä juomishimojeni kanssa.
Minua pelotti ja jännitti ihan hulluna, muistan kuinka häpesin. Häpesin itseäni ja sairauttani. Mietin että nämä toipuvat ihmiset katsovat minua säälien, arvostellen ja surkutellen. Perheenäiti ja tuossa tilassa. Soimasin itseäni ankarasti, mutta samalla odotin tapaamiselta paljon, odotin ihmeitä. Olin kuullut ja nähnyt että vertaistuen avulla ihmiset raitistuvat.

Tuona päivänä minut otettiin avosylin vastaan, lämpimästi halaten, silmiin katsoen. Ihmiset esittelivät itsensä minulle omilla nimillään ja kertoivat olevansa päihderiippuvaisia. He tekivät sen hymyillen ja kiitollisina. Mietin että mitähän vittua nyt, en saanut yhtäkään tuomitsevaa katsetta, en yhtäkään ivallista hymyä tai sanaa, vain puhdasta iloa siitä että olin tullut paikalle.

Muistan kuinka esittelin itseni kutakuinkin näin; "Nadja ja lienen olevani alkoholisti", se oli todella vaikeaa. Katsoin ihmisiä ympärilläni ja he katsoivat minua hymyillen ja rohkaisevasti. Siinä hetkessä ymmärsin että nämä ihmiset ovat aidosti, puhtaasta sydämestään onnellisia siitä että olin uskaltanut tulla paikalle. Ei kukaan katsonut säälien tai arvostellen.
Sinä iltana puhuin ensimmäistä kertaa vertaisilleni juomisestani. Puhuin siitä tuskasta ja surusta, mitä se aiheutti minulle. Puhuin siitä kuinka voimaton olen juomishimojeni edessä, kuinka pettynyt olen itseeni kun en kykene tasitella vastaan.
Sain kuulla kuinka minun puheenvuoroni nosti heidän kiitollisuuttaan. Olin ihmeissäni. Tänä päivänä ymmärrän mitä he sillä tarkoittivat.

Tuona iltana minä en vielä raitistunut, mitään taivaalta tapahtuvaa ihmettä ei tapahtunut. Tuona iltana oloni kuitenkin helpottui, sinä iltana kokouksen jälkeen minun ei tarvinnut lähteä juomaan. Tuona iltana istuin vertaisteni kanssa ja jaoimme kokemuksiamme, tunteitamme. Minä olin ahdistunut ja surullinen, ne tuntemukset olivat ajaneet minut vertaisteni luo, mutta ryhmässä tuntui käsin kosketeltava rakkaus ja toipuminen. Näin että toipuvat eivät velloneet itsesäälissä ja surussa, he olivat kiitollisia raittiudestaan ja puhuivat omasta juovasta ajastaan muistellen, eivät rypien ja velloen. Tuona iltana minut valtasi suuri toivo, tätä minä haluan lisää, haluan olla osa tuota toipuvaa ja kiitollista porukkaa. Haluan tuntea sen suuren hyväksynnän ja rakkauden vielä uudellleen.

Tuosta illasta kului noin kuukausi ennen kuin astuin hoitolaitoksen ovista sisään. Tuon illan jälkeen join vielä yhden viimeisen kerran, kaksi päivää ennen kuin sain lähteä hoitoon. Mutta sen jälkeen minun ei ole tarvinnut rämpiä eikä taistella, luovutin taistelun alkoholia vastaan. Minä olen nyt osa tätä kiitollista itseään hoitavien ihmisten porukkaa. Osa suurta rakkautta ja hyväksyntää.

Raittius ja itsensä hoitaminen, on elämäntapa jota vaalin. Raittius ei kuitenkaan elämältä suojele. Kriisejä, shokkeja, epämiellyttäviä ja hankalia tilanteita tulee eteeni harva se päivä. Joskus ne ovat pikkujuttuja ja joskus saatan tuntea luhistuvani niiden edessä. Tänä päivänä minun ei kuitenkaan tarvitse pärjätä yksin, saan aina vertaisiltani tukea kun olen avoin ja rehellinen. Minulla on joukko rakkaita toipuvia ihmisiä ympärilläni, viestin tai puhelinsoiton päässä.

Juuri tänään minun ei tarvitse olla yksin. Tämä on lause jonka saan sanoa itselleni jokainen aamu. Jokainen aamu jolloin päätän olla juomatta ja hoitaa itseäni rehellisyydellä ja avoimuudella. Jokainen päivä jolloin olen nöyrä sairauteni edessä.

Raitis koti

"Ryyppäsin kotini rumaksi", juomisen seuraus, jota en kyennyt näkemään ennen raitistumistani. Se kuulosti niin kamalalta, en voinut hyväksyä sitä tosiasiaa että sairaus minussa ja ympärilläni oli saanut minun kotini muuttumaan rumaksi, oma koti ei tuntunut kodilta.

Kun mietin elämääni taaksepäin näen monta kaunista uutta alkua, monta kaunista uutta kotia, monta kaunista uutta ajatusta. Täman kodin haluan laittaa kauniiksi, tästä kodista teen kodin jossa on hyvä olla, tästä kodista haluan pitää hyvää huolta, tämä koti on turvasatama minulle ja koko perheelleni.
Olen muuttanut aikuisiällä monta kertaa, ja jokaisen muuttokerran jälkeen olen tuntenut näitä tunteita. Vanha koti on jäänyt muistoineen taakse rumana, jokaisen loppusiivouksen jälkeen olen ajatellut että onneksi tänne ei tarvitse enää ikinä palata. Tunnetta voi verrata pakenemiseen rikospaikalta, kun oven veti viimeisen kerran kiinni, varoin katsomasta taakseni ja lähes juoksin pois. Suorinta reittiä avainten palautus ja syvä huokaus, selvisin.

Olen kartellut kulkemasta vanhojen kotien ohitse koska muistot ja ahdistus ovat tuntuneet henkeä salpaavana epämääräisenä pahan olon möykkynä. En ole osannut nähdä mistä ahdistus on johtunut, osasin kyllä syyttää tapahtumia ja ihmisiä ympärilläni, omaa osuuttani en ole kyennyt näkemään.

Hoidossa ollessani muistan kuinka minua pelotti ja ahdisti ajatus palata kotiin. Näin sieluni silmin itseni istumassa väsyneenä, itsesäälissä ja humalassa sillä sängyn reunalla joka oli minun valtakuntani. Sängynreuna olohuoneessa, jossa pakenin todellisuutta kännykän maailmaan ja kippasin kaljaa. Lapsien huoneet sotkuisina kun en ollut jaksanut siivota, en jaksanut välittää, kaapit jotka pursuilivat avaamattomia laskuja, tyhjien tölkkien piilopaikat, terassi jolla hoipertelin tupakoimassa ja pelkäsin että naapurit näkevät. Niin paljon häpeää ja ahdistusta.

Hoidosta päästyäni muistan kohtaamiseni vanhan kodin kanssa, todellisuuden kanssa joka minun oli kohdattava. Minua helpotti se tieto että uusi koti odotti jo muuttovalmiina, raitis koti. Muuttoprojekti oli henkisesti tosi raskas, kaappeja tyhjätessä käsittelin pala palalta mennyttä elämääni. Kauniita muistoja kuten lapsien tekemät äitienpäiväkortit, piirustukset, valokuvat. Mutta myös kipeät muistot, tyhjiä tölkkejä tupsahteli mitä erikoisimmista paikoista, avaamattomat kirjeet, muistot edellisestä parisuhteesta. Sain kohdata monta elämäni suurta kipua vanhaa kotia tyhjätessä. Tunteita joita en ollut kyennyt tai uskaltanut ennen kohdata.

Tänä aamuna olen äärettömän kiitollinen siitä että saan elää kodissa joka tuntuu kodilta. Saan hoitaa ja laittaa kotiani sen vuoksi että perheellä on täälä hyvä olla, ei sen takia että piilottelsin asioita ja todellisuutta. Ei salaisuuksia eikä valheita, ei häpeää kaapeissa. Osaan kaiken kokemani jälkeen arvostaa sitä tunnetta kun on ihana tulla omaan kotiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni saan asua kodissa joka ei ole kulissia, minun kodissani ei jyllää sairaus. Osaan arvostaa sitä että kotini on avoinna myös ystäville, meille saa tulla ovikelloa soittamatta. Juovaan aikaan extempore-vierailijat eivät olleet tervetulleita, tarvitsin aikaa siivoamiseen ja todellisuuden peittelyyn, tarvitsin henkistä valmistautumista siihen että joku tuli kylään.

Meidän koti on perheen turvasatama, koti jossa saa puhua kaikesta, saa näyttää tunteensa, saa iloita ja surra, saa olla vihainen, lapset saa leikkiä ja tuoda kavereita  kylään. Meidän kodissa on jokaisella oma paikka, jokainen saa olla sitä mitä on. Jos sanon että rakastan omaa kotiani niin en liioittele pätkääkään, minä todellakin rakastan ratitista kotiani.

Raitis aamu

Raittiit aamut, ehkä parasta mitä tiedän. Herätä ennen kellon herätystä, koko muu talo nukkuu, vain minä ja kahvikuppi, omat ajatukset. Ei morkkikisia eilisestä, vain lupaus tulevasta päivästä. Aamut ovat mulle itselleni parasta aikaa itsetutkisteluun. Jos edellisenä päivänä on ollut huolia, paljon tapahtumia tai muuta sekamelskaa, niin yleensä yön jälkeen ajatukset ovat saaneet oikeita mittasuhteita.

Aamuisin tapahtuu suurimpia oivalluksia, ajatus on kirkkaampi kun päivä on vasta alkamassa. Voin tehdä suunnitelmia, jotka tuovat minulle mielenrauhaa, iloa tai helpotusta. Aamuissa on jotain tyhjän kaunista, piirtämätön päivä joka alkaa pikkuhiljaa hahmoittua. Joskus päivän piirrustus hahmottuu pitkin rauhallisin vedoin, toisinaan taas löytyy nopeita liikkeitä, useita värejä, liian monta kiemuraa ja kulmaa. Mutta aamuisin on tyhjä paperi.

Juovaan aikaan minun aamuni olivat jo alkaessaan söherrettyjä, kannoin eilisen ja huomisen taakkaa jatkuvasti  mukanani. Krapula-aamuina ajatus oli sumea ja sekava, fyysinen ja henkinen huono olo aiheutti oksennustulvaisen mustan möykyn päivän piirrokseen jo ennenkuin se pääsi edes alkamaan. Sekavia välähdyksiä sieltä täältä, unen kaltaisia hataria muistikuvia. Usein mietin että tapahtuiko asiat oikeasti, kävinkö tosiaan pizzeriassa aamuyöllä, tulinko tosiaan taksilla kotiin, nuoleskelinko työkaveria, julkaisinko itsesäälibiisin facebookissa, itkinkö tuntemattomalle, kaaduinko tanssilattialla, oksensinko lavuaariin jne. Usein sain vahvistuksen muistikuville katsomalla oliko mustelmia, löytyykö paprikanpaloja lavuaarin posliinilta, kuitit olivat myös hyvää todistusaineistoa. Joskus piti laittaa kaverille viestiä ja vahvistaa omia muistikuvia. Joskus muistikuvat olivat niin kipeitä että sysäsin ne saman tien pois mielestä, tuota ei tapahtunut. Vaikka tein kaikkeni unohtaakseni ahdistavat asiat, ne seurasi minua silti, tunsin ne suurena klönttinä rintalastani alla. Se klöntti piirtyi joka aamu minun paperilleni.

Tänä aamuna istun keittiönpöydän päässä inkkariasennossa, minulla on suora näköyhteys olkkarissa olevaan joulukuuseen joka koristeltiin lasten kanssa pari päivää sitten. Tiedän että tänään on työpäivä, illalla on jatkohoitoryhmä (viikon kohokohta minulle). Eilistä muistelen hyvällä, tein parhaani, ja kaikki muistot ovat tosia. Huomenna on vapaapäivä ja saan herätä mitä suurimmalla todennäköisyydellä raittiina, koska juuri tänään valitsen olla juomatta. Tänäänkään minun ei tarvitse juoda.