Raitis ei retkahda

Raitis ei retkahda. Tämä lause pitää sisällään paljon, ja tuon lauseen minä allekirjoitan sillä ymmärryksellä mitä minulla on. Se tuo minulle luottamusta jokaiseen päivään. Niin kauan kuin minä hoidan itseäni, vaalin raittiutta ja kiitollisuutta, niin kauan minulla ei ole mitään hätää.

Kuulin nuo viisaat sanat ensimmäistä kertaa veljeni läheisviikonlopussa, n. puoli vuotta ennen omaa hoitoani. Vaikka siinä kohtaa en vielä itse ymmärtänyt tai uskaltanut myöntää olevani pesunkestävä alkoholisti, niin se jäi silti vahvasti mieleeni. Se oli minun mielestäni erittäin lohdullinen lause.

Kun puhun blogissani toipumisesta, ja kun puhun haastavista ajoista, takapakeista jne, niin en puhu silloin siitä että pelkäisin retkahtamista, tai että joutuisin taistella viinanhimoja vastaan. Minulla ei ole ollut minkäänlaisia viinanhimoja hoidosta pääsyn jälkeen, mun ei tarvitse pelätä retkahtamista.

Alkoholismi on tunne-elämän sairaus. Suurimman työn minä teen itseni kanssa tunnepuolella. Minulla on elämäni aikana kehittynyt lukuisia haitallisia toiminta- ja ajatusmalleja. Osa kumpuaa omasta alkoholismi-sairaudestani, ja osa eletystä elämästä päihderiippuvaisten rinnalla. En lähde erittelemään että mikä johtuu mistäkin, vaan pyrin hoitamaan itseäni kokonaisvaltaisesti. Joskus (useinkin) olen näin tehnyt, mutta olen tullut siihen tulokseen tässä kohtaa, että parempi kun en erittele alkoholismiani ja läheisriippuvuuttani. Voi olla että se päivä vielä tulee kun kykenen siihen, mutta tässä kohtaa hoidan tunne-elämääni kokonaisuutena. Minulla on suunnitelmissa jossain kohtaa käydä myös läheisille tarkoitettu intensiivinen läheishoitojakso, jolloin saan käydä elämääni läpi toisesta vinkkelistä. Ja mitä luultavimmin saan entistä paremman ymmärryksen itseäni kohtaan.

Tunnepuolella omat suurimmat haasteeni on varmasti hylätyksi- ja torjutuksi tulemisen pelko. Se saattaa oireilla mustasukkaisuuden puuskilla, vaatimuksilla toista kohtaan, välillä taas etääntymisellä. Haasteet näkyvät eniten parisuhteessa. Näissäkin haasteissa olen päässyt hurjasti eteenpäin, ja minulla on tänä päivänä kyky tunnistaa tunteitani ja nähdä haitallisia toimintamalleja. Pystyn aika nopeaan tekemään tarvittavia korjausliikkeitä ja olemaan itselleni ja toiselle armollinen. Mutta työmaata riittää, ja varmasti riittää niin kauan kuin henki pihisee.

Minä tiedän, että jos en hoida itseäni, alan kasata huolia ja murheita, tai jos minulla on tarve olla epärehellinen, niin silloin minulla on vaara luisua vanhalle polulle. Minä tiedostan ja ymmärrän tämän, ja siitä olen erityisen kiitollinen. Minulla on mahdollisuus hoitaa itseäni parhaalla mahdollisella tavalla. Ryhmissä puhumalla, kuuntelemalla ja rehellisellä itsetutkistelulla.

Luotto omaan raittiuteeni on suuri, koen että se on vakaalla, hyvällä pohjalla. Mutta ymmärrän myös että se ei ole itsestäänselvyys. Jos laiminlöisin itseni hoitamista, tilanne voisi olla täysin eri. Onneksi mun ei tarvitse lähteä edes miettimään asiaa sen syvemmälle, koska juuri nyt, juuri näin on hyvä. Vaikka elämä heittelee välillä isommilla ja välillä pienemmillä haasteilla, niin saan olla joka päivä kiitollinen siitä, että mun ei tarvitse haudata tunteitani, vaipua häpeään tai itsesääliin, mun ei tarvitse uhriutua tai olla kriittinen.

Kiitos kaikille kanssamatkaajille, ilman ryhmän tukea mulla ei olisi tätä mahdollisuutta elää raitista elämää.

Alkoholistin 8 pulloa

Hoidon alkuvaiheessa sain tutustua alkoholistin "8 pulloon", mun oli äärimmäisen vaikea tunnistaa itsessäni noita piirteitä ja tuntemuksia.  Allekkain lueteltuna se näytti niin karulta, tuollainen ihminen joka täyttää nuo piirteet on kamalan ruma, ajattelin, ihmisen irvikuva. Minä ajattelin olevani erittäin suvaitsevainen, mun oli vaikea hamottaa että voisin olla kriittinen, että kantaisin kaunaa, tuntisin vihaa ja kateutta. Olin pitänyt itseäni rehellisenä ihmisenä.  Listasta tunnistin itsesäälin ja pelon, ne minun oli helppo hyväksyä, itsesäälissä olin vellonut viimeiset vuodet, ja pelko sekä huoli omaa tilaani kohtaan oli todellinen.

-Kauna

-Epärehellisyys

-Kritiikki

-Itsesääli

-Suvaitsemattomuus

-Kateus

-Viha 

-Pelko

Hoidossa sain kohdata kaikki kahdeksan pulloani, silmäni aukesivat ihan uudella tavalla itseäni kohtaan. Kuinka sairaus minussa, oli tehnyt minusta juuri niin ruman kuin miltä se näyttää paperilla. Olisin halunnut kovasti pehmennellä ja kaunistella itseäni ja tuntemuksiani, selitellä: mutta kun, se johtuu siitä, en minä muuten mutta. 

Alkoholisti selittelee. Alkoholisti on selittelyiden mestari. Niin mulle sanottiin. Ja sitähän minä olin, selittämisen kuningatar, selittelin asioita omaksi edukseni, oikeuttaakseni sairasta käytöstäni ja tunteitani. Mielestäni olin selitellyt asioita myös suojellakseni läheisiäni, todellisuudessa halusin vaan pelastaa oman nahkani.

Kaunaa kannoin koko maailmaa kohtaan, ihmisiä kohtaan jotka olivat kohdelleet mua huonosti. Mun oli erittäin vaikea nähdä asioita muulta kuin omalta kannaltani. Olin tottunut selittelemään asiat niin että minä olin uhri, riepoteltavana epäreilun elämän pyörteissä. On totta, että elämässäni on ollut epäreiluja asetelmia, joita en ollut päässyt millään tasolla kohtaamaan, ne saivat minut uhriutumaan ja kauna sisälläni kasvoi. Mun oli helppo olla uhri, mutta erittäin vaikea nähdä asioissa omaa osuuttani. Jäin tapahtumiin kiinni, en halunnut hyväsyä niitä ja päästää irti, antaa anteeksi, en kyennyt siihen millään tasolla. 

Olin kateellinen , kuinka vaikea oli myöntää että olin kateellinen. Olin kateellinen ihmisille jotka saavuttivat elämässä unelmiaan, ihmisille jotka olivat kauniimpia ja valovoimaisempia, parempia kuin minä. Mua suoraan sanottuna raivostutti nähdä ihmisiä ja vaihtaa kuulumisia, mua vitutti kuunnella kuinka rakennusprojetit etenee, kertomukset ulkomaanmatkoista, opiskeluista, uusista työkuvioista jne. Olisi tehnyt mieli sanoa että ei mua kiinnosta, väänsin naamani väkinäiseen hymyyn ja yirtin näyttää siltä että iloitsen toisen puolesta, mutta en vaan kyennyt. Tunsin itseni niin huonoksi, mietin että läväytänkö tässä kohtaa että no minä nyt vaan koitan selviytyä, lasken hiluja ja mietin että kumpi tulee halvemmaksi, ostaa kuorettomia kevyt nakkeja vai halvinta uunilenkkiä. Sanoisinko että meillä on sähköt poikki, sanoisinko että oon ihmisraunio, ja voisitko painua vittuun nyt siitä leuhkimasta. Enhän minä niin sanonut. 

Olin kriittinen ja epäsuvaitsevainen toisia ihmisiä kohtaan. Tosin koin olevani suvaitsevainen, pystyin olla suvaitsevainen minua heikompia kohtaan, sorrettuja kohtaan, mutta sekin oli vain siksi koska sain tuntea itseni paremmaksi. Pystyin olemaan suvaitsevainen ihmisiä kohtaan jotka tanssivat minun pillini mukaan, tai olivat minun kanssa samalla puolella. Ihmiset jotka olivat eri mieltä asioista, ja näkivät maailman eri lailla kuin minä, eivät olleet minun suvaitsevaisuuteni arvoisia. Sairasta suvaitsevaisuutta, ja erittäin kaukana vilpittömästä suvaitsevaisuudesta. 

Ei puhettakaan eikä puolusteluita sen suhteen ettenkö olisi ollut epärehellinen.  En kyennyt olemaan rehellinen itselleni, kuinka olisin voinut olla rehellinen muille. Minä olin yhtäkuin kulissi. Ja se mitä kulissien takana tapahtui, ajatukset ja toiminta, olivat kaikkea muuta kuin mitä halusin näyttää. Oikeutin valehteluani selittämällä itselleni että valkoiset valheet ovat sallituja, itseäni tai muita suojellakseni. Minun valkoiset valheet olivat lopulta mustia, ja niitä putkahteli harva se hetki. 

Viha on tunne, jota en halunnut tuntea, en pystynyt myöntämään että olin vihainen. Viha oli mun mielestäni kamalan vahva ja erityisen kielteinen tunne, se oli mulle kuin kirosana. Mun sisälläni kuitenkin kyti viha. Olin usein vihainen, mutta koitin haudata ja kieltää niitä tunteita. Ajoittain viha sai kuitenkin vallan, se purkautui hyvin hallitsemattomasti. Sanallisesti, riehumalla, räyhäämällä. Oikeutin näitä purkauksia syyttämällä muita minun tunteenpurkauksistani, mutta vihainen en sentään mielestäni ollut, minua vaan ärsytettiin äärimmilleen, ihmiset olivat kohtuuttomia minua kohtaan, maailma on minua vastaan. Kuinka hullulta se nyt tuntuukaan, että olen noin ajatellut. 

Itseääli oli ystäväni numero 1. Minä ja itsesääli, kuinka synkassa me oltiinkaan. Itsesääli oli vallitseva tuntemus varsinkin juovan ajan loppupuolella. Ruokin sitä ja mässäilin sillä. Sydäntä raastava itkuinen itsesääli, minä peiton alla itkemässä pahaa oloa ja epäreilua elämää. Heitin bensaa liekkeihin muistelemalla vanhoja vääryyksiä, uhriuduin, kuuntelin itsesäälistä musiikkia. Itseääliin oli erittäin helppo juoda. Juominen oli ainoa lohduke, jota kykenin itselleni tarjoamaan. 

Pelot täyttivät juovaan aikaan mun elämäni. Pelkäsin että mut hyltätään, pelkäsin että minua ei hyväksytä, pelkäsin että ihmiset saisivat tietää mimmoinen minä oikeasti olen. Pelkäsin että kukaan ei hyväksyisi minua jos vaan tietäsivät mimmoista mun elämä oikeasti on. Siksi pidin yllä kulisseja, että kukaan ei saisi tietää. Minä pelkäsin. 

Tänä päivänä hoidan itseäni rehellisellä itsetutkistelulla, hoidan itseäni vertaisen kanssa ryhmässä. Rehellisellä itsetutkistelulla minun on suht helppo havaita jos joku pulloista pyrkii pintaan, saan puhua kaikista tuntemuksistani vertaisilleni, saan palautetta jos olenkin väärällä tiellä. Toipumismatkani aikana pullot ovat pulpahdelleet pintaan, mutta tänä päivänä minulla on työkaluja itseni kanssa, minun ei tarvitse enää valehdella että kaikki on hyvin, jos kaikki ei ole hyvin. Alkoholistin pullojen kanssa yksinjääminen ja sulkeutuminen ovat tie juomaan, siksi hoidan itseäni säännöllisesti ryhmissä, saan hoitaa itseäni ryhmissä, tunnen siitä suurta kiitollisuutta. Olen saanut ymmärtää että kaikki tunteet ovat sallittuja, on eri asia kuinka kohtaamme ne, osaammeko havaita tunteet ja päästää niistä irti, osaammeko olla armollisia itsellemme ja muille.
Juuri tänään olen kiitollinen siitä, että saan ymmärtää itseäni, ja hyväksyä itseni juuri tämmöisenä kuin olen. Kiitollisuus on tunne johon on mahdotonta lähteä juomaan, sitä minä vaalin ja ruokin juuri tänään . 

Lukijoiden kysymyksiä alkoholismista

Ensinnäkin haluan todella kiittää ihan jokaista lukijaa sydämeni pohjasta, ja erityiskiitos vielä teille jotka laitoitte minulle viestiä. Alkoholismi on vaikeasti lähestyttävä sairaus, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Suurimpia syitä miksi se on niin hankalaa, on sairauden kieltäminen.

Alkoholisti kieltää sairautensa viimeiseen asti. Vaikka olisi miljoonia selkeitä merkkejä siitä, että alkoholismi on puhjennut, se halutaan kieltää. Juomisen lopettaminen, alkoholista luopuminen on alkoholistille pelottava ja mahdoton ajatus, kuinka voisi luopua peruselinehdosta, pakottavasta tarpeesta, mikä on yhtä pakollinen tarve kuin vessassa käynti, tai hengittäminen.

Myös läheiset kieltävät sairauden, alkoholistin tekemisiä ja tekemättä jättämisiä peitellään. Alkoholistin puolesta valehdellaan, pelätään ja hävetään. Häpeä on varmasti se suurin syy, miksi ei uskalleta ottaa rohkeita askeleita eteenpäin. Yksi suuri syy on myös puutteellinen tieto tai tietämättömyys sairaudesta. Vaikka kaikki sairauden merkit on ilmassa, voi olla vaikea hyväksyä tai ymmärtää että kyse on todellakin sairaudesta. Sairaudesta jota ei kukaan halua itselleen, mitään sairauksia ei itselleen valita, ei myöskään alkoholismia. Sairautta ei tulisi myöskään hävetä, eikä siitä tule syyllistää.

"Pekka nyt vaan juo paljon, aina se on tykännyt juoda, se nyt vaan juo aina itsensä liian kovaan humalaan. Kyllähän se Pekka juo salaa, piilottelee tyhjiä pulloja, haluaa vaan suojella lapsia ettei ne huomaisi. Taas se Pekka joi eilen niin paljon että ei päässytkään mukaan kummityön synttäreille. Ei Pekka ikinä selvinpäin hauku huoraksi. Pekka kuitenkin käy töissä, eihän se juo kuin vaan aina viikonloppuisin"
Niin Pekka on alkoholisti, ihan perusPekka-alkoholisti. Ilman ongelman/sairauden kieltoja saman voisi sanoa näin :
"Pekka juo aivan helvetin paljon, Pekka on alkoholisti, en jaksa sitä että se on aina ihan törkeessä änkyräkännissä. Se piilottelee niitä perkeleen tyhjiksiä, niitä löytyy ihan joka paikasta, mä oon niin kyllästynyt ja voimaton sen kanssa, lapsetkin löytää niitä pulloja milloin mistäkin. Se on niin saatanan onnetonta touhua ton juomisen kanssa, että oli taas niin törkeessä krapulassa ettei päässyt edes kummitytön synttäreille, arvatkaa hävettikö, mä en enää aio valehdella sen puolesta . Se on niin kauheeta ja pelottavaa kun se kännissä uhoilee ja haukkuu mua huoraksi, Pekka saa mut itkemään, huutamaan, rukoilemaan , raivoamaan, se saa mut tuntemaan itseni arvottomaksi. Työnsä se nyt saa jotenkin hoidettua toistaiseksi, mutta viikonloput menee aina juodessa, mä en jaksa tätä enää. Voihan nyt vitun Pekka."

Sain lukijoilta kysymyksiä, joihin vastaan omien kokemusteni pohjalta. 
-Kuinka voin/voinko auttaa ystävää jolla on selkeä alkoholiongelma?
-Olen laittanut juovalle äidilleni kovat rajat, emme ole nyt missään tekemisissä, olenko liian kova? Muut sisarukset eivät myönnä ongelmaa, he ovat mahdollistajia?
-Onko jotain mitä voisin tehdä auttaakseni läheistä huomaamaan että hänellä on ongelma?
-Mikä sinulle oli ratkaiseva tekijä että lähdit hoitoon?
-Haluan apua, olen alkoholisti, miten itse sait apua?

-Kuinka voin/voinko auttaa ystävää jolla on selkeä alkoholiongelma?
Me läheiset ollaan aika voimattomia alkoholismi sairauden äärellä. Juova alkoholisti yleensä kieltää sairautensa, tai ainakin vähättelee sitä, ja vakuuttelee että kyllä mä pystyn vähentää, ei ongelmaa. Tuulimyllyjä vastaan ei kannata lähteä taistelemaan, siinä kuluttaa itsensä loppuun. Mulla on itselläni ystäviä jotka sairastaa alkoholismia, se mitä minä voin tehdä on kertoa omasta kokemuksestani, kertoa sairaudesta ja siitä että alkoholismista voi päästä toipumaan. Minä en lähde saarnaamaan ja "käännyttämään" ketään, jos siihen lähden, niin suurella todennäköisyydellä hakkaan päätäni seinään ja tulen pettymään. Jos/kun ystävällä tulee heikko hetki (krapula, joku iso moka tms) niin ottaisin rohkeasti puheeksi alkoholismin. Jos mahdollista voi tehdä myös väliintulon, jolloin alkoholistin läheiset yhdessä, yhtenä rintamana ohjaavat hoitoon, hyviä vinkkejä ja ammattilaisen näkökulmaa saa soittamalla Minnesotamalliseen päihdehoitolaitokseen.
Ainut asia millä voi auttaa on ohjata toimivaan hoitoon, esim katkon kautta, tai suoraan hoitolaitokseen. Se voi olla heikolla hetkellä jopa yllättävän kivutonta. Päätä ei kannata alkaa silittelemään ja ymmärtämään liikaa, ainut asia jolla alkoholistia voi auttaa, oli tilanne mikä hyvänsä, on ohjata hoitoon. Myös AA:n ja NA:n kautta ihmisiä raitistuu, monelle se on kuitenkin aika pitkä ja kivinen tie, ja alkuun tarvitaan päihdehoito, mutta on täysin mahdollista raitistua myös näiden kautta.

-Olen laittanut juovalle äidilleni kovat rajat, emme ole nyt missään tekemisissä, olenko liian kova? Muut sisarukset eivät myönnä ongelmaa, he ovat mahdollistajia?
Minä sanoisin että olet toiminut ihan oikein, olet kuunnellut itseäsi, omia voimavarojasi, ja olet päässyt sairauden kiellosta. Ainut asia mitä läheinen voi tehdä, on kuunnella omia voimavarojaan ja asettaa rajat sen mukaan, hoitaa omaa läheisriippuvuutaaan, johon sairastutaan alkoholistin rinnalla eläessä. Sairauden hyväksyminen ja rajojen asettaminen lopettaa mahdollistamisen. Niin kauan kuin sairaus kielletään, ja alkoholisti saa pään silityksiä, hänet pelastetaan ongelmatilanteista, niin kauan juominen jatkuu. Sinä oot teistä sisaruksista se, joka tällä hetkellä on kyvykäs auttamaan äitiä, jos otollinen tilanne tulee kohdalle.

-Onko jotain mitä voisin tehdä auttaakseni läheistä huomaamaan että hänellä on ongelma?
Kyllä on. Kun tulee seuraava tilanne, jolloin alkoholisti kaipaa pelastusta, apua, hän itkee ongelmiaan tai vastaavaa, niin ole rohkea ja kerro rehellisesti kuinka näet asioiden olevan. Sillä rohkeudella voit tehdä sen, mikä on mahdollista auttaaksesi. Voit kertoa myös, että ainut tapa jolla voit auttaa, on tukea häntä hoitoon hakeutumisen kanssa. Minä oon itse tehnyt sen linjauksen omien läheisteni kanssa, että olen kertonut rehellisesti oman raa`an mielipiteeni. Se on etäännyttänyt joitain ihmisiä luotani, mutta joku päivä, voi olla vielä mahdollista että he ottavat yhteyttä kun ovat todella omalla pohjallaan. Silloin mulla on mahdollisuus auttaa mulle tärkeitä ihmisiä toipumisen tielle.
Tulee myös muistaa että alkoholismi on itsensä kieltävä sairaus, ja puheeksiotto voi saada täyden tyrmäyksen, koska se osuu kipeään kohtaan. Sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti, vaan muistaa että siinä kohtaa sairaus puhuu läheisen suulla. Ajatus läheisen rehellisyydestä jää kuitenkin jollain tasolla kytemään alkoholistin päähän, ja jossain kohtaa voi tulla sen heikoin hetki kun ollaankin valmiita ottamaan apu vastaan.

-Mikä sinulle oli ratkaiseva tekijä että lähdit hoitoon?
Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kun olin omalla pohjallani, kun mulla oli se heikoin hetki että sain laitettua viestin krapulassa miesystävälle "Mulla on joku ongelma tän alkoholin kanssa, mun ei oo hyvä olla yksin." , silloin mut otettiin vakavasti ja ehdotettiin hoitoon lähtöä. Ilman sitä ehdotusta, mä en olisi lähtenyt hoitoon. Onneksi mulla on elämässäni ihmisiä joilla on tieto sairaudesta, ja tieto siitä että sairaudesta voi toipua. Kun mulle sanottiin että lähdetkö hoitoon, olin erittäin helpottunut, mä koin ensimmäistä kertaa vuosikausiin että jotain valoa voi olla tunnelin päässä. Suostuin ehdotukseen ja nyt olen tässä, kirjoittamassa omasta toipumisestani.

-Haluan apua, olen alkoholisti, miten itse sait apua?

Sydämiä nyt niin maan perkeleesti. Olen onnellinen ja kiitollinen aina kun kuulen että joku alkoholisti sanoo näin. Se, että myöntää sairauden, ja on voimaton sen edessä, on ensimmäinen askel joka on otettava päästäkseen toipumisen tielle. Alkoholisti yleensä haluaisi sen avun jollain itselleen mieleisellä tapaa, mutta todellisen avun saamisen ehto, on ottaa apu vastaan semmoisena kuin se sinulle tarjotaan, ei semmoisena kuin sen itse haluaa. Se vaatii omavoimaiselle alkoholistille epätyypillistä nöyrtymistä, sen nöyrtymisen voi kokea voimattomuuden hetkellä. Ei ole olemassa lääkkeitä jotka parantaa alkoholismin, vähentäminen ei ole reitti toipumiseen, alkoholismista ei voi juomalla toipua. Yhdellään läheisellä ei ole semmoista valtaa, että voisi rakkaudella ja huolenpidolla toista raitistaa. 

Suosittelen lämpimästi yhteydenottoa, soittoa tai viestiä Minnesotamalliseen päihdehoitolaitokseen, sieltä saat ammattilaisen langan päähän ja voitte sopia hoidon aloituksesta. Hoidon voi aloittaa vaikka heti, myös poikkeustilan aikana voi aloittaa hoidon. Itse sain avun Kantamosta (KLIK)

Kiitos vielä kaikille lukijoille ja oikein iloista ja rauhallista pääsiäisen aikaa.  

Olimme kohtuuttomia kaikessa

"Ja sit kun mä flippaaan , peto on irti
Ja pöydät täyteen, maailmaa aukee, estot lähtee
Aaaa ja sylkee vaihtuu, itketään kun siltä tuntuu
Uudet hoidot pilkun aikaan, täältä pois mut kantakaa
Ja pöydät täyteen, aina kun flippaan peto on irti"

Kuinka osuva kuvaus Nadjamaisesta ryyppäämisestä, kiitos tästä Antti Tapani. Ja kun nuo sanat ottaa kirjaimellisesti, niin kuin tässä yhteydessä saa luvan tehdä, niin eihän se kovin kaunista katseltavaa ollut. Saatika ne tuntemukset seuraavana päivänä, kun olisi vaan voinut hautautua maan alle. Ne morkkikset olivat niin voimakkaita, että ei ole kerta eikä kaksi kun oon itsesäälisenä itkenyt pahaa maailmaa, miksi näin, miksi just minä, mikä helvetti mua vaivaa, jne. Ne häpeän ja huonommuuden tunteet joita keräsin sisälleni, pakkautuivat painavaksi lastiksi suoraan rintalastan alle. Kavereiden kanssa piti näille kaikille mokailuille nauraa kovaan ääneen, samaan aikaan sisälläni huusin että pitäkää nyt jumalauta se pää kiinni, mä en halua puhua näistä, mä en halua muistaa, mä en halua että te muistatte.

Mulla juovaan aikaan oli selkeesti kaksi eri juovaa persoonaa (ehkä enemmänkin, mutta kaksi selkeintä), ja nämä korostui etenkin juomisen viimeisinä aikoina. Toinen oli tämä sekopäinen flippailija, jonka elämäntehtävänä oli valloittaa maailmaa, uittaa kieltänsä mahdollismman monessa kurkussa, tehdä näyttävimmät temput, kertoa härskeimmät jutut, viihdyttää ihmisiä mitä erilaisimmin keinoin. Tämä flippailija sääti itsensä sotkuihin, ja yhtä nopeasti ja kierosti kiermurteli niistä ulos. Flippailijalla ei ollut moraalista tai toisten ihmisten kunnioituksesta minkäänlaista käryä. Mä halusin vaan olla sekaisin ja sekoilla niinku viimestä päivää. Tai oikeasti en olisi sitä halunnut, mutta en osannut muuta. Päivän ensimmäisestä huikasta asti mä istuin apukuskin paikalla, ihmiset ja tapahtumat vilisivät ohi kuin pikakelauksella. Asioita tapahtui, tein ja toimin, en ajatellut. Ei mulla ollut minkäänlaista kykyä juovuksissa ajatella tapahtumien seurauksia, tai ylipäänsä mitään. Viina vei ja mie vikisin.

Toinen tapa juoda, mikä oli se huomattavasti yleisempi viimeisinä aikoina, oli yksin "tissuttelu". Silloin en kokenut oikein edes juovani kun olin kuitenkin vaan yksin kotona, ja kukaan ei edes tiennyt että join. Sehän oli melkeinpä sama kuin olisi ollut selvinpäin, näin mä ajattelin. Vaikka totuus oli se, että yön kahussa join itseni poikkeuksetta humalaan. Se oli semmoista sivistynyttä rentoutumista mielestäni, tosin join pääsääntöisesti aina kaljaa, ja se hiukan harmitti mua , koska todella sivistynyt nainen olisi juonut viiniä.
Viiniä minä en taas juurikaan tykännyt juoda, koska kippasin sitä täysin samaan tahtiin kuin olutta, ja tuloksena oli sitten täysin holtiton känni heti alkukättelyssä. Ja mä siis nimenomaan "tykkäsin" siitä juomisesta, mieluiten join mietoja juomia aamusta iltaan kuin että tujut pöhnät ja se oli sit siinä. Eikä se kyllä edes olisi ollut siinä, vaan niihin tujuihin pöhniinkin vedettiin aina niin kauan kuin juomaa riitti ja kuppi pysyi edes jotenkin kädessä.
Tämä yksin tissuttelu oli ihan yhtä surullista kuin sekoilukin. Yksin juodessa olin useimmiten väsynyt ja masentunut. Oli pakko juoda siihen vallitsevaan masentuneiseen olotilaan, että olisi hetkellisesti edes siedettävää. Että tulisi edes hetkellisesti normaali olo. Muistan kun usein olin alkuillasta taistellut juomishimoja vastaan, ja kun lopulta päädyin juomaan, niin ajattelin ääneen että "Tää on normaali, näin tän kuulu mennä". Jostain syystä nuo sanat tuli minun päähäni toistuvasti kun hävisin viinataisteluni. Ja se oli äärimmäisen surullista, aina kun nuo sanat tuli mun päähän, mietin että tässä ei oo mitään normaalia, mikä mua vaivaa, ja saman tien pyyhin ajatukset mielestäni pois. Mä en halunnut piinata itseäni sillä ajatuksella että mulla voisi olla ongelma alkoholin kanssa.

Meitä alkoholisteja löytyy tästä maasta ihan joka lähtöön. Jotkut juovat aina yksin, lukittautuvat autotalleihin, pannuhuoneisiin, linnoittautuvat tietokoneen ääreen, valtaavat sohvan, viikkaavat pyykkejään kodinhoitohuoneessa. Toiset hakeutuvat seuraan juomaan, pitää olla häppeninkiä, elämää ympärillä, viinaanaisiaseksiä.
Yhteistä kaikille on kuitenkin se, että juomisesta tulee paha olo, se on yksinäistä/eristäytynyttä riippumatta siitä onko ympärillä porukkaa vai ei, juominen on pakkomielteistä ja pakonomaista. Hyvä vertauskuva voisi olla esim ripuli, kun ihmisellä on vatsatauti ja tulee se tunne että nyt tulee pieru, siinä samalla tiedostaa myös että sieltä tulee samalla muutakin, sitä pierua ja muuta materiaalia ei pysty tahdonvoimalla imasemaan sisään, niin että se jäisi tulematta. Tässä kohtaa ihminen juoksee persposket tiukasti nipussa pöntölle, ja siinä kohtaa kun pyllynposket rentoutuu, niin jokainen tietää mitä tapahtuu. Ripulia vastaan ei voi taistella, sama on alkoholismin kanssa. Kurapaska sairaus joka saa ihmisen  voimattomaksi alkoholin suhteen, taistelut on tehty hävittäväksi tämän sairauden kanssa.

"Olimme kohtuuttomia kaikessa". Juovaan aikaan kun mulla oli "hyvä olo", tai kun tavoittelin hyvää oloa, niin sen piti olla jotain tajunnan räjäyttävää, mun piti saada kokea hullun eufoorisia tiloja. Mä metsästin niitä tuntemuksia taukoamatta. Ja kun mikään ei oikeastaan tunnu enää miltään, niin ne keinot saada jotain eufoorisia tuntemuksia kävivät koko ajan mahdottomammaksi ja mahdottomammaksi. Niitä kuitenkin hain kovalla vimmalla, kurkottelin kuuta taivaalta. Yleensä nämä keinot saada niitä hyvän olon tunteita, tai ylipäätään mitään sen kaltaisia tunteita, olivat mulle itselleni hyvin vahingollisia. Kaikessa piti mennä äärirajoille että sain jotain tunnetta. Viimeisinä aikoina mulla ei ollut paljoa muuta keinoja saada näitä tuntemuksia kuin seksi. Se kuulostaa juuri niin surulliselta ja vahingolliselta kuin se olikin.
Juovaan aikaan kun  mulla oli paha olo, tunsin itseni maan mitättömimmäksi ja kelvottomimmaksi hyypiöksi. Mä ruoskin itseäni ja mässäilin kaikella mahdollisella negatiivisella. Olin itsesäälin kuningatar. Sain jotain sadistista nautintoa jopa siitä kun itkin omaa huonouttani ja epäreilusti kohtelevaa elämää, otin jopa kuvia itsestäni kyyneleet poskilla ja suru silmissä. Näin paha olo mulla nyt on, kaikkien pitäisi saada nähdä kuinka mä tällä tavalla kärsin. Kuuntelin itsesäälistä musiikkia ja tunsin itseni maailman kaltoinkohdelluimmaksi ihmiseksi. Oli päiviä jolloin olin niin pää syvällä omassa itsesäälissä etten päässyt edes sängystä ylös.

Raittiina eläessä minä en enää pääse kiinni noihin ääripäätuntemuksiin, eikä mulla ole siihen enää tarvettakaan. Elämä on pääsääntöisesti kovin tasaista, arjen täyttämää. Saan kiksejä tänä päivänä esim aamukahvista, syvällisistä keskusteluista, arkisista puuhista, hömpöttelystä, kirjoittamisesta jne. Mä nautin siitä että mun arki, mun elämä on minulle riittävää. Mun ei tarvitse vimmaisesti etsiä ja metsästää ääripään tunteita, tunteakseni että elän. Mä mietin juurikin menneenä viikonloppuna, kuinka onnekas mä saan olla siitä, että tavallinen on just hyvä, tavallinen riittää. Tavallinen  ei tarkoita negatiivisessa mielessä tylsää, vaan se tuo mulle turvaa, mielenrauhaa, onnea. Tunnen edelleen voimakkaita tunteita toki, oon voimakkaasti tunteva ihminen, välillä tuntuu että pakahdun onnesta ja ilosta, ja täysin tavallista on myös tuntea hetkittäin surua tai vihaa. Ne tunteet saan tänä päivänä kokea puhtaina, ilman sairauden tuomia vääristymiä.

Juuri tänään olen kiitollinen siitä mitä minulla on.

Viime aikojen kuulumiset, palaaminen perusasioiden äärelle + Kysy alkoholismista ja toipumisesta , minä vastaan

Viime aikoina on tapahtunut isoja juttuja ympäri maailmaa, ja täälä lintukodossa me ollaan saatu myös oma osamme. Vallitseva poikkeustilanne vaikuttaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä ihan jokaiseen meistä.

Mua on huolettanut viime aikoina ihan liian moni asia, olen ottanut itselleni stressiä semmosistakin asioista joihin en voi millään tapaa vaikuttaa. Oon ottanut stressiä asioista jotka eivät ole minun, tai kenenkään muunkaan käsissä, ja vähiten juuri tänään. Tämmösenä poikkeuksellisena aikana toipuvan alkoholistin ja toipuvan läheisen tulee erityisesti hoitaa itseään. Minä itse sain palata ihan perusasioiden ääreen monet kerrat menneellä viikolla, ja saan tehdä sen saman työn mitä luultavimmin vielä useasti.

Mitä tarkoitan perusasioilla. Elä päivä kerrallaan, eilinen on jo mennyt, huomisesta en voi vielä tietää. Jokainen meistä voi elää tuntien rauhaa ja tyyneyttä elämällä yhden päivän kerrallaan. Syö hyvin, lepää tarpeeksi, hae vertaistukea tarpeen mukaan. Jos on paljon tekemistä, on hyvä tehdä suunnitelma, jolloin voit huoletta toimia sen mukaan. Tokikaan kaikki ei mene aina suunnitelmien mukaan, mutta suunnitelma tuo silti rauhaa, asiat järjestyy.

Viime viikon perjantaina stressi mitä erilaisimmista asioista sai minussa aikaan paljon pelkoja ja huolta. Kelat pyörivät omaa rataansa, ja yhtäkkiä havahduin siihen kuinka olin diagnosoinut itselleni aivokasvaimen, imusolmukesyövän ja sydämen vajaatoiminnan. Olin aivan varma, että kun seuraavassa käänteessä sairastun koronaan, niin se on menoa se. Lohdutin itseäni että saanpahan ainakin kuolla raittiina.

Onneksi sain avattua suuni oikeaan aikaan, sain tarkasteltua faktat, ja osasin erottaa myös omien kelojen vaikutuksen. Osallistuin myös puhelinrinkiin sunnuntaina, ja se viimeistäänkin laukaisi kaiken jännityksen. Ensimmäistä kertaa oman toipumisen aikana minulla oli kulunut lähes kaksi viikkoa ilman vertaistukiryhmän tukea, varsinkin tämmöisenä aikana se on minulle liikaa. Minulla ei ole varaa jättää itseäni hoitamatta, sairauden hoidon laiminlyönti näkyy meidän arjessa heti. Kun en puhu mieltä painavista asioista ja pusken eteenpäin kuin mummo lumessa, on touhu sen mukaista. Pää täyttyy hallitsemattomista asioista, otan stressiä kaikesta, lukkiudun omiin ajatuksiini ja se näkyy kaikissa toimissani. Alan suorittaa asioita, enkä kykene olemaan läsnä. Päässä pyörivät asiat jumauttaa minut täysin, ja pakenen pelottavia/ahdistavia ajatuksia suorittamiseen.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että raitistuminen on antanut mulle mahdollisuuden hoitaa itseäni kokonaisvaltaisesti, olen oppinut tunnistamaan tunteitani ja vaaranpaikkoja. Ja sitä tämä toipuminen on omalla kohdallani, työtä itseni kanssa joka päivä. Joinain aikoina toipuminen tuntuu äärimmäisen helpolta, ja sitten tulee hetkiä jolloin saan tehdä itseni kanssa töitä enemmän. Kumpikin ääripäätilanne on hyvä, kumpikaan ei ole huono. Jokaisesta vaikeammasta hetkestä saan ottaa opikseni, ja ehkä seuraavalla kerralla osaan ennakoida paremmin, tai sitten en. Oli niin tai näin, niin juuri tänään olen kiitollinen siitä että saan elää päivän kerrallaan raittiina. Tämäkin menee ohi. Tänäänkään en ole sairauteni kanssa yksin.

Ja hei, viimeisenä muttei vähäisempänä:

Poikkeustilan nyt vallitessa, vietin ensimmäisen lomautuspäiväni eilen. Mulla on nyt aikaa toteuttaa tämmöinen lukijoiden osallistaminen minun blogiini. 
Teillä on nyt mahdollisuus esittää kysymyksiä alkoholismiin ja toipumiseen liittyen. Vastaan kysymyksiin oman kokemukseni pohjalta. Voit esittää myös henkilökohtaisia kysymyksiä, joihin vastaan mielelläni, omia rajojani kuunnellen. 
Kysymykset voi laittaa joko blogin kommenttikenttään, sähköpostilla (löytyy blogin sivupalkista tietokoneversiossa), tai blogin facebook-sivulle/meseen. Kaikki kysymykset käsittelen luottamuksella, en mainitse blogissa nimimerkkiä tai henkilöllisyyttä, siitä ei tarvitse sinun kantaa huolta.

Kiitos jokaisesta kysymyksestä jo etukäteen.