Koronakaranteeni, alkoholistin juhlaa

Tästä aiheesta mun on pitänyt jo pari päivää kirjoittaa, vakava ja huolettava asia. Ensinnäkin korona on ollut viime aikoina ajatuksissa monella tapaa, se vaikuttaa elämään, ja vaikutukset tulevat näkymään vielä pitkään. En nyt kuitenkaan ota kantaa itse virukseen, tai kuinka se vaikuttaa talouteen, matkustamiseen, töihin tms.

Juovaan aikaan koronakaranteeni ja mahdollinen etätyömahdollisuus olisi ollut lähes tulkoon unelma. Mikä sen mukavampaa kuin keskellä kauheuksia rentouttaa itseään juomalla, kamala stressi, kuolevat ihmiset huolettaa, vanhukset raukat, lama tulee, työ menee jne. Maailman parhaita syitä juoda! Tai keksiä juomiselle oikeutettuja syitä. Totta helvetissä on syytä juoda kun koko maailma on ihan sekaisin. Pienissä tumuissa olisi tullut jaettua kantaa ottavia päivityksiä, ja hallituksen tiedotukset olis salee olleet niin arvokkaita lähetyksiä että alkoholiannos olisi ollut mitä luontevin juoma siinä vakavana kuunnellessa. On tämä mahotonta, kippis sille, kuollaan kaikki!

Mulle juovaan aikaan kaikki tilanteet jolloin arjen velvollisuuksia pystyi kiertää/keplotella olivat yhtäkuin mahdollisuus juoda. Minulle juomisen rajoitteita olivat lasten päiväkoti/koulukuskaamiset ja työt.

Muistan kun olin töissä puhelinmyynnissä, ja firmalle saatiin etätyömahdollisuus. Ensimmäinen asia joka minulle, juovalle alkoholistille tuli päähän, oli että vitsi miten siistiä, sitähän voisi joskus vaikka kaljaa ottaa työn lomassa, sujuisi varmaan kaupatkin kovemmalla draivilla. Mä usein leikittelin ajatuksella kuinka hienoa olisi tehdä myyntityötä pikkusessa nousuhumalassa, olisin ollu satavarmaan kunnon kone, myyntitykki, näin minä ajattelin. No, tämä jäi vaan haaveeksi, koska jäin pitkälle sairauslomalle, joka johti irtisanomiseen, ennenkuin pääsin käsiksi tähän huippuhyvään mahdollisuuteen.

Mä tiedän että en ole ainut alkoholisti joka näin ajattelee. Meillä päihderiippuvaisilla on hyvin samankaltainen ajatuksenjuoksu, sukupuoleen, ikään sekä päihteeseen katsomatta.

Mitä kotikoulu, karanteeni ja mahdollinen etätyö tai lomautus/ irtisanominen tarjoaa alkoholistille? Lyhyesti: mahdollisuuden ja syitä juoda. Tämä aika on alkoholistille juhlavaa aikaa. Vaikka juova alkoholisti ei välttämättä ole kyvykäs näkemään tilannetta semmoisena kuin se on, niin näin se nyt vaan on. Alkoholisti näkee itsensä elämän murjomana uhrina, stressin keskellä kamppailevana selviytyjänä, hän suo itselleen alkoholin stressiä lievittämään, paineita hälventämään, pelkoa turruttamaan jne. Tai vastaavasti hän antaa itselleen luvan iloitella kun on tämä kamala tauti riehumassa, edes jotain kivaa tähän vallitsevaan tilanteeseen.

Minä tiedän että alkoholistiperheissä tämä aika on yhtä helvettiä. Vanhemmat riitelee, lapset kokevat turvattomuutta. Kotikoulut menee vituilleen kun vanhempi kärvistelee kuivahumalassa, on krapulassa tai juovuksissa, ja kuka saa siitä syyt niskoilleen? Mäkättävä puoliso, rasittavat riehakkaat lapset, jumalauta seinät kaatuu päälle kun joutuu asua tämmösessä hullujen huoneessa! Ja taas on syy juoda. Pakko juoda. Kun tuli se lomautuskin. Firma menee konkkaan. Rahat on tiukilla. Wilmasta paukkuu viestiä. Paskapapeperi on loppu. Onneksi kaljaa sentään on. Viina ei Suomesta lopu. Tai mitä jos se loppuukin? Se olisi katastrofi, oikeesti. Silloin ei enää sivusilmällä katottaisi murhaavasti vessapaperia hamstraavaa naapuria. Silloin voisi isoakin miestä itkettää, silloin nähtäisiin kunnon faitteja ruokakaupassa tyhjien kaljalavojen vieressä.

Minä olen huolissani. Oon huolissani niistä lapsista jotka joutuvat elämään häpeillyn perhehelvetin keskellä, niistä lapsista joiden vanhempi ei ole kyvykäs, tai ei jaksa välittää lapsen koulutehtävistä, päivittäisestä ruuasta, vastata lapsen kysymyksiin koronasta, joka huolestuttaa myös pieniä lapsia. Ne lapset ovat loukussa kotona, missä tunnelma on kireä ja turtunut, missä heidän perustarpeisiin ei pystytä vastaamaan.

Surullista, mutta uskon että avioerot tulevat lisääntymään, turvakodit tulevat täyttymään, lastensuojeluilmoituksia tullaan tekemään ennätysmäisesti. Nämä kaikki ovat sinällään asioita jotka auttavat perheitä toivottavasti eteenpäin, saadaan perheille tarvittavaa tukea, mutta ennenkuin ihminen astelee turvakotiin lasten kanssa, tai ennenkuin lastensuojelu puuttuu asiaan, niin sitä ennen on tapahtunut jo aivan liikaa.

Tätä kirjoitusta saa ja pitää jakaa. Tämä on asia mikä koskee aivan liian montaa perhettä Suomessa.

Alkohlismi on kamala ja hajottava sairaus, siitä kärsii koko perhe. Siitä kärsii poikkeuksetta aina koko perhe. Alkoholismi on myös sairaus josta voi toipua. Koko perhe voi päästä toipumisen tielle. Vaikka alkoholisti ei olisi valmis toipumaan niin puoliso ja lapset voivat päästä toipumaan.

Minä sain avun Kantamon Minnesotamallisesta päihdehoidosta, se oli minun ja koko perheen pelastus. Tänä päivänä olen kiitollinen siitä, että mun ei tarvitse juoda vitutukseen, eikä ilon tunteisiin. Nautin siitä että pystyn olla vastuullinen ja turvallinen vanhempi. Mun lapsilla on hyvä äiti. Me ollaan päästy toipumaan. Siitä oon erityisen kiitollinen juuri tänään.

Pidetäänhän silmät auki ja autetaan jos siihen tarjoutuu tilaisuus. Minnesotamallisia, toipumiskeskeisiä hoitolaitoksia löytyy ympäri Suomen. Soittamalla hoitolaitokseen olet lähempänä apua kuin ikinä olisit osannut kuvitellakaan. Kantamon yhteystiedot löytyy täältä. ( Huom, ei ole maksettu mainostus)

Tekeekö mieleni juoda, pelkäänkö retkahdusta?

Minulta on kysytty useammin kuin kerran, että pelkäänkö retkahdusta, tekeekö mun mieli juoda, mitä kun muut juovat, olinko tosiaan ulkomaanmatkalla juomatta, eikö edes tehnyt mieli jne. Nämä on hyviä kysymyksiä, ja pysähdyn aina miettimään vastaustani. Noihin kysymyksiin ei ole itsestäänselvää vastausta, ja minun on todellakin hyvä pohtia näitä kysymyksiä.

Kun minulta kysytään, että tekeekö mun mieli juoda, oon saanut hyvällä omalla tunnolla sanoa että ei tee mieli juoda. En ole joutunut kertaakaan hoidosta pääsyn jälkeen taistella juomishimoja vastaan. Saan kiittää siitä erittäin laadukasta päihdehoitoa, läheisiäni, potilastovereitani sekä heidän läheisiään. Sain hoidon aikana niin syvän ymmärryksen sairaudesta, ja kuinka se on minuun ja läheisiini vaikuttanut, että en voisi kuvitella edes tilannetta, joka saisi minut juomaan. Tämän hetkinen totuuteni on, että semmoista hetkeä ei ole, mihin minun täytyisi juoda. Joskus olen nähnyt jopa epäileviä katseita ja suoranaista hämmennystä, kun sanon että minulla ei ole enää juomishaluja.

Ajatukset ovat jänniä, minua on suotu erittäin mielikuvituksellisella ja vilkkaalla ajatustoiminnalla. Ajatuksia tulee ja menee, ajatuksiaan ei voi hallita, eikä niitä pidä pelätä. Toki haitalliset ajatukset tulee ottaa vakavasti, ja jos san päähäni haitallisia ajatuksia, puhun niistä vertaisilleni, ja saan asioihin oikeita mittasuhteita.
Kun pääsin hoidosta, ajattelin usein että tekeekö mun mieli juoda. Siitä alkoikin outo ajatusleikki, joita alkuun säikähdin. Ikään kuin kävin päässäni vuoropuhelua, jossa juova Nadja kyseenalaisti raittiin Nadjan raittiutta. Ajatukset olivat todella hämmentäviä, ja jäin niihin alkuun kiinni. Mietin että tuleeko mun nyt olla huolissani. Ryhmissä sain puhuttua näistä ajatuksista ja sain kuulla että en ole ainoa jolla ajatukset ovat käyneet tätä rataa.

Olen oppinut, että ajatuksiaan ei voi hallita, niitä vastaan ei tarvitse käydä taistelua. Havaitsen kun ajatukset lähtevät omalle laukalle, ja voin todeta että ok, nyt ajattelin näin, ja päästää ajatuksesta irti. Jos ajatukset pyörittävät mieltä, puhun niitä ääneen vertaisilleni.

Töissä näen päivittäin alkoholia, kun vaikkapa kannan puoliksi juotua kaljatuoppia, niin minulle saattaa tulla ajatus, että mitä jos nyt kiskaisisin tämän huiviin? Se on vaan ajatus. Voin samaan syssyyn todeta, että hyi helvetti! Laatta lentäisi varmaan samantien. Kun ajattelen alkoholihuikkaa, niin se saa mulle fyysisesti huonon olon. Pelkkä ajatus siitä että mun vatsalaukkuun menisi alkoholia, saa ylävatsaan "kramppaavan tunteen", vähän kuin fläsäri jostain krapulahuikasta tyhjään vatsaan. Saan todeta, että mun ei todellakaan tee mieli juoda, vaan ajatus oksettaa minua.

Pelkäänkö retkahdusta?
Voin sanoa hyvillä mielin että en pelkää. Hoidan itseäni säännöllisesti ryhmissä, ja niin kauan kun hoidan itseäni, mulla ei ole pelkoa siitä että retkahdan. Rehellisyys itselleni ja muille, rehellinen itsetutkistelu ja asioiden käsittely ovat mun raittiuden kulmakiviä. Niin kauan kun pystyn olla rehellinen, koen että mulla ei ole hätää.
Jos huomaan että tyyneys on koetuksella, ja ajatukset alkavat junnata jossain tietyssä asiassa, alakulo tai epätoivo ottaa valtaa, niin tiedän että nyt tulee pysähtyä. Silloin tiedän että tarvitsen vertaistukea itseään hoitavilta päihderiippuvaisilta. Se on uskomatonta, kuinka vertaistuki toimii. Kuinka monesti mulla onkaan lähteneet ajatukset laukalle, ja kuinka vertaisten kanssa asian läpikäyminen saa mielen rauhoittumaan.

Etelänmatkalla mun ei tehnyt mieli juoda, vaan nautin suunnattomasti siitä, että sain ottaa jokaisen kokemuksen vastaan raittiina. Sain nauttia matkastani. Jos joku toinen ihminen juo, niin se ei vaikuta minuun, tai raittiuteeni. Humalaisia ihmisiä tosin en jaksa katsella, saan onneksi valita seuran missä vietän aikaani. Koen että humalaisen ihmisen kanssa jutut ei vaan synkkaa, se ei johdu pelosta että minä haluaisin juoda, vaan puhtaasti siitä että koen humalaisen seuran epämiellyttäväksi.

Oma raittius on asia joka mulla on tavalla tai toisella mielessäni ihan joka päivä. Muistutan itseäni joka aamu siitä kiitollisuudesta jota saan kokea. Muistutan itseäni siitä vapaudesta joka minulla on, vapaus valita mitä teen tänään. Alkoholi ei enää ole se piruperkele, mikä määrää mun tahtia, ajatuksia ja tekemisiä. Juuri tänään olen kiitollinen siitä että saan elää raitista elämää, ilman pelkoja ja pakkomielteisiä ajatuksia juomisesta.

Helpottava lupa luovuttaa

Toipuvat ihmiset puhuvat KV:sta, mietin joskus että mitä ihmettä se on. Jotain korkeampaa voimaa, jollekin se on jumala, toiselle ryhmä, moni ajattelee sen olevan 12 askeleen ohjelma, suuri osa myös miettii mitä se omalla kohdalla on, ehkä karmaa, jotain intuitiota, tai kaikkea tuota sekaisin. Omalla kohdallani olen ajoittain miettinyt päätäni puhki, mihin minä uskon ja luotan niin paljon , että luovutan elämäni sen käsiin. Mulla on ollut myös suuria vaikeuksia ymmärtää, että mitä kaikkea nyt pitää luovuttaa? Eihän sitä ihminen voi vaan luottavaisena olla, ja antaa asioiden luisua johonkin suuntaan tekemättä mitään.

Viimeinen viikko on ollut mulle tosi raskas. Oon ollut väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. On tapahtunut paljon asioita joiden kulkuun minä en ole voinut vaikuttaa. Asioita joiden suhteen olen saanut luovuttaa. Se tuo minulle toisaalta suurta helpotusta, mun ei tarvitse pinnistellä asioiden suhteen jotka eivät ole mun käsissä. Toisaalta se saa minut tuntemaan itseni hyvin pieneksi, oon todella tehnyt töitä sen eteen, että annan ihmisille tilaa, enkä yritä hampaita kiristellen viedä asioita haluamaani suuntaan.

Elämässä saa kohdata kriisejä jatkuvasti, pieniä kriisejä, omia kriisejä, toisten kriisejä, suuria kriisejä. Ympärillä tapahtuu jatkuvalla syötöllä asioita joihin me emme voi vaikuttaa, vaikka mieli tekisi, ja sormet syyhyäisi työntää omaa kauhaansa soppaan ja vatkata vietävällä vimmalla. Tuloksena raivovatkaamisesta on yleensä hitosti roiskeita, pinttyneitä tahroja, jälkien putsausta, parhaassa tapauksessa koko kattila tipahtaa liedeltä ja sotku on sen mukaista.

Addiktoituva mieli on mun pahin sotkun aiheuttaja. Pakkomielteinen asioiden vatvominen, kääntely ja vääntely. Impulsiivisesti ja vanhojen ajatusmallien mukaan toimiva mieli voi saada suurta tuhoa aikaan, niin minulle itselleni kuin läheisille ihmisille. Saan itseni jäätäviin tunnekuohuin ja tiloihin, jos annan addiktioilleni vallan. Siksi jokapäiväinen rehellinen itsetutkistelu, on mulle äärimmäisen tärkeää, ja ryhmät. Ilman ryhmän tukea mä en selviäisi, eikä mun onneksi tarvitsekaan. Kriisejä saan kohdata joka päivä, välillä ne on hyvin pieniä ja minulle helppoja selättää, mutta välillä kriisit ovat sen verran suuria kasvunpaikkoja, että minun täytyy todella tehdä töitä.

Oon äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut sen ymmärryksen, elämää ja itseäni kohtaan, mitä minulla tänä päivänä on. Entisessä elämässä kriisit täyttivät mun elämän. Elämä oli yhtä draamoissa ja ongelmissa rämpimistä, epätoivoista tunteita vastaan taistelua. Ei minulla ollut minkäänlaisia työkaluja selvitä, päivät olivat kuin vuoristoradan kyydissä olisi ollut, hurjia mutkia, äkkijyrkkiä pudotuksia, loivempia kaaria ja pelottavia nousuja. Ei minulla ollut minkäänlaista kykyä edes tunnistaa ongelmien ydintä tai tuntemuksiani, olin täysin hukassa ja sekaisin.

Mun toipumiseni  on lähtenyt liikkeelle siitä kun luovutin alkoholin suhteen. Mä olin voimaton pakkomielteisen juomisen edessä. Mä sain luovuttaa oman ylpeyden ja omavoimaisuuden kun astelin Kantamon päihdehoitolaitoksen ovista sisään. Jätin mun elämäni suurimman painolastin ulko-ovelle. Olin pieni, alaston ja peloissani, mutta samaan aikaan oli herännyt suuri toivo ja elämää suurempi helpotus. Oon ikuisesti kiitollinen itselleni siitä rohkeudesta, jonka sain kohdata heikoimmalla hetkellä, kun luovutin oman tahdon ja kamppailun. Se päivä oli mun loppuelämän ensimmäinen päivä.

Kun oma toipuminen on edennyt, niin olen saanut mahdollisuuden käyttää hoidossa opittuja työkaluja ja soveltaa niitä jokaiseen päivääni. Mitä hyvänsä elämä eteeni heittää, niin tiedän että en ole yksin, että mun ei tarvitse härkäpäisesti taisella asioiden suhteen joille minä en mahda mitään. Suuri oppiminen on ollut myös erottaa asiat ja tilanteet joihin voin vaikuttaa, ja asiat joihin mulla ei ole vaikutusvaltaa. Tänä päivänä saan pitää itsestäni huolta, hoitaa itseäni parhaalla mahdollisella tavalla, jos laiminlyön itseäni, niin pakka saattaa levahtaa, suurella todennäisyydellä se siinä kohtaa levahtaa. Siksi mun ykkösprioriteetti on raittiuden hoitaminen ja vaaliminen. On olemassa asioita joita tulee hoitaa, asioita joista olen vastuussa, vaikka ne eivät aina miellyttäviä olisikaan.  Oon saanut ymmärtää että toisiin ihmisiin mä en voi vaikuttaa vaikka kuinka haluaisin. Voin kuunnella, kertoa oman näkemykseni ja kokemukseni, mutta enempää en voi tehdä, sen jälkeen saan luovuttaa. Välillä luovuttaminen käy helposti ja ajoittain se vaatii todellista jumppaa.

Juuri tänään olen kiitollinen siitä että minun ei tarvitse taistella, ei itseäni, eikä muita vastaan. Juuri tänään saan vapaasti hengittää, kun saan luottaa että elämä kantaa.