Ilo juomisesta oli kadonnut jo aika päiviä sitten. Mä en olisi halunnut juoda, mutta sairaus, pakkomielle pisti minut juomaan. Mua ahdisti olla selvinpäin itteni kanssa. Sairaus oli ajanut mut yksinäiseen nurkkaan, ja juomisella kuvittelin saavani oloni normaaliksi, kuvittelin olevani edes vähän Nadja kun join.
Muistan viimesimmän kerran kun join kavereiden kanssa. Mulla oli pakottava tarve keksiä itselleni pätevä syy juoda, oltiin loppuvuodessa 2018, pikkujouluaikoja. Mä päätin todella väkinäisesti järjestää kavereille pikkujoulujuhlat, mä halusin todistaa itselleni että musta on vielä juhlimaan ja pitämään hauskaa. Juhlien järjestäminen oli väkinäistä koska olin niin saakelin loppu, mutta sitä en pystynyt itselleni myöntää. Ajattelin että kyllä mä tähän pystyn, miksi en pystyisi? Mähän olen bilettäjä, nautin juhlista ja juomisesta, musta tulee se hauska ja hassu Nadja kun juon. Pidän hauskaa pikkutunneille saakka, tästä tulee ikimuistoinen ilta. Niin mä itselleni halusin uskotella.
Alkoholismi-sairauden edetessä olin kadottanut sen huumavan nousuhumalan tunteen,johon olin alunperin teininä rakastunut. Mutta sitä tunnetta, ilon kuplivaa tunnetta mä silti aina hain. Silloinkin mä päätin että tänään ollaan hulluna humalassa, nauretaan niin että ikenet näkyy, lauletaan, tanssitaan, wuhuu.
Mä muistan kuinka koristelin kotia jouluisaksi. Kaikki koristeet pääsivät tutuille paikoille. Hain alkosta vaaleaa glögiä, joulun tunnelmaa.
Kavereita alkoi saapua juhliin, ja kippaaminen saattoi alkaa ihan huolella.
Muistan kun katselin ympärilläni olevia ihmisiä, ne keskustelivat, nauroivat, pitivät hauskaa. Mä olin kuin liimattuna paikoilleen. Tuntui etten saanut selvää mitä ne puhuivat, kuulin kyllä kaiken, mutten päässyt mukaan keskusteluun. Mä olisin halunnut nauraa, tai edes hymyillä, sanoa jotain nasevaa ja "räjäyttää pankin" olemassaolollani. Mutta mä olin kuplassa, alkoholistin yksinäisessä kuplassa josta en päässyt pois. Se tunne oli pelottava, minä oikeesti säikähdin. Mitä helvettiä mulle on tapahtunut, en tunne mitään, olin ihan turta.
Siihen tunteeseen oli pakko alkaa juomaan kahta kovempaa. Jouluntunnelmaa kurkusta alas. Pää täyteen, nyt pidetään vittu hauskaa vaikka väkisin. Enhän mä voi jäädä omissa juhlissani ulkopuoliseksi.
Pään sain sinä iltana vedettyä täyteen, mutta hauska pikkujoulutunnelma jäi saavuttamatta. Viimeiset muistikuvat illasta oli, kun yritin laulaa karaokea. Yritin. Se häpeän tunne huuruisissa aivoissani, kun tajusin että tämä menee nyt huolella penkin alle. Olisi tehnyt mieli jättää kesken tai huutaa mikkiin, että mitä vittua te siinä ihmettelette, tukkikaa korvanne saatana. Vittumaisia ihmisiä, oikeen kyyliä.
Laimeet aplodit, ei hurrauksia. Lisää viinaa, nyt pää täyteen ja pidetään hauskaa!
Aamulla heräsin kotoa, lamaannuttava ahdistus, krapula, itseinho, häpeä. Kuinka mä olen tullut kotiin? Mitä eilen tapahtui? Lauloinkohan vielää lisääkin biisejä, ketä kaikki oli paikalla, toivottavasti kukaan muukaan ei muista mitään. Selviänkö tästä olosta hengissä, ja jos selviän niin en kyllä enää ikinä voi ryypätä.
Tarina kertoo, että selvisin siitä päivästä hengissä. Mutta lupausta siitä, etten enää joisi, en pystynyt pitämään.
Tänä aamuna kiitollisuus on pinnassa. Sain herätä aikaisin, keittää itselleni tujut aamukahvit, juttelin hetken uudelle kirjovehkalleni. Tiedän mitä tein eilen ja tiedän mitä tein viime yönä. Vapaat aikaiset lauantaiaamut on ehkä parasta tässä maailmassa, sille musta tuntuu juuri nyt.
Olen kiitollinen siitä että olen saanut elämäni aikana raitistua. Olen päässyt pois siitä kuopasta, siitä yksinäisestä kuplasta johon sairaus minut lopulta ajoi.
Raittius merkitsee minulle ennen kaikkea vapautta. Vapautta tehdä asioita joita haluan, mistä minulle tulee hyvä mieli. Juominen ei enää määrää, eikä rajoita minun elämääni.
Tänäkin aamuna saan antaa itselleni lupauksen, että tänään en juo. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen juuri tänään.
